Mitä me ollaan tänä vuonna tehty?

Vuoden ensimmäisenä päivänä kirjasin muutamia tavoitteita, joita itselleni ja elukalleni asetin. Nyt vuoden viimeisenä päivänä on hyvä käydä läpi, miten näiden saavuttamisessa on onnistuttu.

1. Treenausta säännönmukaisemmaksi ja mukaan johonkin treeniryhmään.
Jaa. Säännönmukaisuudesta en sano mitään, mutta ehkä mä olen vähän paremmin perillä siitä, mitä teen milloinkin ja miksi. Pitkälti ollaan menty fiilistreenaamisella, usein lenkin ohessa jotain pientä, mitä on sattunut tulemaan mieleen. Aika hyvin tajuan jo, milloin sekä mulla että koiralla on kivaa, milloin kannattaa treenata ja milloin ei. CityBelgien mukana harkattiin tokoa kevätpuolella, mutta kun syksyllä eivät järjestäneet ohjattuja treenejä, ei mekään oltu missään. Ohjattujen saldo jäi siis aika säälittäväksi. Marin kanssa ollaan keskenämme jotain tehty, mutta se on ollut enemmän kuulumisten vaihtoa kuin varsinaista toisten virheistä motkottamista.

2. Edes yhteen kisaan jos hermot pitää.
Yhdessä kisassa oltiin ja hermot piti. Alokasluokan toko oli kivaa ja riittävän helppoa meille molemmille. En hermoillut ollenkaan ja koira oli kunnolla. Tavoite siis saavutettu!

3. Reagointi pois toisia koiria ohitettaessa, yritän oppia lukemaan omaa koiraani paremmin.
On meidän ohitukset jo jotain ihan muuta kuin vuosi sitten. 90 prosentissa ohituksista voin sanoa tietäväni, mitä Varjo meinaa tehdä, ja voin luottaa siihen, ettei se lähde rähisemään tai sekoa muuten. Ohituksia voidaan tehdä myös vapaana, ja vastaehdollistuminen alkaa olla hyvällä tolalla, jos Varjo näkee toisen koiran kauempana, se sinkoaa mun luokse takaisin. Leikillä palkkaaminen ja ainakin aavistuksenomainen itseluottamuksen kasvu ovat auttaneet tässä paljon. Vielä on tehtävää, mutta nyt lenkkeily on useimmiten jo stressitöntä ja nautinnollista.

4. Aptus Show ja mahdollisesti joku toinenkin näyttely.
Joo ei. Neljässä match showssa ollaan käyty, mutta viralliset on toistaiseksi saaneet odottaa. Varjoa hirvittää kun joku täysin vieras tulee kopeloimaan, parhaimmaksi keinoksi on todettu se että itse seison ihan koiran vieressä pannasta kiinni pitäen ja näin kertoen, että sori, pakko kestää. Sais toi henkinen kasvu olla vielä vähän pidemmällä kuin tänä vuonna ennen kuin mennään näytelmiin kopeloitavaksi. Mutta Messarin turistikäytöksestä olin tosi positiivisesti yllättynyt.

5. Erjan treeniviikonloppuihin osallistuminen ja eri harrastuslajien kokeileminen + mun itseni sosiaalistuminen harrastusporukoihin.
Kolmella Eloisalla leirillä ollaan oltu, päästy opiskelemaan tokoa, jälkeä ja haun sekä agiliidon alkeita. Hausta totesin lajin vaikuttavan mielenkiintoiselta, mutta ton koiran lähtökohtainen sosiaalisuus on sitä luokkaa, että kyseisen lajin harrastaminen vaatisi meiltä turhan paljon panostusta mun käytettävissä olevaan aikaani nähden. Kolme muuta kokeiltua lajia sen sijaan innosti siinä määrin, että niitä on katseltu enemmän ja vähemmän aktiivisesti vuoden aikana. Agilityä me ei varsinaisesti olla treenitty puunkiertoja ja A:n alastulon stoppeja lukuunottamatta, jälkeä on ajettu silloin tällöin, ja tokoahan on melkein meidän koko elämä. Mä itse olen tasan sellainen puskissamyyryäjä kuin ennenkin, tai voin mä ehkä muutamaa useammalle ihmiselle sanoa moi kun ne näen, mutta aika säälittävää. Tavoite siis saavutettu ehkä puoliksi.

Hmm. Onpahan ollut vuosi. Paljon muutakin kuin nämä. Esimerkiksi Kiva Koirakansalainen -testin suorittaminen, tai se, ettei Varjo ole elokuun jälkeen syönyt kuin muutaman kymmenen nappulaa. Edelleenkään se ei osaa leikkiä toisten koirien kanssa asiallisesti, mutta on sen sijaan oppinut "vapaa" ja "leikkimään" -sanojen eron. Otus rakastaa olla sylissä ja mä jaksan kantaa sitä Kampin liukuportaat.

Pöh. Hyvää uutta vuotta.

Remonttireiskan paluu

Niinhän se menee, että juuri kun olen hehkuttanut kaikille miten Varjo ei ole kesän jälkeen tuhonnut mitään, pieneläin keksii, että hei, nyt tulee talvi, mä voin ruveta taas askartelemaan. Tehdäänpä ensin katsaus Varjon ensimmäisen elinvuoden saavutuksiin:

Ovenkarmit ja sängynjalat nyt ovat ihan peruskamaa. Jokainen yksinoloon joskus turhautunut pentu kai niitä maistelee. Yritettiin aikanaan etikkaa ja pippuria, Varjo vaan nuoli mausteet pois ja jatkoi puun sälömistä. Mutta mitäs noista. Ei niitä oikeastaan edes huomaa.

 Näiden peruspentuartikkeleiden lisäksi Varjo tietää jotain parempaa. Se on lattia. Miksi turhaan kurotella mitään pöydiltä, kun leukojen ja tassujen ulottuvilla on neliömetreittäin tyylikkään sileää remontoitavaa? Olen muutamaan alkuvuoden postaukseen kirjoittanut, kuinka jokainen päivä kotiintullessani jännityksellä odottelen, miltä huone tänään näyttää. Osittain alkuperäistä laattaa, toisaalla revitty päällykset pois (ne on noita vaaleampia), joista välillä jyrsitään kivaa korkkiainesta kun se murustuu paremmin kuin puruluut. Pikantin säväyksen tuo vihreänkirjava muovimatto, joka löytyy, kun jaksaa kaivaa kokonaisia laattoja irti. Niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, en nykyään enää juuri huomaa tätäkään riemucocktailia.




Koska kunnon remonttireiskalle ei oma kämppä riitä, on rakas tuhoeläimeni laajentanut intoiluaan myös työnantajani asuntoon. Ikinä se ei ole kyseisessä huoneistossa ollut yli kuutta tuntia yksin, yleensä aika rajoittuu kolmeen-neljään. Sitä paitsi se ei yleensä ole siellä ihan yksin, asunnossa on Varjon lisäksi myös toinen koira ja kissa. Mutta seura ei remontoijan intoa pysäytä. Saanko esitellä: lattiaan muotoiltu Australia sekä seinään syöty Etelä-Amerikka.

Ensin ei ollenkaan naurattanut. Ei vieläkään naurata, mutta ei noille voi enää mitään. Ja mun huoneeni tai työnantajani lattiaa ei remontoida, ennen kuin niiden omistaja muuttaa asunnosta pois. Kuluneella viikolla Varjo on mussuttanut puolitoista laattaa mun huoneeni lattiasta ja laajentanut Australiaa melkein puolella. Mielestäni en kesällä treenannut mitenkään hulluna, mutta silti Varjo oli koko kesän ja alkusyksyn tuhoamatta mitään. Yksinolosta se ei stressaa, hipsii huoneeseensa ihan mielellään eikä toisinaan edes jää portin taakse kyyläämään, mihin menen. Mutta ehkä sisustaminen on kivaa. Se vaan aiheuttaa sen, etten uskalla jättää Varjoa mihinkään vieraaseen, vielä tuhoamattomaan paikkaan yksin. 

Joulun jälkeen

Meidän joulu sujuili suhteellisen mukavasti. Aattoiltana Varjo jakoi paketit eli kuskasi kaikki kamat kuusen alta äidille, repi omista paketeistaan paperit pieneksi silpuksi vaikka oli jo saanut lahjat ulos ja seurasi keskittyneenä, kun me ihmiset avasimme omia lahjojamme. Yömessun aikana pieneläin oli mukavasti maistellut jälleen mun lattiaa, mutta mitäs pienistä, se päällyste on jo muutenkin kuollut. Joulupäivän äiti ja koiruus viettivät kahden, kun mä heiluin ympäri kyliä.

Tapaninpäivänä oli vihreää. Kun kerrankin ei satanut ja jopa aurinko pilkotteli, uhmasimme tuulta ja kävelimme Malmin hautausmaalle mummille ja parille muullekin tyypille omistettua kiveä katsomaan. Matkalla pysähdyttiin Kivikkoon ja vähän kuvattiin.

Eräät ei malta pitää suutaan kunnolla kiinni kun siellä muutaman metrin päässä on NIIIIN herkullisen purtava patukka. Tuuli tuivertaa korvakarvoja ja aurinko maalaa pikkupölkkärin ihan hassun väriseksi. Ihan kuin se ei olisi jo muutenkin.

Toisilla on olalla papukaija, toisilla koira. Jotkut näkee maailman muita korkeammalta.

Päästiin Malmille (muistin jopa ottaa koiran kiinni) ja jatkettiin sieltä Viikkiin, ajeltiin huviksemme bussilla ympäri Arabiaa ja sitten vielä ulkoiluttamaan Roope. Liikkeelläolosaldo kuutisen tuntia. Sen jälkeen pieneläin oli loppuillan tätä mieltä. (Ja jos joku ei löydä kuvasta koiraa, se on siellä sohvalla. Kyseinen rautapenkki on ainoa huonekalu, jolle Varjolla on lupa tulla.)

Pyhinä mun aivot ei riittäneet treenaamiseen, aatonaattona ja tänään on funtsittu miten kapula otetaan suuhun. "Miten niin ton pullon kierron jälkeen sen voi ottaa? Eikö tää ollutkaan merkin treenaamista? Tai jos mä vaan kumarrun vähän tähän kapulaan päin, niin voisitko sä jo nyt huutaa sen JES?" Ei Varjo, en voi. "Ai jaa." Pilkottiinpa asioita sitten vielä pienemmiksi. Ehkä se joskus viisivuotiaana osaa noutaa. Tai siis mä opin kertomaan sille mitä haluan. 

Joulu!

Ihansama vaikka nyt sataa vettä. Mulla on ensimmäinen joulu kotona viiteen vuoteen! Meillä on oikea kuusi (viimeksi ollut kun mä olin vuoden), eikä Varjo edes ihmetellyt sitä yhtään kun käytiin yhdessä hakemassa kuusimyyjältä (kiitos Maria <3) ja Varjo käytännössä matkusti sen alla kotimatkan kun autossa ei ollut muuten tilaa. Kuusenkynttilöillä on ikää täsan 30 vuotta ja edelleen toimivat ja loistavat. Tänään ruoaksi possua (tosin Varjolle raakana) sekä uuniriisipuuron kuoret ja porkkanalaatikon jämät. Lenkkeilyä sateessa ja lupa avata omat kaksi pakettia ihan itse.

Lämpöistä joulua kaikille jotka tänne kurkkimaan eksyvät!

The Lussutuspallo

Oli aivan pakko ottaa tällainen kuva. Mutta musta jotenkin tuntuu, että Tito on vastaavassa kuvassa huomattavasti järjellisemmän näköinen.

Kylmää kyytiä

Oltiin päivä Hartolassa mökillä. Vähän irti tästä kaupungin synkkyydestä, vaikka ihan kuivin nahoin ei päivästä selvittykään.

Ensinnäkin: siellä on lunta, varmaan parikymmentä senttiä. Varjo meni ihan sekaisin, se vaan juoksi ympyrää ja haukkui itsekseen kun pääsi ulos takakontista. Toisekseen siellä on jäätä. Tai ei sitä kai jääksi voi sanoa, sellaista ohutta riitettä ja hyhmää, joka oli syntynyt rantaan ja kahlinnut veden liplatuksen. Siitä näki ettei se mitään kanna. Tai siis ihminen näki. Yksi pieni kana-aivo ei. Hyppy laiturilta jee! Ja kas kummaa kun maa pettikin jalkojen alta. Onneksi se oli kahden metrin päässä laiturista panta kaulassa, niin että kun haroi metrin verran tassuilla hyhmää rikki, sain ongittua sen pannasta takaisin kuiville. Paleliko se? Näyttikö se järkyttyneeltä? Ei puhettakaan. Turkki joka suuntaan sojottaen parin ravistuksen jälkeen se veti kiitolaukkaa ympäri pihaa ja meinasi tulla laiturille uudestaan. Taitaa olla mun hommani huolehtia ettei toi pönttöpää hukuta itseään.

Muutakin hurjaa tapahtui. Potkittiin pihalla lunta ja leikittiin pulkan kanssa, kun äkkiä tajusin, että naapurin Tepi-collie oli ilmestynyt mun selkäni taakse. Salamannopea maahan-käsky (näköjään en taas ajattele mitään, kuinkakohan monta kertaa joku on jo tullut sen päälle kun on ollut käskettynä maahan?!) hämäsi Varjoa sen verran, että sain kaapattua siitä otteen ennen kuin tajusi että parin metrin päässä oli vieras koira. Rääkyihän se siinä mun sylipainiotteessa hetken, mutta kun pakotin sen pysymään paikallaan ja hyväksymään toisen koiran lähellään, loppui mölinä aika nopeaan. Hetkeksi otin sen naruun että pystyin kontrolloimaan siltä varalta että Vantero olisi kuitenkin keksinyt vielä yrittää hyökkäystä, mutta siltä oli jo pahin säikäys mennyt ohi. Laskin sen sitten vapaaksi. Varjo paimensi pehkon puskaan ja totesi sille että sä pysyt siellä, tää on mun tontti.

Enpä ollut ihan tällaista ensitapaamista niille suunnitellut, mutta minkäs teet kun naapurin elikko vain tuli. No, nyt Varjo on sitten ainakin nähnyt sen. Onnistui ne hetken jotain painin tapaistakin vetämään, mutta lähinnä koirien kommunikointi ole sellaista kuka sä olet -mahtailua, jonka päätteksi vuoden vanhempi collie oli hakemassa vuoroin kaikilta ihmisiltä turvaa kun meinasi että Varjo on niin kamala. Kutsuin mustani pois ja mentiin sisälle syömään. Saa nähdä mitä noiden kanssa ensi kesänä.

Messariviikonloppu

Toivuin kaksi vuorokautta, ennen kuin sain aikaiseksi kirjoittaa kertomuksen Varjon ja mun viikonlopusta. 22 tuntia hälinässä Messukeskuksessa kahden vuorokauden sisällä on jokseenkin uuvuttava määrä yhdelle ihmiselle. Ja oli se kymmenen tuntia pienelle koirallekin aikamoinen kerta-annos.

Lauantaiaamuna heräsin kuuden jälkeen, pakkasin repun, tarkistin kymmeneen kertaan että koiralupa ja rokotustodistus löytyvät repusta, remmitin Varjon, ja ei kun matkaan. Ratikassa mietin olenko ihan hullu, kun siellä oli yksi dogo argentino jota Varjo jo alkoi jännittää ja jolle puhahti muutaman kerran. Jäätiin messukeskuksen edessä pois ja seurattiin koiravirtaa, joka matkasi vähän sivummalle kohti sisäänkäyntiä, josta koirien oli lupa messuhalliin astua.

Ovella oli aikamoinen määrä sakkia. Remmeissään joka suuntaan nykiviä beagleja, hermostuneita ihmisiä monimetristen metelöivien häkkipinojen kanssa, useampi hevosenpuolikkaan kokoinen irlanninsusikoira ja yhdellä naisella samassa kädessä viisi kappaletta samojedeja. Varjo oli aika kipsissä, seistiin muutama minuutti ovien ulkopuolella ihan vain siksi, että se vähän rauhoittuisi ja niskakarvat laskisivat ennen kuin mentäisiin sisään. Ovien sisäpuolella ei ollut sen rauhallisempaa. Vaikka numerolappujen tarkastajia oli useampi, kaikki näytteilleasettajat yrittivät päästä koirineen sisään yhtä aikaa, mikä tarkoitti tungosta siinä pienessä tilassa, joka tarkastuksen ja ulko-ovien välissä oli. Linnoitin Varjon seinän ja itseni väliin pitääkseni poissa pahimmat tunkijat, mutta silti muutama koira onnistui tulemaan ihan iholle joko edestä tai takaa, mikä aiheutti mustiaisessa pörinää ja puhinaa. Itse onnistuin kuitenkin olemaan yllättävän lunki, ehkä muu ympärillä oleva meteli sai mun sietokykyni oman koiranikin mölinään nousemaan. Ja sen mölinän takaa oli myös havaittavissa pientä kiinnostusta - kun toinen koira kääntyi niin, ettei ollutkaan enää Varjon kanssa nokakkain, alkoi likka nuuskutella ja tutkia, kukas tämä oikein on. Kiero akka.

Selvittiin numerolapuntarkistuksesta, mietin jo että ne ei päästä mua sisään kun ei tää näytä siltä että voi olla menossa belgirotukopille, mutta ei ne sanoneet mitään. Ketään ei myöskään kiinnostanut tarkastaa rokotustodistusta, joten suunnattiin kohti huomattavasti väljempää käytävää ja kymmenien kehien reunuksia. Varjosta huomasi heti sen päästessä liikkumaan, että se alkoi rentoutua. Sisääntulossa oli jo näkynyt niin paljon koiria, etteivät käytävällä vastaantulleet aiheuttaneet enää mitään reaktiota. Alta vartissa koiran olemus oli kuin oltaisiin Stockalla kävelty, sellainen rennon kiinnostunut. Siinä se kulki mun vieressäni kuin tilanteessa ei olisi mitään outoa, vaikka samoissa tiloissa pyöri montatuhatta täysin vierasta koiraa. Ihan mahtavaa.

Kierreltiin kojuja, bongasin Elsen ja seurattiin karkeakarvaisten kääpiömäyräkoirien arvostelua Varjo mun jaloissani maaten. Se sai vahingossa häkinoven päähänsä ja sen päälle meinattiin astuakin, mutta ei hermostunut mistään. Yhden normikokoisen mäykyn kanssa meinasi lähteä haastamaan leikkiä. Se käyttäytyi ihan niin kuin normaali sosiaalinen koira. Mutta kummastuksen aiheet eivät loppuneet siihen. Sain Novalta viestin että menisin moikkaamaan sitä bc-kehän luo. Etsin kehän, sain silmiini oikean ihmisen ja hipsittiin Varjon kanssa ihan selän taakse koputtamaan olkapäähän. Ennen kuin ehdin kunnolla tajuta, oli Nova halannut mua. Eikä Varjo sanonut MITÄÄN. Yleensähän se yrittää syödä ihmiset, jotka äkkiarvaamatta uskaltautuvat tulemaan mua lähelle. Ei, seuraavaksi Varjo meinasi kiivetä Novan syliin. Se muisti. Ihmisen, jonka oli nähnyt edellisen kerran yli yhdeksän kuukautta sitten, joka ei ollut sille koskaan pahemmin huomiota antanut, mutta jonka koiraa oli leikittänyt (lue: kiusannut) vuosi sitten syksyllä tuntikausia. Kai sieltä oli jotain positiivisia assosiaatioita jäänyt. Vanttu kun ei ihan kauhean monesta ihmisestä tykkää.

Jätin Varjon hetkeksi belgikopille jotta pääsin vessaan, oli kuulemma ollut kauniisti ja hiljaa kun mä olin kadonnut näköpiiristä. Se näytti niin järkyttyneeltä kun palasin, "et nyt tosissasi voinut mua tänne jättää", että alkoi naurattaa. Mutta kiva kun ei ollut yrittänyt karata aitauksen reunan yli, vaikken ollut sitä uskonutkaan. Kierrettiin lisää ja tottisteltiin vähäsen yhdellä vapaalla matolla, jotta pääsin näyttämään Varjon peräpäänkäyttöongelmia haukansilmille. Kivasti se teki siihen häiriömäärään nähden, vaikka vähän väsynyt jo olikin.

Päivän päätteeksi istuttiin vielä kuutoshalliin rakennetun suuren kehän laidalle katsomaan KV-tokokoetta. Varjon väsymys oli tässä vaiheessa jo silmin havaittavaa, sen pää nuokkui vaikka oltiin ihan kehän vieressä, ja kun tajusin sillä olevan betonilattialla kylmä ja kerin sen syliini, nukahti pieni mustiainen siihen autuaasti. Taisi olla aika rankka päivä.

Sunnuntaina Varjo jäi kotiin mun mennessä belgikopille ihan oikeisiin hommiin, mutta sen sijaan sain nähdä Novan ja Titon toimesta käytännössä, kuinka kirjasta voi olla hyötyä koiran sivulle peruuttamisessa ja seuraamisen sivu(risti)askelissa. Olenhan mä Varjon nuorempana opettanut pyörimään ympäri etutassut kumollaan olevan ruokakupin päällä, mutten ole näköjään vienyt hommaa tarpeeksi loppuun asti. Ja me saatiin lainaksi lussutuspallo! Varjo on jo päässyt testaamaankin tätä ihmeellistä uutta villitystä.

Kaikenkaikkiaan aivan mahtava viikonloppu. Sain todeta, että Varjon voi todellakin viedä minne vain ja se osaa olla ja rauhoittua. Mun belgipiparit meni hyvin kaupaksi ja moni kysyi, mistä näitä muotteja saa. Olen puhunut kahden päivän aikana varmaan enemmän kuin viikkoihin yhteensä. Seurasin noin puolikkaan kehän arvostelun, mutten silti koe menettäneeni mitään. Mitä sitä nyt koiranäyttelyyn muka kehiä katsomaan tultaisiin. En minä ainakaan.

You made my day

Nyt on joulukuu ja voin siis unohtaa kaikki marraskuun epäonnistumiset ja idioottikäytökset. Kohta on joulu ja toivottavasti myös lunta. Mutta ennen kaikkea, huomenna on Messari, ja mä olen menossa sinne koirani kanssa!

Siis ei, en ole niin hullu, että olisin oikeasti ilmoittanut Varjon sinne arvosteltavaksi. Kuten tänään pipareita hakemaan tullut rotukoppilainen totesi, se on niihin näyttelykarvanoppiin verrattuna bikinikunnossa, vaikka Varjoksi sillä onkin tällä hetkellä aika runsas turkki. Ja vaikka sillä olisi miten paljon karvaa vaan, ei se poista sitä seikkaa, että se pörisi äsken huulet rullalla luimistellen koko sen ajan kun Hirveät Vieraat olivat hakemassa meiltä pipareita. Että ai mikä sosiaalisuuden puute. Väitän ettei edes ollut ihan täysin epävarmuutta, sitä vaan ällötti. Tervetuloa tällä käytöksellä arvostelukehään.

Ei, me ollaan menossa ainoastaan turisteilemaan. Rotukoppilaiset oli saaneet liikaa koiralupia, ja jakoivat mulle auliisti yhden Varjon sosiaalistamista varten. 6500 koiraa samassa paikassa, jipii! Voin niin kuvitella että toi mustiainen pörisee ja puhkuu ensimmäisen puoli tuntia taukoamatta. Tarviin aika rutosti hermoja ja positiivista asennetta, mutta tää on ehdottomasti mahdollisuus, jota ei voi olla käyttämättä. Koska mullahan on selvä suunnitelma: nyt kun Varjo päivän hengaa siellä ja ehkä jossain välissä tajuaa, ettei se koiramäärä olekaan kuolemaksi, ei meillä ole mitään ongelmia osallistua Maailmanvoittajaan v. 2014! :D

Pikku koiraparka nukkuu tyytyväisenä eikä voi aavistaakaan, mitä olen sen pään menoksi huomiseksi suunnitellut. Mutta pitää edellisen postauksen jälkeen vielä sanoa, että alan taas tykätä siitä. Tänään on aamulenkillä tehty hienoja äänettömiä kontaktiohituksia, myös yhdestä schäferistä, ja kolmesta tänään nähdystä jäniksestä se on yhdestä tullut itse luo ja kahden näkemisestä olen sen kutsunut eikä epäröinyt hetkeäkään tuleeko vai ei. Ai niin, ja sille alkaa vähitellen vihdoin valjeta, mitä haen kaukojen istumaannousussa! Joku osaa halutessaan olla huisin pätevä.

Poista: Marraskuu.

Vaikka tässä kuussa on tapahtunut kivojakin asioita, jää kuukauden saldo reippaasti miinuksen puolelle. Haluaisin mennä talviunille ja vaan unohtaa kaiken.

Varjo hyökkäsi aamulenkillä rähisemään yhdelle sakemannisekoitukselle. Täysin aiheetta, oltiin menty jo 15 metriä ohi, olin palkannut Varjon pallolla, vapauttanut sen juoksemaan edelläni. Se kääntyi takaisinpäin, näki toisen koiran, haukahti kerran ja ryntäsi mun ohitseni kaikki karvat pystyssä karjumaan ja hyökkimään toista koiraa kohti. Ja tämä toinen koira ei ollut reagoinut mitenkään ennen kuin Varjo hyökkäsi.

Voihan piru. Olisin voinut kuristaa koirani, kun sain sen ajettua pois tilanteesta ja takaisin hihnaan. Mitä mä tein väärin? Eikö Varjo tajunnut että oltiin ohitettu koira, kun tuli alun perin takaisin nähtyään linnun ja seurasi sen jälkeen katsekontaktissa? Mutta se koira oli kuitenkin kaukana. Ja mä seisoin välissä. Se oli meidän takana, eikä mitenkään edes uhannut. Varjon ilme sen lähtiessä oli täysin tunnistamaton. Ihan kuin sillä olisi vain naksahtanut joku päässä.

Onko tämä seurausta alkukuun tapahtumista? Varjollahan ei mitenkään kauhean positiivisia kokemuksia schäfereistä ole. Lähdettiin koirakon perään eikä Varjo hihnassa reagoinut mitenkään, vaikka seurattiin niitä pitkän matkaa. Mutta eihän se mitään todista. Tarvitaan taas miljoona ohitusharjoitusta, niin remmissä kuin vapaana, ja mielellään mahdollisimman monta eri saksanpaimenta.

Mutta voiko tohon elukkaan ikinä luottaa? Ei näköjään. Tai toisinpäin käännettynä: se ei kai ikinä opi luottamaan muhun tarpeeksi.

Piparkakkuja

50. Varjon valtakunnan tämänvuotinen blogiteksti käsittelee jotain aivan muuta kuin koiraani. Mutta koska tämä kuitenkin liittyy belggareihin, ajattelin, että tämän voi laittaa.

Olen joskus ihan hullu. Olen menossa belgiyhdistyksen rotukopille töihin sunnuntain Messariin, ja kun kysyttiin, suostuisiko joku leipomaan belginmuotoisia pipareita, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Niin siis monta sataa piparia, lupasin vielä kahta eri karvanlaatua. Ja oliko mulla muotteja... ai mitä? Ei kai kukaan hullu ala käsivaralla sellaista määrää pipareita leikata.

Olin siis ongelman edessä. Mistä saisin tehtailtua karvanoppagrontun ja kaljun malikan näköiset muotit? Isällä on onneksi tällaisiin asioihin yleensä ratkaisu. Mene rautakauppaan ja osta alumiininauhaa, kuului vastaus. Asia ratkesi kuitenkin nopeammin. Viljan haun yhteydessä seikkailtiin Lahden Kärkkäisen rakennustarvikeosastolla, jonka avulias myyjä huvituksestaan huolimatta etsi meille piparkakkumuotin ainesosaksi sopivaa riittävän ohutta metallilevynauhaa. Yhdenlaista sopivaa löytyi, mutta sitä oli vain monen metrin kerällä, eikä piparkakkumuottiin sitä ihan niin paljon tarvita. Alahyllylle oli kuitenkin jäänyt avattu, jonkun päästä taittelema kerä, joka oli ilmiselvästi myyntikelvoton. Pikaisen palaverin jälkeen rakennusosaston myyjät totesivat, että ota sellainen pätkä kuin tarvitset, me merkataan se ilmaiseksi näytekappaleeksi, hyvää joulua. Jäin vielä ensiksi meitä palvelleen myyjän kanssa juttelemaan muottien tarkoituksesta ja sitä kautta Messarista, johon sen oma nuorempi tanskandoggi ei jalkaleikkauksen takia tänä vuonna pääsisi.

Kotona kärkipihdit ja sivuleikkurit käyttöön. Varjon säännöllisestä häirinnästä huolimatta (työskentelin olohuoneen lattialla) valmista tuli kahdessa tunnissa. Lyhytkarvainen versio on tehty Varjon profiilia apuna käyttäen, ja sen pää taitaa näyttää ihan joltain muulta kuin malilta, mutta ei ole niin vakavaa, paistuessaan ne piparit kuitenkin taas muuttaa muotoaan.

Nyt enää pitäisi leipoa ne piparkakut. 

Seuraavan illan jälkikirjoitus:

Viljan kanssa leivottu yli neljästä kilosta taikinaa 120 kpl pipareita joululauluja kuunnellen. Aikaa meni sellaiset kuusi tuntia. Jaa-a, saa nähdä olenko tehtailemassa niitä enää lisää. Mutta kyllä ne paistosta huolimatta suunnilleen koiran näköisenä pysyivät. 

Kauniita aamuja

Toisinaan niitä vain on. Tänään oli sellainen.

Uhmasin kylmyyttä, kun oli
niin kaunis sää. Kuvauksen
lopussa koirakin tärisi...

Huomioikaa tyylikkäästi
melkein kohdilleen osuva
kruunu. 

Pilvien ilmestymisestä huolimatta. 

Treenausmökkeilyä marraskuussa

Isä on ostanut mökin. Hartolasta, parin tunnin ajomatkan päästä, järven rannalta. Vilja oli isällä viikonloppua viettämässä, ja koska mullakin oli ihan järjestettynä kokonainen päivä vapaata, lähdimme isä, Vilja, Varjo ja minä mökille isänpäivän viettoon, niin että me lapset pääsimme katsastamaan, millainen vain puheista kuultu ja valokuvista nähty mökki todellisuudessa on.

Varjon myötä olen jotenkin kummallisesti ruvennut katsomaan kaikkea koirallisesta näkökulmasta. Näinollen bongasin pihapiiristä ja lähiympäristöstä ensiksi kaikki Varjon kannalta oleelliset seikat. Naapuri on ihan vieressä, vain metrien päässä vierasmökistä, ja naapurilla karkaileva collie. Voi kuolema, odotan kauhulla Varjon ja tämän viisivuotiaan uroksen ensikohtaamista. Muuten paikka on kyllä mitä mainioin. Oma pihapiiri jossa voi juosta vapaana, järvi johon pääsee uimaan, lenkkeilyyn, jäljestykseen ja esine-etsintään soveltuvaa metsämaastoa silmänkantamattomiin. Ja mikä parasta, pihalla oma koirankoulutuskenttä! Tai siis ihan tavallinen nurmikenttä, jota normaalit ihmiset varmaan käyttäisivät sulkapallon tai mölkyn peluuseen... Mutta isä jo melkein lupasi, että voidaan rakennella siihen tokon ja pk-tottiksen treenaamiseen soveltuva hyppyeste. Hihii.

Kun kerrankin pääsin asiallisiin maastoihin, päätin mökkien tutkimisen lomassa vetää Varjolle kunnon treenisetin. Jälki metsään kahdella kulmalla, viiden tavaran pienikokoinen esineruutu ja tottista päälle (tai tokoa, aivan sama, jotain liikkeitä kentällä).

Jäljestä en voi sanoa muuta kuin että aivan törkeän hieno. Olin kadottanut aloitusmerkkini joten Varjo joutui hakemaan jäljen itse tieltä, vasta koiran tallattua vierestä löysin metallipuikon. Kokeilin huvikseen jälkikokeen aloitustilannetta eli koiralle kymmenen metriä vapaata liinaa, ja sinne paineli vilkaisemattakaan taakseen. Varjo teki töitä koko ajan nenä maassa, ei seilannut ollenkaan, kulmissa taisi oikaista pari askelta mutta löysi saman tien jäljen uuden suunnan ja jatkoi itsevarmana eteenpäin. Olin jättänyt askelille satunnaisia nameja jotka kaivoi mättäiltä, sekä yhden kepin, jonka edessä sitten seisottiin tovi ennen kuin Varjo tajusi tarjota sen ojentamista. Tästä palkkaus ja lupa jatkaa. Jälki olisi selkeästi saanut olla pidempikin, nyt ehkä parisataa metriä, koira häsäsi vielä tielläkin valmiina jatkamaan. Ja keppi-ilmaisuja varmaan pitäisi ihan treenata. Mutta tosi tyytyväinen olen Varjon työskentelyyn, me ei tottapuhuakseni olla varmaan ajettu tämän lisäksi kuin yksi metsikköjälki, ja sekin oli joskus aikaisin keväällä. Näitä lisää!

Esineruudussakin Varjon työskentely oli mallikasta. Vilja oli tehnyt koko ruudun, joten mulla ei ollut hajuakaan minne tavarat oli piilotettu, mutta niin vain Varjo nosteli sieltä neljä ensimmäistä esinettä kuin joku olisi laittanut tienviitoilla missä ovat. Viides, kuulakärkikynä, tuottikin sitten huomattavasti enemmän vaikeuksia. Likka sahasi ruutua minuuttikaupalla, kävi jo tutkimassa tien toiseltakin puolelta, vauhti hidastui, muttei lopettanut etsimistä. Mietin siinä, pitääkö mun mennä apuun, että pääsen kuitenkin palkaamaan koiran hienosta pitkästä työskentelystä. Silloin kuitenkin takanurkasta nousi epäilevä koiranpää punainen muovinpala suussa. Aloin hihkua ja kehua, palautus eteen, jonka jälkeen vapautin Vantturan pk-valjaista ja ja sai mahtavat pallonjahtaus- ja repimisleikit.

Kentällä reeniessä näki että se oli jo selkeästi väsynyt, mutta patukan vilautuksen jälkeen pursusi tahtoa jatkaa. Tehtiin täyskäännöksiä käsiavustuksella, avoimen luoksetulo ja jäävät sekä yksi nouto, jonka palautti laukalla. Bileet siis. Vielä muutama kaukojen istumaannousu ilman etäisyyttä, maahan lätsähtää lyhyeltä matkalta yleensä jo aika hyvin, mutta istumaanhypyssä on vielä tekemistä, ettei mene kerimiseksi. Saatiin pari onnistumista, viimeisestä superpalkka ja yhteistä riehuntaa.

Jaksoi kiitettävästi koko sarjan, mun ihana otukseni. Juostiin rantaan juomaan ja sen jälkeen mukana ollut ateria. Matka takaisin päin sujui huomattavan rauhallisissa merkeissä, Varjo torkkui koko matkan.

Ai niin, ja itse mökki! Hienoja rakennuksia, meillä on ensi kesänä edessä vähän kunnostustöitä, mutta eiköhän siitä hyvä saada. Odotan jo vapaita viikkoja, jolloin Varjon ei tarvitse hihnaa nähdäkään. Kesäänhän on enää.. mitä, jotain puoli vuotta?

Narsistinen narttu, kunniakas käyttäytyjä ja lisää deletoitavaa

En ole kirjoitellut viikkoon mitään. Syy: ei olla tehty juuri mitään. Varjo keksi viime viikolla ruveta elämänsä ensimmäistä kertaa valeraskaaksi, kulki ympäri kämppää vikisten, petasi ja näytti koko ajan siltä kuin olisin uhannut hakata sitä. Osaamansa asiat teki jotenkuten, mutta jos likalle yritti opettaa mitään uutta, oli se korvat luimussa "apuaa en tajuu mitään päästä mut pois". Kerjäsi koko ajan huomiota, mutta jos sen kutsui silitettäväksi, tuli se häntä koipien välissä luimistellen luo. Siinä vaiheessa kun se katteli lenkillä ihmisiä eikä selvästi missään älynystyrässä välähtänyt että kyseisestä näköhavainnosta pitäisi tulla luokse, totesin että joo kiitos, nyt ei tehdä muutamaan päivään yhtään mitään. Sai hillua Myllypuron ja Viikin välisessä metsässä vapaana, mentiin siksakkia koko risukko vältellen polkuja ja kiiveten kallioita ylös alas, mutta ainoat kontaktit koiraan oli kun päästin sen vapaaksi ja kun otin sen jälleen kiinni. Taisi reipas liikunta umpimetsässä tehdä hyvää meille molemmille, Vanttura sai juosta sydämensä kyllyydestä ja mä sain vähän hermolepoa kun ei tarvinnut koko ajan vahtia tuleeko joku vastaan ja mitä tuo ryökäle nyt keksii.

Valeraskaus on onneksi ohimenevä tila. Tämän viikon torstain paikkeilla elikkoni alkoi osoittaa jälleen jonkinlaisia merkkejä yhteistyöhalusta, ja lenkeillä päästiin taas liikunnan lisäksi treenaamaankin. Tajusin vasta nyt, että meidän ulkoiluthan koostuu normaalisti valtaosin pienistä treenihetkistä, kun mä näen mahdollisuuksia kaikkialla: tietyntyyppisessä rykelmässä olevat puut voivat tarjota kiertoharjoitusmahdollisuuksia, kaatuneet puunrungot ovat hypyyttämistä ja tasapainoilua varten, keskellä kävelytietä olevalla tietyökartiolla voi harjoitella merkkiä, meluavat jalkapalloa pelaavat koululaiset tarjoavat erinomaista paikallamakuuhäiriötä... Perjantaina harjoiteltiin paikallamakuuta metroasemalla, kun metron tuloon oli liian kauan. Nelisen minuuttia pällisteleviä ihmisiä, matkaa koiraan 1-5 metriä. Eipä se pahemmin hälinästä häiriintynyt.

Perjantaina Varjo osoitti muutenkin hatunnoston arvoista käytöstä. Mentiin lenkkeilemään kaverini Siirin kanssa, jonka perhe omistaa 2 kpl ceskyterrierejä. Varjo on nähnyt ceskyt kaksi kertaa ennenkin, pentuna päässyt leikkimään niiden kanssa, toisella kerralla säikähtivät räväkkää belginuorukaista niin paljon ettei leikeistä tullut mitään. Varjon tappajahaimaisuuden tietäen olin varautunut siihen että tiedossa on tasan jalan vieressä kuljettava hihnalenkki, ja aluksi mentiinkin niin, pidin koirani huomion pääasiassa itsessäni  ja se kulki aika asiallisesti edes apinoimatta pahemmin. Vartin käveltyämme päästin Varjon hetkeksi vapaaksi suorittamaan tehtävää, kiven päälle kiipeämistä. Sinne ryntäsi, vapautuksesta suoraan luokse ja pallon perään vilkaisemattakaan ceskyjä. Sitten Varjo kiinni ja ceskyt vapaaksi, olivat sen verran arkajalkoja että pysyivät aikalailla Siirin jaloissa yrittämättä tulla Varjoa haistelemaan tai härnäämään, eikä Vanttukaan tuntunut olevat ceskyistä sen enempää kiinnostunut, vaikka olivatkin nyt vapaina.

Koska kukaan koirista ei tuntunut olevan kovasti toisen porukasta kiinnostunut, ajattelin kokeilla, mitä tapahtuu, jos päästän omankin likkani niin että ovat kaikki vapaina yhtä aikaa. Muilta yhteislenkeiltä (mulla Roope tai Late joita ei voi pitää vapaana) se tietää käskyn "mene", joka tarkoittaa eteenpäin jatkamista kiinnittämättä huomiota takana kulkeviin. Päästin siis Varjon vapaaksi ja käskin menemään. Ja sinne paineli. Luoksetulot kadulla kulkeneistä ihmisistä ceskyistä välittämättä, isolle aukiolle tultaessa katseli harkitsevasti, mutta käskystä jatkoi matkaa. Nuorempi ceskyistä tuntui olevan Varjosta kovin kiinnostunut, joten annoin Varjon mennä kepin kanssa sitä härnäämään. Lopputulos: cesky alkoi kiljua vaikkei Varjo ollut siihen koskenutkaan. Kutsuin likan pois ja käskin jatkaa matkaa, ja se jätti toisen koiran rauhaan. Hei meillä on ehkä jotain toivoa. Koirasosiaalista tosta elikosta en enää odota, mutta jos se pystyy lenkeillä edes välinpitämättömyyteen, on sekin jo jotain.

Ja sitten lauantai, ja se toinen delete. Miksi oi miksi.

Minnie, Milon kaverina asuva 6-vuotias saksanpaimenkoiranarttu, on jostain syystä aina suhtautunut Varjoon kuin natsi tuhottavaan juutalaiseen. Varjo oli ihan kakara, jonkun kääpiösnautserin kokoinen, kun Minnie ilman näkyvää syytä kurmuutti sen oikein kunnolla niin että likka vain huusi ojanpohjalla ennen kuin Minnie saatiin pois. Ne ei ole pahemmin sen jälkeen tavanneet, koska koko viime syksyn aina kun Varjo näki kyseisen koiran, se yritti hysteerisesti kiivetä mun taskuun turvaan. Ei se muita schäfereitä ole kuitenkaan koskaan onneksi samoin pelännyt.

Viime treeneissä testailin vähän Varjon levonottokestävyyttä, enkä sitonut sitä kiinni Milon treenaamisen ajaksi. Vinkuihan se, mutta pysyi makuulla repun vieressä puun juurella. Molemmat koirat oli kolunneet esineruudun kohtuullisella menestyksellä, Milo viimeisenä, Varjo makoili puun juurella. Muutama pienempi esine oli vielä hakematta, ja Mari päätti ottaa Minnien takakontista virkistämään mieltään ja etsimään vielä jäljellä olevat esineet. Etsivät aikansa, Mari palkkasi Minnien, joka hetken lelulla leikkimisen jälkeen lähti hiekkatien toiselle puolelle kentän reunalle, jossa Varjo makasi. Kehuin omaa koiraani joka pysyi maassa, odotin Marin kutsuvan Minnien pois jotta pääsisin palkkaamaan Varjon hienosta luottamuksesta. Mari huusi Minnietä pois ja... no, otsikosta varmaan voi arvata kaiken tarvittavan. Varjo luotti Minnien metrin päähän ennen kuin lähti puolustautumaan.

Että joo. Kiva kun nää tapaukset tulee tällaisena könttänä. Saatoin sentään koiran rauhoittamisen jälkeen toistaan tilanteen, käskeä Varjon ottaa levon ja laittaa Marin ja Minnien kävelemään ympärille, hihnassa tosin tällä kertaa. Kerran yritti nousta istumaan ja murahdin sen takaisin maahan, sen jälkeen pysyi. Kehut ja silitykset päälle. Hiivatti että se oli hilseessä koko koira.

Kunpa sen pieni mieli pystyisi deletoimaan tämän yhtä hyvin kuin viimeviikkoisen.

Identtiset kaksoset

Kuvaaja: Erja Juvakka

Sisko ja sen veli eli Varjo ja Milo kuvattuna viime viikonloppuna. 

Aamulenkki DELETE

Tultiin äsken sisään aamulenkiltä. Voi kun voisin mennä takaisin nukkumaan, herätä uudestaan ja ajatella, että se oli vain pahaa unta.

Kierrettiin Jättäriä aamun kosteudessa, liikkeellä ei ketään. Jossain kaumpana näin vapaana vanhaenglanninbulldoggin, mutta kuljettiin sen verran eri reittejä että tiesin ettei Varjo sen luokse lähtisi. Noustiin mäkeä ylös ja olin jo ehtinyt unohtaa koko toisen koiran, kun takaa alkoi kuulua raskas juoksuhengitys. Ehdin vain ajatella että hemmetti nyt se tulee tänne. Käskin Varjon maahan vilkaisemattakaan taakseni, ja käännyin katsoakseni, mistä buldoggi tulee. Sieltähän se meidän takaa. Yritin blogata sen itselläni, ettei menisi Varjon luo, mutta sileä valkoinen turkki vain liukui käsistä kun mistään ei saanut kiinni. Ja jos järkyttävä ruttunaama tulee suoraan Varjoa kohti niin totta hiivatissa se lähtee hyökkäämään sillä jumalattomalla huudolla jonka melkein olen jo unohtanut mutta jota niin paljon pelkään. Hei hei koiran luottamus siihen että pystyn puolustamaan sitä.

En tiedä, ei mua edes suututa, harmittaa vaan niin paljon että tekisi mieli itkeä. Millä tollasen estää. Olisi pitänyt saada siitä bulldogista kiinni.

Eloisalla leirillä

Sunnuntai-iltana palattiin Kuopiosta takaisin Helsinkiin viikonlopun mittaiselta leiriltä. Ohjelmassa oli alkuvuoden tapaan tokoa ja agiliitoa, ensimmäisen kanssa vähän enemmän tosissaan, toinen puhtaasti leikkimistä ja ohjaajan opettelua.

Perjantaina lähdettiin matkaan hyvissä ajoin, kahdelta startattiin auto meidän parkkipaikalta, mukana kaksi koiraa takapaksissa, kaksi häkkiä takapenkillä ja kasseittain tavaraa niin häkkien alla kuin jaloissa. Ajomatka Kuopioon taittui kohtuullisen mukavasti, Varjo ja Milo osasivat olla takana nätisti ja mölisemättä, ja perillekin löydettiin kuuden jälkeen laskeutuneesta totaalisesta pimeydestä huolimatta navigaatorin voimin. Kolmihuoneisessa mökissä majoittui kuusi ihmistä ja seitsemän koiraa, ja hyvin sinne mahduttiin, kun koirilla oli omat häkit joihin pääsi rauhoittumaan. Kyllähän Varjo aluksi ihmis- ja koirapaljoudesta pöhisi, mutta rauhoittui nopeasti päästyään tuttuun häkkiinsä huoneeseen, jossa sen lisäksi oli vain Milo.

Lauantaina ohjelmassa oli tokoa, kouluttajina Anne Miettinen ja Katja Rautiainen. Oli luksusta, kun pääsi kahden koulutusohjaajan syynättäväksi, sääli, että aikaa oli jokaiselle varattuna vain 2 x 15 minuuttia, mulla olisi ollut niin paljon kysyttävää kaikesta muustakin...

Ensimmäisenä halusin että katsoisivat seuraamista, teenkö minä tai koira siinä jotain kummallista, mitä tulisi vielä parantaa. Seuraaminen on liike jota Varjo rakastaa ja tarjoaa mielellään koska tahansa, joten siinä on helppo lähteä viilaamaan pilkkua. Mun toivomuksesta otettiin liike voittajaluokan tapaan, jotta mukana olivat kaikki tempot ja askelsiirtymät. Varjo lähti alussa keulien, mutta korjasi paikkansa nopeasti, kaikenkaikkiaan oli liikkeessa ehkä hieman matalammassa vietissä kuin normaalisti treenatessa. Käännökset teki niin kuin osasi, askelsiirtymät ok muut paitsi peruuttaminen, jossa meinasi jäädä paikoilleen istumaan ja lähti mukaan vasta kun käskin. Hienosti se jaksoi kun huomioi että liike oli reilusti pidempi kuin mitä sen kanssa normaalisti teen, ja odotin mielenkiinnolla kouluttajien kommentteja.

- Mulla on kuulemma aikamoinen vauhti. 90 asteen käännökset teen tosi rivakasti, ihme että koira pysyy niin hyvin perässä.
- Hitaan käynnin vauhti oli koiralle epäsopiva, meinasi tarjota koko ajan istumista.
- Paikka ja koiran etäisyys jalasta kelpasi, tästä olin iloinen, olin miettinyt huomauttavatko nojaamisesta.
- Askelsiirtymät pitää harjoitella (nyt oli löysä oikealle, yleensä liimautuu jalkaan), ja vasen on tehtävä niin, että napa pysyy koko ajan rintamasuuntaan. Olin kivasti ajatellut kiertää koiran päälle menemisen kääntämällä itseni ensin vasemmalle, ottamalla ne pari askelta suoraan ja sitten kääntyväni oikealle. Ei kuulemma kelpaa, joten tähän miettimistä etten tallo Varjoa. Ja mun on kai pakko opettaa toi otus peruuttamaan suoraan, kun se aina kaartuu oikealle.
- Täyskäännöksistä tuli eniten sanomista. Itse teen ne kaartaen (mur! Enkö muka oppinut mitään tokokokeesta?), ja Varjo ei käytä kunnolla takapäätään, vaan kääntyy vain edestä ja hyppää takaosan perässä. Kävelin sitten seuraamisosuuden muutaman kerran yksinäni ja yritin kiinnittää huomiota jalkojen liikkeisiin ja käännöksen jälkeiseen suuntaan, lyhentää askelpituutta aavistuksen ennen täyskäännöstä jotta käännöksen rytmi olisi selvempi. Koira mukaan, ja nami kuonon eteen käännöstä auttamaan. Varjohan osaa peruuttaa sivulta mun taakseni, joten se piti vain saada yhdistettyä käännöksen liikkeeseen oikea-aikaisesti. Nyt ohjelmassa paljon itsenäisiä täyskäännöksia ilman koiraa, ja koiran kanssa liikettä täyskäännös-seis, jotta nähdään, että se varmasti työstää liikkeen loppuun takapäällään, eikä lähde sivusta aukeamaan.
- Katsottiin samalla myös sivulle siirtymistä. Varjohan loikkaa. Ei siis taaskaan käytä takapäätään. Namiohjausta tähänkin, ja tarkkailua, että peruuttaa loppuun asti. Näyttää muuten hyvältä onnistuessaan.

Toinen treenisessio otettiin noutoa. Nykyään into kapulalle on kova ja pito hyvä, mutta palautuksen vauhti on meidän ongelmakohta. Kyllä Varjo sentään nyt palauttaa laukalla, intensiteetti vain on kolmasosa siitä joka kapulalle mennessä on. Näytettiin esimerkki, jossa ohjaaja onnistui heittämään pulikan niin pitkälle että koira meinasi mennä päin seinää. Vinkaisu lähtiessä, pinkominen kapulalle, huolimatonta laukkaa takaisin ja nätti irrotus. Hyvää ruodittavaa siis koulutusohjaajille.

- Vinkaisu pois, ääntely on ehdottomasti kielletty tokokokeissa. Luulee liikaa saaliiksi, mikä on taatusti oma vikani, kun olen valtavasti innostanut aluksi niin kapulaa ällönnyttä koiraa. Vinkaisee yleensä noutoon lähtiessään, joten kapulan heitto, koiran rauhoitus, mahdollisesti jokin toinen liike ennen noutokäskyä. Ja jos kuitenkin kiljuu, liike loppuu siihen. (Tarviinko apuohjaajan joka poistaa kapulan jos Varjo vuotaa? Voisin toki kytkeä sen pitkään liinaan ja pysäyttää sillä tai kiellolla jos vinkaisee lähtiessään, mutta toisaalta en halua että saa niin voimakasta rangaistusta tai epäilen että lopettaa homman kokonaan ainakin siltä kerralta, on kuitenkin sen verran herkkä eläin.)
- Vauhtia takaisintuloon palkkaamisen epäsäännöllistämisellä. Ensin riittää pelkkä kapulan suuhun ottaminen ja koiran kääntyminen mua kohti, sitten vähän pidemmälle takaisinpäin ennen kuin kuuluu JES ja pallo lentää. Tarkoituksena on, että koira säilyttää vauhtinsa täytenä, koska uskoo loppuun asti, että palkka voi tulla milloin tahansa. (Toisaalta Ansa-grontun omistaja kertoi koiransa alkavan vaania palkkaa jos lentää kesken liikkeen, joten sillä auttoi vain loppupalkkaus mahdollisimman nopeasta liikkeestä. Varjosta en kuitenkaan tiedä, joten katsotaan ja kokeillaan, millä sitä vauhtia siihen lopulta saadaan.)

Me ei ehdittykään treenata muuta, mutta muitakin seuraamalla oppi paljon. Etenkin voittajaluokassa kisaavan Ansan ja Tanjan seuraaminen valaisi mulle aika hyvin, miltä haluan joskus oman koirani kyseisen liikkeen näyttävän. Se käännösten intensiivisyys oli jotain huimaa.

Sunnuntaina oli vuorossa agilityä, kouluttajana SM- ja maajoukkuetason koiria valmentava Tiia Vitikainen. Vähän alkoi hirvittää että mitä oli tullut tehtyä kun tällaiseen oli ilmoittautunut, kun itse en tiedä lajista edes perusteita, eikä koirakaan ei ole tehnyt muuta kuin hypellyt risujen yli, kierrellyt puita ja juossut läpi rakennustyömaaputkista. Kouluttaja oli kuitenkin kannustava ja avoin, totesi että muutamia perusasioita ehditään käydä läpi ja käski ensimmäiseksi näyttää koiran kanssa, miten viiden esteen hyppysuora sujuu.

Nopeasti selvisi, että tiesin asioista vielä vähemmän kuin olin kuvitellut. Varjohan karkasi kahden vai oliko peräti jo ensimmäisen hypyn jälkeen suoraan mun luokse, "hei jee missä pallo leikitään mähän hyppäsin jo ton riman yli", ja olisi varmaan juossut päin siivekettä ellen olisi pysähtynyt ja todennut että en tiedä miksei koira etene. Sain kuulla perusteet targetista, mikä se on ja miksi sitä käytetään, ja koska narupallo on Varjolle niin rakas, ojensin kyseisen lelun kouluttajalle ja siirryin koirani kanssa yhden esteen taakse. Ja sitten toisen. Ja pian viidennen, eikä Varjoa kohta enää kiinnostanut pätkääkään juoksinko sen edessä, sivulla vai takana, se ampui kiitolaukalla koko suoran suoraan palloon kiinni. Se siis osaa edetä itsenäisesti, mun vain pitää ymmärtää miten palkata niin että kyseinen toiminta saadaan aikaan.

Kouluttaja kävi Marin ja Milon kanssa läpi saman harjoituksen, jonka jälkeen saimme kuulla lyhyen selostuksen, miten koira lukee ihmisen ohjausta. Perus tietämätön aloittelija, kuten esimerkiksi minä, ajattelee helposti, että koira menee sinne, minne kädellä näytetään ja käsketään. Mutta totuus on jotain ihan muuta. Koira lukee ihmistä paljon kokonaisvaltaisemmin kuin vain sinne tänne huitovia yläraajoja.

Tärkein asia on liike. Mihin ihminen kulkee, ohjaa paljolti sen, minkä esteen koira suoritettavaksi valitsee. Seuraavana tulee katse, ja heti perässä kouluttajan jo monesti muita ohjatessaan hokema laser, eli rintakehän suunta (kuvittele että rintakehässä on suoraan muutaman metrin päähän osoittava laser-valo, tätä paikkaa kohti koira hakeutuu). Vasta sitten tulevat jalat ja kädet, ja viimeinen, mitä koira seuraa, ovat sanat.

Tämä selitti paljolti, miksi muutamat seuraavat ohjauskuvioharjoitukset (joiden hienoja nimiä en tietenkään muista, joku taisi olla sylikäännös) menivät multa ensimmäiset kerrat niin onnistuneesti pieleen. Yhdessä kuviossa katse tai vähintään rintakehän suunta ohjasi Varjon hyppäämään esteen takaakiertona, vaikka käsillä kuvittelin houkutelleeni sen ihan jalkojeni juureen lähettääkseni hyppyyn. Voi muuten olla vaikeaa napata koira liikkeelle niin että täytyy lähestulkoon olla selkä siihen päin... Tai edes heittää se palkkiopallo oikeaan suuntaan ja tarpeeksi lähelle eikä päin seinää. Kouluttaja sanoi, että tässä vaiheessa meillä ei oikeastaan tarvitsisi olla koiria ollenkaan, koska tässä harjoitellaan ohjaajan liikkumista, koira osaa automaattisesti lukea suunnan oikein jos ohjaus vain on onnistunut. Kokeiltiin nyt kuitenkin liikeratoja myös elikoiden kanssa, huomasinpa ainakin konkreettisesti kouluttajan sanojen pitävän paikkansa, kun lopulta tarkkailtuani tarpeeksi asentoani sain Varjon juoksemaan sinne minne halusinkin.

Opin kyllä sunnuntailta aika paljon siihen nähden, miten lyhyt treeniaika meillä oli. Jo nyt ollaan tehty puunkiertoja ihan eri meiningillä, Varjo tajuaa paljon paremmin mun liikehdintääni ja vastaavasti minä tajuan, miksi koiruus ei toisinaan tee niin kuin haluaisin.

Loppuun vielä sosiaalisuushehkutusta, kun se on Varjolta niin harvinaista. Milo ja Varjo olivat koko viikonlopun automatkat samassa häkissä, koulutusten odotteluajoiksi ne tungettiin samaan tilavaan häkkiin kentän reunalle, ja lisäksi riehuivat ulkona vapaasti keskenään ainakin neljästi kahden päivän sisään. Eikä yhtään tappelua, ei edes rähinäyritystä. Varjolla oli jotenkin ihan erilainen asenne koko leikkimiseen, sen näki jo tavasta jolla se lähti Miloa kohti kun sai luvan. Veikkaan että yhteishäkittämisellä on runsaasti osuutta asiaan. Lisäksi oli hetkellisesti samassa sisätilassa yhden pennun ja reilua vuotta vanhemman karavaanariluonteisen Ansan kanssa, eikä edes nostellut niskakarvojaan toisille otuksille. Ihmisille Vanttura totta kai pöhisi ihan koko viikonlopun, mutta ainakin se on saanut sitä paljon kaivattua käsittelyä henkilöiltä jotka tietävät miten olla eivätkä kavahda vastalausepuhahduksia.

Virallisesti B-luokan koira

Lonkka- ja kyynärkuvaustulokset napsahtivat siis eilen sähköpostiini. Hitsit että olivat Kennelliitossa nopeita, nuo elukathan kuvattiin vasta kymmenen päivää sitten.

Lopulliset tulokset:
Lonkat B/B
Kyynärät 0/0

Ja kaikki muut sisarukset A/A! Mitä mä olen tehnyt väärin... Ei vaan, eipä taida tuo tulos johtua mistään mihin olisin voinut vaikuttaa. Sitä paitsi B:n lonkatkin on terveet, enkä missään tapauksessa valita. Aika jännä vaan, että molemmat nartut lähti B:nä, mutta Ällin tulos nousi A:han. Olisi kiva kuulla, mikä niillä oli ollut erona.

PS. Paitsi nyt selvisi että Wuuduunkin lonkat arvioitiin B:ksi! Ja ne vielä lähti A:na... Hmm. Kummallista.

Satunnaisia tiedonjyväsiä

Otetaan mekin haaste vastaan, kun kerran pyydettiin, kiitokset Immille. Enpäs ole teidän blogianne aiemmin lukenutkaan, mutta täytyy sanoa, että blogin nimi "mustavalkoinen elämä" on mitä osuvin.

En haasta tähän ketään, koska luen säännöllisesti vain muutamaa blogia, ja niiden kirjoittajat ovat jo joko saaneet haasteen tai sitten uskon etteivät siitä niin kovin innostuisi. Mutta kahdeksan asiaa voinen niin itsestäni kuin osittain koirastanikin listata.

1. Multa meni tosi kauan sisäistää, että liityin viime vuoden kesän lopulla kategoriaan "koiranomistajat". Olen niin kauan hoitanut aina vain muiden ihmisten koiria, etten heti meinannut uskoa Varjon olevan todellakin vain mun. Mennessäni Varjoa hakemaan olin ihan varma ettei Erja mulle mitään koiraa suostu myymään, joten en edes siivonnut kotona pentua varten. Ja junassa meinasin unohtaa ostaa konduktööriltä lemmikkieläinlipun.

2. Olen ikuinen niuho pilkunviilaaja ja toko on mun mielestä oikeasti kivaa. Ja Varjo on tässä suhteessa onneksi ihan samanlainen, mun ei tarvitse kuin ottaa sotilasasento ja muutama nopea lyhyt askel, niin se hakee käskemättä seuraamispaikan silmät loistaen "Sanni mitä ME nyt tehdään?"

3. Tykkään valtavasti luennoida ja opettaa muille ihmisille asioita joista koen tietäväni tai olevani niissä hyvä. Voin käyttää monta iltaa biologian opettamiseen ystäväni pikkuveljelle ja nautin siitä miten oivaltamisen konkreettisesti huomaa. Toisaalta olen melkoisen ihmisarka, en kovin helposti ota oma-aloitteisesti vieraisiin kontaktia. Mutta ne joille sitten avaan sanaisen arkkuni... Hmm, siitä ei ihan heti tulekaan loppua.

4. Luen jatkuvasti jotain. Jos se ei ole kirja, niin se on koiralehti. Tai aikakauslehti. Tai juustopaketin etiketti. Vaihtoehtoisesti kudon, ompelen, piirrän, kirjoitan, teen jotain käsilläni. En katso televisiota, meillä ei sellaista ole, ja musiikkiakin kuuntelen harvoin. Mikä on kylläkin muusikolle synti.

5. Varjo kestää millaista tahansa meteliä, niin raketteja, kaivinkoneita kuin lujaa soitettua musiikkiakin. Mutta joka kerta, kun alan harjoitella kotona ja soitan huilulla ensimmäiset yläsävelsarjat, sen on pakko ulista, ihan vain hetken aikaa. Sen jälkeen se voikin tulla mun jalkoihini natustamaan puruluuta tai painua petiinsä nukkumaan. Varjo tunnistaa huilunsoiton myös levyltä.

6. Olen kehittänyt hissipainajaisista taiteenlajin. Tai ei niitä ehkä pitäisi painajaisiksi kutsua, kun ei niihin liity oikeastaan lainkaan ahdistusta. Mutta aina silloin tällöin näitä erilaisia hissejä uniini ilmestyy. Se tylsin versio on vain hissi, joka ei koskaan lakkaa nousemasta, mutta olen ollut myös lasiseinäisessä hississä, josta on kyllä nähnyt joka kerroksessa mitä siellä on, mutta ulos on päässyt vain alimmassa. Pari yötä sitten hissin numerovalitsintaulu alkoi näyttää kohdekerroksen sijaan kuntoiluohjeita. Ja joskus matka on vienyt hiihtohissin tavoin läpi koko kolmirappuisen yhdeksänkerroksisen talon jokaisen porraskäytävän. Lempiversiossani hississä on seisomatilaa vain viidentoista sentin kaitale, kulku on vuoristorataa ja seinistä on pakko pitää kaksinkäsin kiinni, jotta pysyy kyydissä. Vieressä seisoo kaksi miestä, molemmilla hattu päässä ja kasvoilla maailman rauhallisin ilme. Miten he voivat vain seisoa siinä, edes hatuistaan kiinni pitelemättä?

7. Muistan ja opettelen mielelläni ulkoa asioita, joiden muistamisesta ei ole kovinkaan suurta hyötyä. Kuten Varjon rekisteri- ja mikrosirun numero, saksan tai ruotsin yläasteen tekstikirjan kappale, lause jonka joku tietty ihminen on sanonut monta vuotta sitten. Sanavalinnoilla on mulle ihan valtava merkitys. Monista asioista muistan tapahtumapäivämäärän. Ennen kuin opin lukemaan, opettelin yhden Laulavan Lintukoiran kasettikirjan melkein kokonaan ulkoa.

8. Rutiineista kiinnipitäminen on mulle melkoisen vaikeaa, ellei joku ulkopuolinen niitä mulle aseta. En esimerkiksi tiedä, kuinka paljon olemme Varjon kanssa päivittäin ulkona, joskus se on viisi tuntia, joskus hädintuskin vartti. Aamuisin herääminenkin voi olla mitä tahansa kuuden ja kahdentoista väliltä. Koulussa oppitunnit on miten sattuu, ja se heijastuu suoraan mun aikatauluihini. Tyytyväiseltä tuo eläin kuitenkin vaikuttaa, vaikkei sillä säännöllistä lenkki- ja ruokarytmiä olekaan.

Jos metsikkö tulvisi vesileikkejä pääsisi pakoon

Huomioikaa pulputus Varjon tunkiessa kuononsa veteen. Tsuh. 

Luustokuvaukset

Ajeltiinpa tänään Marin kanssa Ventelän Karin luokse Kankaanpäähän Q-pentujen yhteiseen luustokuvaukseen. Heti alkajaisiksi kuvat arvioineen eläinlääkärin tuomio Varjosta:

Lonkat symmetriset, lonkkaluun pää hyvin maljassa, malja saisi olla syvempi. Pinnat suhteellisen tasaiset. Pitäisi tulla takaisin B:nä. Kyynärät puhtaat. Olat ja polvet ok, selässä ei mitään muutoksia, kaikki nikamat niin kuin pitääkin.

Huh. Tämä helpotti. Vaikka olisin liikuttanut koiraa miten tai syöttänyt kuinka, en olisi saanut sen lonkkamaljoja syvemmäksi. Ja B on kuitenkin vielä terve eikä siellä ole mitään epämuodostumia tai nivelrikkoon viittaavaa. Nämähän voivat vielä Kennelliitossa muuttua, mutta kuulopuheiden perusteella aikalailla luotan, ettei se tulos tuosta arvioidusta tipu. Nyt voidaan sitten luuston puolesta ihan huoletta vallata Qisan kanssa kisakentät missä vaan lajissa!

Oli kiva nähdä pentuesisaruksia, päästä vaihtamaan omistajien kanssa kuulumisia ja kuulla muidenkin kuvaustulokset ihan paikan päällä arvioituina. Varjon Suomessa asuvan siskon (Qiiturin eli Ällin) lonkat saivat saman arvion kuin Varjonkin, pojilla oli yhtä toispuolista B-arviota lukuunottamatta kaikilla A:t. Kyynärät oli kaikilla puhtaat. Sen sijaan kaikilla muilla uroksilla paitsi Milolla (Qelmi) todettiin ristiluun ja ensimmäisen häntänikaman yhteenluutuminen. Koiran elämäänhän se ei vaikuta millään tavalla, mutta silti, tämä on jo aika paljon, jos kolmella seitsemästä pennusta tällainen todetaan. Mistäköhän on peräisin, ja alkaakohan muutos jo vaikuttaa mahdollisissa seuraavissa sukupolvissa?

Sitten vähän herkistelyä.
Voi hellantuuteli kun mun pikkueläin on aivan kujalla. Sen takajalat pettää. Se ei meinannut osata kyykistyä sontimaan, vaan melkein istui sille mättäälle mihin oli asioitaan tekemässä. Hissiin käskettynä se lakosi lattialle. Se vaan nukkuu ja nostaa päätään ja tuijottaa tyhjyyteen ja vinkuu tasaisella hiljaisella äänellä kieli vähän ulkona suupielestä. Voi Vanttu parka kun se ei tajua yhtään mikä sillä on. Ja vaikka mä kuinka tiesin että se vaan rauhoitetaan niin oli se aika kamalaa kun oma koiran meni sylissä aivan veteläksi ja tiedottomaksi.

Kännissä kuin käki. Peiteltynä sängynnurkkaan,
lempilelu Saku Sammakko vieressä. 

Itsehillintää

Tulin tässä illan mittaan tiputettuani vahingossa leivän lattialle miettineeksi, onnistuisikohan Varjolta ruoan ojentaminen ilman, että se söisi sen ennen kuin se ehtisi käteeni. Pystyisikö se siis hillitsemään itsensä ja antamaan pois herkun, jotta saisi toisen, mahdollisesti jopa paremman, tilalle? Käytännössähän tästä ei ole mitään hyötyä, kuka nyt haluaisi kuolattuja leipiä enää syödä, mutta periaate kiinnosti.

Lavastin äsken kokeen. Iltapalaksi broilerinsiipiä, jotka Varjo useimmiten syö kädestäni, jottei hotkaisisi koko siipeä kerralla pureskelematta. Laitoin yhden siiven lautaselle, ns. neutraalille alustalle, en sen ruokakuppiin, otin toisen siiven käteeni palkkioksi, ja käskin Varjoa ojentamaan lautasella olevan siiven. 

Ensimmäisellä yrityksellä Varjo todennäköisesti kuuli vain ensimmäisen O:n, tulkitsi sen "ole hyvä":n aluksi ja luvaksi syödä ja meinasi niellä koiven kokonaisena. Kaivoin sen ulos puolesta välistä koiran nielua. Kaksi kertaa Varjo yritti, josko siiven saisi syödä, mutta sitten se hoksasi, miten saisi haluamansa. Siipi lautaselta kunnon haukkaisulla suuhun, nosto käteen, luovutus, ja silloin mun toinen käteni aukeni ja koira päästi jyystämään aivan yhtä maukasta toista siipeä, tällä kertaa luvalla. Uusi siipi lautaselle ja sama pyyntö. Likka nosti siiven. Kolmannen saadakseen sai sitten tehdä jonkin muun tempun, koska se oli illan viimeinen. 

On sillä siis jotain itsehillintää. Ja ilmeisesti myös aika hyvä luotto, etten vie sen ruokia lopullisesti, kun siivet sai kaivaa ulos suusta ilman mitään vastaanpanemista koiran yritettyä syödä ne luvatta. Vasta jälkeenpäin tulin miettineeksi, olikohan niin arvokkaan herkun takaisinottaminen järkevää. Mutta ei mulle tullut mieleen edes sellaista vaihtoehtoa, että se saattaisi purra. 

Varjo kouluttamassa tulevia dogsittereitä

Mä olen ihan poikki. Mun koira on ihan poikki. Ollaan oltu koko viikonloppu eli kuusi tuntia per päivä opastamassa dogsitterkurssilaisia, tulevia pääkaupunkiseutulaisia koiranhoitajia, miten koiria tulee kohdella, aktivoida, mitä ongelmia niiden kanssa voi tulla, millaisia rotuja on, miten koira käyttäytyy ja kuinka kommunikoi. Ja toki oppimisesta ja koulutuksestakin mainittiin muutama sananen.

Molemmat päivät oltiin paikalla kahden ihmisen ja kahden koiran voimin. Varjo ja Myrri, 2,5-vuotias beauceronnarttu, ovat olleet samoissa tiloissa ennenkin, puolisen vuotta takaperin edellisen koulutusjakson aikana. Silloin tapaaminen päättyi tappeluun, kun väsyneeltä Varjolta paloi pinna. Koska kuvittelen osaavani lukea koiraani vähän paremmin kuin silloin, ja koska Varjo ei ole tähän mennessä koskaan tapellut sisällä, päätimme yrittää, josko neidot voisivat kuitenkin olla samoissa tiloissa luentojen aikana.

Tappelemisesta pitää ensiksi sanoa, että no, nytpä mun koirani on tapellut myös sisätiloissa. Se sai pikaraivarin jostain keskellä opetusluokkaa, Myrri ei edes vastannut, joten Varjo lopetti hyökkäyksensä mun infernaaliseen karjaisuun ja painui pakoon pöydän alle. Hetken aikaa se oli toisessa huoneessa jäähyllä, mutta pian hain sen takaisin, komensin jalkoihini lepäämään. Siinä se sitten makaili loppupäivän, Myrrin välillä yrittäessä haastaa sitä leikkimään kanssaan. Eipähän toinen osapuoli ainakaan saanut traumoja.

Tätä yhtä välikohtausta lukuunottamatta yhteiselo sujui aika mukavasti. Kun koirat eivät saaneet liikaa kiertää ympäriinsä ja Varjolta kiellettiin kaikki haastaminen, tökkiminen ja uhittelu, pärjäsivät ne hyvin samassa tilassa. Likalla alkaa onneksi olla kohtuullisen hyvä "ota lepo". Se rauhoittuu mun jalkoihin ja laittaa nukkumaan, kun mitään erityistä ei tapahdu, vaikka toinen välillä ohittaisikin kerjätessään kurssilaisilta rapsutuksia.

Kurssilaisiin Vanttu suhtautui kohtuullisen hyvin. Ensimmäisten tullessa vähän puhahteli, mutta viiden jälkeen lakkasi välittämästä porukan lappamisesta sisään. Sanoin heti aluksi, ettei tätä koiraa parane mennä omatoimisesti rapsuttamaan, ja vihoviimeisin mitä voitte tehdä, on kohtituleminen käsi ojossa, silloin tulee taatusti murinaa tai vähintään puhahdus. Jos se tulee itse haistelemaan, niin silloin rapsutaminen on sallittua. Näillä ohjeilla kurssilaiset osasivat toimia aika hyvin, ja Varppa kävi useampaa nuuskimassa ja moikkaamassa. Olihan sen sosiaalisuus ihan säälittävää Myrriin verrattuna, mutta koirani epäluuloisuuden tuntien olin sen käytökseen oikein tyytyväinen.

Koska ohjelmaan kuului myös oppimisteoriaa ja aktivointia, pääsi mun pieni höpönassuni toimimaan ahkerana mallikoirana ja sai päiviinsä pieniä toimintahetkiä. Lauantaina demonstroimme kurssilaisille, miten naksutinkoulutus käytännössä toimii. Halusin opetustilanteesta autenttisen, joten olin valinnut tehtäväksi jotain, mitä Varjo ei ole kokeillut koskaan ennen, kahden erikokoisen purkin laittamisen sisäkkäin. Aivan tyhjältä pohjalta, operanttiin ehdollistamiseen tottumattomalla koiralla tällaisen toiminnan aikaansaaminen vain yhden lyhyen opetustuokion aikana olisi ollut jotakuinkin mahdotonta, mutta koska Varjolla oli tehtävään melko hyvät perusvalmiudet, se osaa mm. ojennella tavaroita ja kerätä omat lelunsa koriin (= kohdentaa kannettavansa muuallekin kuin käteeni), ajattelin yrittää. Nopeasti etenevällä sheippaamisella Vantturalle saatiin peräkkäiset kaksi onnistunutta pinoamista alle viiden minuutin. Olin iloinen, kun homma oli onnistunut, mutta parasta olivat kurssilaisten reaktiot. Vähän aikaa mun selityksen ja koiran toiminnan loputtua oli hiljaista, sitten kuului epäröivä ääni: "Siis mitä just äsken tapahtui? Miten sä ton teit?" Purin juuri nähdyn osiksi ja selitin uudestaan.

Tänään aktivoinnista kerrottaessa näytimme myös sekä hyödyllisiä että aivan turhan päiten opetettuja temppuja. Varjo sai peruuttaa, ojennella tavaroita, vaihtaa puolta, hypätä syliin, kieriä, pujotella jalkojen välistä etu- ja takaperin, pyöriä kumpaankin suuntaa, heittää ylävitosen, ryömiä ja lopuksi loikata selkäni päälle seisomaan. Suurimman suosion saavutti kuitenkin kuolleena maahan kaatuminen. Patukkaa kerjäävä, innosta tasajalkaa hyppivä koira lakoaa kyljelleen jalkoihini käskyllä "PAM" ja aseen lailla osoittavalla käsimerkillä. Yksi kurssin harvoista pojista kysyi demon lopuksi: "Voitsä näyttää sen kuolemisen uudestaan?" Vielä puolivälissä seuraavaa luentoa kyseisen pojan käsi nousi "Niin mä vaan sitä että miten sä sen PAMin opetit?" Intoa tihkuvat demot selvästi lisäävät kurssilaisten aktiivisuutta.

Tällaiset päivät ovat olleet sen verran täynnä touhua, että huolimatta siitä, että viikonlopun yhteenlaskettukin lenkkisaldo jää taatusti alle tunnin, on Varjo painunut tyytyväisenä nukkumaan. Taidan mennä itse perässä.

Hyvää hyvää huomenta

Jos aamulla herätessäsi maailma näyttää tältä, voitko olla nousematta?

Ohituksia

Tällä hetkellä olen Varjon toisten koirien ohituksiin aika tyytyväinen. Useimmiten se hakee oma-aloitteisesti kontaktin, jossa mennään sujuvasti ohi haukkuvia ja jopa kohtihyökkiviä koiria. Välillä haen niitä tiellemme jopa ihan tahallaan, jotta saamme harjoitusta. Onnistumisen merkkaus juuri ohituksen hetkellä palkkasanalla, josta muutaman sekunnin viiveellä taskusta lentää koiran riepotettavaksi narupallo tai patukka. Vantturan itsevarmuus on huipussaan, se tietää selviävänsä ja hyppelee kirkkain silmin vierellä vastaantulijoista välittämättä.

Koska meillä on jo jonkin aikaa mennyt näin mukavasti, olen nyt muutaman päivän kokeillut, mitä tapahtuu, jos palkkaankin Varjon ohituksista namilla. Tulos: ei toimi. Kun koiran kierrokset on nollassa, nollassa on myös sen itsevarmuus. Se luottaa joltisestikin siihen, että vien sen turvallisesti ohi, se ei pöhise tai hauku, pitää useimmiten jopa kontaktia, mutta niskakarvat nousevat. Ihan järkyttävä harja.

Äsken lenkillä labbis tuli rähisemään meistä puolen metrin päähän, aika yllättäen vielä. Ohi mentiin, harja pystyssä, mutta hiljaa. Palkkasin leikillä, kun olin niin iloinen oman koirani haukkumattomuudesta, vaikka itsekin vähän sitä labradoria säikähdin. Ja kun olin sen viisi sekuntia vetänyt Varjon kanssa palloa, oli koko koiran olemus aivan erilainen. Itsevarmasti, kontaktissa ja aivan ilman pörhistelyjä se meni metrin päästä ohi juuri sille räyhänneestä labradorista.

Joten meillä jatketaan lelupalkkausta tasan niin kauan kunnes ton koiran itsevarmuus on kolminkertaistunut, eikä kellekään tarvitse yrittää näyttää suuremmalta kuin on. Meni siihen sitten vuosi tai koiran koko elämä.

Virallisesti alokas

Nyt Varjo on sitten virallisesti tokoileva alokasluokkalainen! Käytiin tänään Suomen Dobermannyhdistyksen järjestämässä tokokokeessa Oulunkylässä.

Kun Varjo kehitti juoksun sopivasti belgien rotumestisten aikaan, ajattelin, että sinne meni meidän tokokokeisiin osallistumismahdollisuudet tältä vuodelta. Luustokuvauksien rauhoituksesta tulee kuukauden pakollinen tauko virallisiin koitoksiin, eikä loppuvuodesta näyttänyt olevan mitään järkevää koetta lähistöllä. Kun kuitenkin kävi ilmi, että dobberien kisan ilmoittautumisaikaa oli jatkettu ja sinne oli vielä tilaa, päätin että mennään nyt kattelemaan. Annoin itselleni luvan olla menemättä kehään jos alkaa ihan hirvittävästi jännittää.

Eilenillalla käytiin Varjon kanssa tutustumassa paikkaan, ihan siitä syystä että tietäisin, minne olen seuraavana aamuna menossa ja että kenttä on meille edes vähän tuttu. Kannatti, tehtiin hyvä lyhyt treeni iltahämärissä ja sain samalla iskostettua koiran päähän, että palkka odottaa repulla. Jäi hyvä mieli, hei tästä saattaa ehkä tullakin jotain.

Aamulla noustiin jo seiskan maissa. Halusin olla ajoissa paikalla, joten saavuttiin kentälle yhdeksän jälkeen, vaikka ilmoittautuminen alkoi puoli tuntia myöhemmin ja alokasluokka vasta yhdeltätoista. Varjo istui kentän laidalla aitaan sidottuna kun kävin ostamassa ja täyttämässä kilpailukirjan, ja sen jälkeen odoteltiin. Ja odoteltiin. Jossain avoimen luokan puolivälissä alkoi sataa, suojauduttiin katoksen alle, mutta sieltäkin räystään päältä tippui vettä mun jalkojeni takana makaavan Vantturaisen naamalle. Onneksi se ei pahemmin häiriinny sateesta.

Avoin luokka venyi, ja alokkaat saatiin käyntiin vasta puoli kahdentoista maissa. Juoksutarkastuksessa en mitenkään yllättynyt kun Vanttu sanoi tuomarille pöh, mutta sanoi sen jo tuomarin luokse mentäessä, peräpään antoi kopeloida ok kun pidin pannasta kiinni ja kerroin sille että sori, pakko kestää. Sitten päästiinkin tositoimiin.

Luoksepäästävyys: 10
Tästä olen ihan juupelin iloinen. Käskin sivulle, istui kontaktissa, kun tuomari tuli, nuuhkaisi, "koske nyt jos on pakko", ja tuomarin mentyä palasi taas kontaktiin. Istui täysin paikallaan ilman ääntäkään, mun pieni pöhinäkoneeni.

Paikallamakuu: 10
Vähän hidas maahanmeno, meni kuitenkin loppuun asti etutassut yhtä pitkällä. Takajalat, etenkin oikea, sojotti hassusti sivulle, mutta pysyivät alla, ei siis vaihtanut lonkalle. Makasi hiljaa ja rauhallisena, käänteli jonkin verran päätään, suurimman osan ajasta tuijotti kuitenkin mua. Ylösnousu hyvä, veti molemmat etutassut alleen. (Ei olla ikinä ennen tehty täysimittaista ryhmäpaikallaoloa, vaikka aikaa ja monenlaisia häiriöitä ollaan kyllä treenattu. Luojan kiitos oltiin tässä ryhmässä, seuraavasta lähti kaikki muut paitsi yksi.)

Seuraaminen taluttimessa: 9
Olisi saanut mun puolesta olla korkeammassa vireessä, mutta hyvä näinkin. Oikea paikka, piti kontaktin, istui heti pysähdyttäessä.

Seuraaminen taluttimetta: 9
Teki samanlaista työtä kuin remmissäkin, ei sen hihnan pitäisi mihinkään vaikuttaa eikä vaikuttanutkaan. Kysyin tuomarilta palautetta ja sanoi että koira seuraa hyvin mutta ohjaaja voisi harjoitella täyskäännöksiä ilman koiraa. Olivat liikaa U:n malliset, eivät käännöksiä paikallaan.

Liikkeestä maahanmeno: 9
Mun näkökulmasta ei mitään valittamista, olisi kuulemma saanut painua maahan nopeammin.

Luoksetulo: 9
Himmasi vauhtia liian aikaisin. Oma moka, pelkäsin treenien perusteella että koira törmää ja otin tuiman ilmeen, mistä Varjo paineistui ja tuli vikat viisi metriä ravilla. Loppuperusasento olisi mun mielestä saanut olla suorempi.

Liikkeestä seisominen: 9,5
Mulla ei taas mitään sanottavaa, tuomarin mukaan liikkui kaksi askelta pysähdyskäskyn jälkeen. Pysähtyi suoraan ja seisoi ihan paikallaan, istuminen huomattavasti parempi kuin mitä parin viikon takaisissa videoissa.

Estehyppy: 10
Tää on jo huvittavaa, kaikki mitä ei olla kauheasti treenattu oli kymppejä. :D Lähti heti käskystä, loikkasi tarpeeksi pitkälle, mun pysähdyskäskyn jälkeen liikkui taas pari askelta (oikeastihan Varjoa ei tarvitse siellä esteen toisella puolella pysäyttää vaan se pysähtyy itse, joten tässä käsky on lähinnä kosmetiikkaa ja kyseessä oli mun pieni ajoitusvirhe), mutta näköjään se ei tuomaria haitannut. Aika nätti perusasento.

Kokonaisvaikutus: 9
Ei siinä kai mitään. Pisteiden keskiarvo, kivaa työtä, pikkuvikoja, muttei mitään suurempaa.

Yhteistulos 187 pistettä, 1-tulos, KP ja luokkavoitto.

Ei paha. Toiseksi tullut dobermann jäi vain pisteen päähän, olin aivan varma että voittavat luokan, oli niin hyvän näköistä yhteistyötä. Siksi tää on ehkä vielä pikkuisen hienompaa.

Saatiin se mitä mentiin hakemaan, ykköstulos ja kummallekin hyvä mieli. Enkä oikeastaan jännittänyt juuri ollenkaan. Olen tosi iloinen siitä että Varjo teki kaiken minkä osasi, vaikka oli jo vähän väsynyt jouduttuaan odottamaan kaksi tuntia mun jaloissa ihmis- ja koiravilinässä. Tästä on hyvä jatkaa.

PS. Alan ymmärtää miksi ihmiset tulevat kisoihin autolla. Tollasen ruokasäkin raahaaminen kotiin kävi kuntoilusta. 

Tappajahai osaa sittenkin leikkiä!

Oltiin eilen pitkästä aikaa Varjon kanssa Koivukylässä. Tehtiin elikoille jäljet pellolle ja saivatpa myös hillua jonkin aikaa keskenään vapaana.

Jälkeä olen ollut laiska tekemään, mikä on sääli, koska Varjo on siinä hiivatin hyvä. Se tajuaa aina saman tien mitä ollaan menossa tekemään kun lähdetään jäljelle, jäljestää keskittyneesti välittämättä läheisen tien kulkijoista, edes toisista koirista, ja puksuttaa eteenpäin kuin mikäkin höyryjuna. Koska jäljen tekemiseen tarvitaan kuitenkin aikaa, ja lisäksi meillä on ollut sattuneesta syystä jonkin aikaa ongelmana mitäköhän sinne jäljelle voi oikein laittaa, on meillä jäljestyskertojen määrä ollut viimeisen kuukauden sisällä kaksi. Toinen oli namiton 80 askeleen suora, kun pari viikkoa sitten huvikseni testasin, tekeekö se hommia vaikka jäljeltä ei löytyisikään palkkaa. No tosiaan teki, jumalaton veto päällä koko jäljen. Toinen oli se eilinen. Olin laittanut nameiksi kantiltaan puolisenttisiä kuivattuja kananpaloja, jotka kivasti hukkuivat kasvillisuuden joukkoon. Mietin jo tuleekohan tästä mitään kun koira ei löydä nameja, mutta ihan turhaan pelkäsin, Varjo vaan haisteli entistä tarkemmin kun joutui etsimään palkkansa ja hidasti samalla tahtiaan niin etten joutunut pitämään vastaan melkein ollenkaan. Jäljellä oli myös yksi 25 askeleen namiton pätkä, jossa kaarros oikeaan ja jonka olin merkannut metallikepein, hyvin löysi kepiltä toiselle, eikä ainakaan ottanut niistä mitään vihjeitä, kun talloi toisen jalkoihinsa mennessään ohi.

Nyt lisää näitä kanapalajälkiä niin kauan kuin maa on vielä sula. Mun pitää myös miettiä millaista kauhontaa hyväksyn namittomilta pätkiltä, Varjon vauhtihan vähintään kaksinkertaistuu ja nuuskutuskaari laajenee selvästi kun maassa ei olekaan syötävää. Keskittyneesti se silloinkin jäljestää, mutta tulee vaan tunne että se vielä jossain vaiheessa hukkaa jäljen kun intoa on niin kamalasti ja palo eteenpäin hurja. Mitään erikoisjäljen tarkkuutta sen ei tarvitse oppia enkä tiedä mennäänkö ikinä kisoihin asti edes metsäjäljellä, mutta en haluaisi sulkea sitä mahdollisuutta pois opettamalla koiralle tekniikkaa jolla se innostuksissaan eksyy metsään. Tehtävänä siis testailla, kuinka paljon kannattaa pitää vastaan että tekee tarpeeksi tarkasti mutta että toisaalta into ei kuole. Mun pieni jälkinenäinen koekaniinini ei onneksi tiedä joutuneensa ihan alkeita opettelevan ohjaajan käsiin.

Mutta siis se varsinainen mistä tulin tänne kirjoittamaan ja mitä otsikkokin jo sanoo: Milo ja Varjo leikkivät eilen jäljenajon jälkeen 20 minuuttia keskenään nätisti ja ilman yhtäkään rähinää. Olen suorastaan yllättynyt. Elukat painivat ja juoksivat ja kuolasivat toistensa kaulakarvat, mutta Varjo ei yrittänyt tappaa Miloa retuuttamalla kauluksesta kuin räsynukkea, mikä siis on sen lempileikki jota kukaan toinen koira ei ymmärrettävästi voi sietää. Ilmeisesti retuuttamisesta kieltäminen ja kiellon kuuntelemattomuudesta seurannut kiinniotto ovat vihdoin puolen vuoden jälkeen alkaneet osoittaa edes jotain tehoamisen merkkejä. Edelleen näen, että jos toinen koira haastaa Varjoa ajamaan itseään takaa, on Varjolle hyvin hyvin vaikeaa jahdattavan kiinnisaadessaan olla tarraamatta sitä niskasta, ja tässä joudun olemaan tarkkana, ettei rähinää pääse syntymään. Toisin päin takaa-ajo on kuitenkin huippuhauskaa, ja Milosta näkee, miten se juoksee niin Varjon takana kuin vierelläkin vapautuneena, aikomatta käydä kiinni. Siinä ilmeessä on vain pieni ero, mutta voi miten sillä onkaan vaikutusta leikin lopputulokseen.

Liikkeelle mars!

Saatiin vihdoin kuvattua jotain tokovideoita, että mäkin tiedän vähän missä mennään. Äiti toimi sekä kuvaajana että liikkeenohjaajana, eikä ole tehnyt siis viimemainittua koskaan ennen... mikä ehkä kuuluu. Neuvon vähintään yhtä paljon äitiä kuin se meitä. :D

Seuraaminen, tosin ei sisällä yhtään nopeudenmuutosta eikä edes täyskäännöksiä, koska liikkeenohjaaja ne unohti. Perusmeno näyttää mun silmään suht hyvältä, ei edes pahemmin vinota. Käännöksissä voisi takapää toimia paremmin, sitä ollaankin työstämässä. 

Liikkeestä maahanmeno, ei mitään kitistävää. Voisi se tietty nopeamminkin maahan painua, mutta käytän jostain syystä tässä tosi hiljaista äänensävyä, en tiedä vaikuttaisiko. Loppuperusasentokin melkein suora. Mut heilautan ite kättäni taakse kun käsken Varjon takaisin istumaan! Mur. 

Luoksetulo, kutakuinkin sitä mitä odotin. En kuule ensimmäistä matka riittää -toteamusta, joten menen aika kauaksi, ja Varjon eteentulo on sen mukainen. Pikkuisen tökkää, mutta ei pahasti, ja mieluummin otan tällaisen kuin että se jää liian kauas. Sivulle siirtyminen on mukavan innokas ja käsittääkseni myös melko suora. Enkä itse liiku komentaessani yhtään, jes. 

Liikkeestä seisominen, no. Reagoin liikkeenohjaajan käskyyn liian hitaasti, mutta se ei nyt ole pääpointti. Varjo jää hyvin, toinen takajalka värähtää, muttei liiku, ja seisoma-asento on hieno. Mutta se loppuperusasento, voi kamala. Mikä toi on olevinaan, hyi hyi hyyyyi. Näille on pakko tehdä jotain, sehän menee ihan vinoon, vetää takajalat alleen eikä tee toisella etutassullaan mitään, ennen kuin käsken korjaamaan. PALJON treeniä erikseen. 

Estehyppy, itse esteen suoritus jees, etenkin kun huomioi treenimäärän, tätä on funtsittu kunnolla ehkä kuukausi, eikä liikettä voi treenata oikeassa korkeudessa kuin kentällä jossa on säädettävä este. Varjo irtoaa hyvin, eikä käänny enää vinottain esteen päällä kysymään, teenkö oikein, mutta pysähtyminen on aika ruma, ja loppuperusasento jälleen kerran hirveä. Niin mitä sanoinkaan edellisessä postauksessa siitä seiso-istu -liikkeen vaikeudesta. Järkyttävä sivuaskel. 

Tästä on kaikkein eniten hyötyä mulle itselleni, näen ne koiran liikkeet jotka sen sivulla tököttäessä jäävät näkemättä, ja huomaan, mitä korjattavaa on. Varjo on kyllä kiva, kun huutelen koko ajan äidille ohjeita, sitä ei kiinnosta sen enempää mun ylimääräiset puheet kuin äidin antamat käskyt. Kissa selkeästi tietää, milloin pitää kuunnella. :)

Tokotreenejä

Nyt jätetään arkitottelevaisuus sikseen ja keskitytään niuhoamiseen. Ajattelin koota vähän ylös asioita mistä tykkään ja mikä toisaalta on pielessä eli mitä pitää työstää.



Seuraaminen.
Voi yhden kerran. Se on VINO. Mitä olen pyrkinyt välttämään alusta asti, palkkaan aina vasemmalta, takapalkalla, jottei vahingossakaan keksisi poikittaa tai vääntäytyä banaaninmuotoiseksi oikean taskun kärkkyjäksi. Mutta kun ajattelen tarkemmin, niin lenkeiltähän tähän löytyy syy. Koiraohituksissa pallo saattaa ilmestyä oikeasta taskusta ja koira hyppii palkan toivossa muutaman askeleen edempänä kuin normaalisti. Olen ajatellut, ettei lenkeillä niin väliä, sehän ei kuitenkaan ole käskyn alla. No, näköjään on väliä. Ohituksissakin pitää siis vaatia täsmälleen oikea seuraamispaikka, ohituksia kun tehdään loppujen lopuksi määrällisesti paljon enemmän kuin varsinaista seuraamistreeniä. Ja se pallo sinne vasempaan taskuun.

Katsekontakti on hyvä ja tiivis, kestää kohtuullista häiriötä kuten kauempaa kuuluvaa haukuntaa ja liikkuvia ihmisiä. Takapään käyttöä voisi parantaa, tätä ollaan harjoiteltu ruoan yhteydessä, jotta tajuaa peruuttaa mun taakse täyskäännöksessä. Me siis käännytään vasemmalle ja koiran paikan olisi tarkoitus pysyä muuttumattomana koko käännöksen ajan.



Paikallamakuu.
Tässä olen Varjon tämänhetkiseen osaamistasoon melkoisen tyytyväinen. Eilen ja tänään otettu kolmen minuutin harjoitukset, kumpikin eri kentillä, eri häiriöillä. Eilen näkösuojatreeni, pysyi hyvin, viimeisen minuutin aikana katse vähän harhaili, muttei piipannut tai yrittänyt nousta. Ajan vaihtelua ja etenkin sitä pitempää odottamista, että Varjo oppii luottamaan mun tulevan takasin piilostani pidemmänkin ajan jälkeen.

Tänään häiriönä viereisellä kentällä treenaamassa ollut Milo-veli, Varjo ei reagoinut lainkaan Marin "vapaa"-käskyihin ja pysyi myös liikahtamatta Milon vauhdikkaan luoksetulon ajan. Olin koirasta ehkä kymmenen metrin päässä, tarkkailin, mutten ollut koko ajan koiraan päin. Varjo tarkkaili treenaajia, mutta kääntyi aina välillä vilkaisemaan muhun, että kaikki on ok.

Tarvittaisiin ryhmäpaikallaolotreeniä. Mutta Citybelgeillä ei ole nyt syksyllä koulutuksia. Hiisi.



Luoksetulo.

Tällaisesta törötyksestä
mä tykkään. 

Pysyy hyvin paikallaan vaikka kävelen kauas ja hypin ja heilun. Tulee huisin lujaa, tosin monesti kaartaen. Mistä johtuu, en tiedä paineistanko sitä tietämättäni vai onko siitä vain epäkohteliasta lähestyä täysin suoraan. Vähän se häiritsee, mutten keksi miten voisin kulkureittiin vaikuttaa. Edessäistumisen kanssa tasapainoillaan tiiviyden ja törmäämättömyyden välillä. Haluan että koira tulee suoraan ja ihan lähelle, muttei kuitenkaan niin lujaa, että tökkää. Vauhtia pitäisi siis osata hidastaa juuri sopivasti ja oikeassa kohtaa. Sivulle siirtyminen on hyvä, kunhan luotan koiraani enkä ala itse vääntyä varmistamaan (kaksoiskäsky).

Pysäytys meillä on alkutekijöissään, viimeksi kunnolla treenasin lumipaakuilla talvella. Päätin jo Varjon ollessa pentu, että pysäytyksen ollessa tulossa kutsun luokse eri käskyllä kuin silloin jos päämääränä on eteenistuminen. Idea on toimiva, eikä siis rokota vauhtia läpijuoksuluoksetulosta. Olen nyt melkein varma, että käsimerkki toimii ääntä paremmin, siitäkin huolimatta, että Varjo on jäävissä sisäistänyt pysähtymiskäskyn todella hyvin. Mutta tästä nyt en ota mitään stressiä, katsellaan ja kokeillaan mikä toimii.



Jäävät.
Juuri nyt ei mitään valittamista, erottaa seisahtumisen ja maahanmenon hyvin toisistaan. Odottaa liikkumatta kunnes olen palannut takaisin, riippumatta siitä, mitä olen tehnyt sitä ennen. Tosin seisaallaan on treenattu liian vähän häiriöitä, tajuan nyt. Varjon maatessa voin kiertää sen taakse, ottaa spurtteja, hypellä ja jopa astua sen yli, seisaallaan en ole kokeillut kuin taaksekävelemistä. Olen palkannut paljon asennossa pysymisestä kun seison koiran vieressä, jottei oppisi ennakoimaan perusasentoa.

Istuminen... no, mulla on muutenkin kompleksi sen kanssa, joten ei olla treenattu sitä lähes ollenkaan. Pelkään että kun se saa liikkeestä istua takajalat alleen, se kuvittelee, että sama sääntö pätee kaukokäskyissäkin. Enkä halua niihin eri käskyä kun muuten menen itse sekaisin. Mut treenaan tän ehkä kuntoon sitten joku kaunis päivä jos haaveilen meneväni BH-kokeeseen tai tokon ylempiin luokkiin.


Nouto.
Kertokaa joku, miten saa koiran tajuamaan, että se kapula pitää palauttaa laukalla? Vaikka laittaisin koiran istumaan kapula suussa kentän toiseen päähän, se palauttaa sen kauniilla ravilla, ihan suoraan, pureskelematta, mutta RAVILLA. Olen yrittänyt innostaa, juosta poispäin, palkata kesken liikkeen, mutta Varjo laukkaa tasan niin kauan kuin minäkin ja on sitä mieltä, ettei kapulaa voi tiputtaa suusta ennen kuin mä olen sen ottanut. Siis vaikka heittäisin sille patukan. Tai se juoksee sen patukan perään kapula suussa ja tiputtaa kapulan vasta patukan luona. Ollaan juostu hulluna kenttää ympäri kapula suussa ja olen koittanut ajoittaa palkkasanan juuri siihen hetkeen kun koira laukkaa. Mutta sehän on tietenkin hidastanut tahtinsa siinä vaiheessa kun saan siltä sen kapulan suusta jotta voi ottaa patukan. Ei jeekuna.

Eihän tällä kiire ole, yhteenkään kisaan en tosin mene ennen kuin nouto on järkevä. Me varmaan vaan jatketaan sitä kentän ympärijuoksua ja otetaan naksutin kehiin, ehkä Vanttu tajuaisi niin tarkasta merkistä mistä se oikein palkkansa saa. Ja on meillä onneksi puolentoista kuukauden päästä leiri, missä saan rauhassa purkaa ongelmaani.


Kaukot.
Ihan perusteita. Varjo tietää eri asentoja tarkoittavien sanojen merkitykset, mutta koska koko hommassa ei ole hiventäkään järkeä ilman oikeaa tekniikkaa, saa näitä hinkata.

Istu-maahan-istu: asennot kyllä tunnistaa nimeltä eikä takatassut liiku mihinkään, mutta koska haluan istumisen hyppäämällä tikkusuoraan ja maahanmenon plätsähtäen (jos kerii, jää helpolla toinen tassu vajaaksi), tehdään ruokapalkalla käsiavulla edelleen, ja varmaan vielä vaikka kuinka kauan. Hypähdyksissä ainoa toimiva palkka on ruoka, patukan liikkeisiin olen siedättänyt sen liian hyvin --> luulee siis houkuttelua järjestetyksi häiriöksi eikä taatusti liiku yhtään mihinkään.

Maahan-seiso-maahan: Kunhan alkuasento on kunnollinen, toimii hissinä hyvin. Saa olla tarkkana ettei painu takaisin maahan omia aikojaan, jos seisominen on yhtään epävarma, tarjoaa mieluusti takaisin maahanmenoa. Jos jotain liikettä tapahtuu, se on etutassuissa, kun Varjo on maannut ne liian suorana edessään tai seistessä olivat liikaa koiran alla. Nykyään kuitenkin liikkuu harvoin.

Seiso-istu-seiso: Voi sun kehveli. Ainakin tiedän yhden asian, jonka teen seuraavan koirani kanssa toisin. Pentuna Varjo ei millään meinannut istuutua peruuttaen, joten ajattelin, etten jaksa niuhota. No, nyt saan sitten niuhota kuusikymmenkertaisesti siihen verrattuna mitä olisi tarvinnut silloin. Varjo istuutuisi mieluusti runkonsa keskelle, siis niin, että samanaikaisesti sekä peruuttaa etujaloillaan että vetää takajalkoja alleen. Tätä pientä takajalkojen liikutusta on ollut ihan uskomattoman vaikea saada pois, ja yhä saan olla tosi tarkkana kädenliikkeeni kanssa etten yhtään provosoi sitä liikuttamaan takakinttujaan. Kädenliikkeen on tultava seisovan koiran rintaa kohti - ei siis pään yläpuolelle, kuten maasta istumaan noustessa, sillä silloin Varjo kurottaessaan mahdollisimman nopeasti kohti namia siirtää myös takatassujaan. Yhtä takatassua olisi myös kiva liikuttaa, tiedä sitten mihin tämä perustuu, paremman istuma-asennon hakemiseen ehkä. Seisomaannousussa Varjoa saa vetää aika tavalla, mutta tähän selvää parannusta on tuonut Novan ehdottama lauta (tai meillä sateenvarjo), jonka yli koiran on astuttava asentoa vaihtaessaan. Varjo tajuaa paljon paremmin, minkä verran eteenpäin on tultava, kun sillä on jokin konkreettinen asia tiellä.


Tässä näyttääkin olevan pohdittavaa ihan vähäksi aikaa.