Silmäpeili

Tänä aamuna Pekka Sarkanen katsoi laitteet päässä mun mustiaiseni silmiin ja totesi, ettei näy mitään. Ihan terveet näköelimet, ainakin tällä haavaa. Mulla on siis kokonaisuudessaan fyysisesti terveeksi todettu koira!

Vastaanottovirkailija pelkäsi Varjon muutamaa puf-äännähdystä, oli sitä mieltä että sen haistelemaan päästäminen on tarpeetonta ja antoi lopulta mulle tippapullon "parempi että laitat ite kun se on niin epäluuloinen". Ihan varmaan on epäluuloinen kun henkilöä itseään selvästi hirvitti jo mun koirani tuleminen lähelle. Varsinainen silmäpeilaaja oli tekemisessään varma ja sillehän Varjo ei sitten sanonut mitään, istui kiltisti pöydällä mun halausotteessa eikä yrittänyt edes liikutella päätään, vaikka iso mies kumartui sen päälle päässään musta härpäke ja käsissään kirkas lamppu, jolla sohi silmiin. Hieno pieni eläin.

Hulluilla on halvat huvit, innovatiivisilla ilmaiset

Mieli tekisi treenata puomin alastulon 2on2off:ia. Esteitä ei ole mailla halmeilla, ja ulkonakin on oltu tänään jo ihan tarpeeksi. Ruokinta on vielä edessä. Mitenköhän homma onnistuisi? 

Tarvikkeet:

- seinä (tai kiinni oleva ovi), jota vasten kaiken voi kasata

- tuoli, joka kestää laudan painon ja koiran hyppäämisen sen päälle

- levy lautaa tai paksua vaneria

- mattoa, koska se lauta on liukas

- kaksi isoa kiveä

- ruokaa ja kuppi

- hullu koira, joka tekee mitä siltä ikinä keksiikään pyytää

Sitten koira käsketään tuolille seisomaan, kuppiin laitetaan ruokaa, ja annetaan koiralle lupa ampua alas. Kas näin!

Jos lisäksi haluaa testata koiransa hyppäämiskykyjä sisätiloissa ilman vauhdinottomahdollisuutta, vasemmalla näkyvä ketsuppipulloista, talouspaperirullista, rautalangasta ja teipistä kyhätty säädettävä hyppyeste on siihen mitä mainioin. Kuvattava ampuu muuten senkin yli kupille hienosti. 

Belginleikkiä

Varjo ja Milo näkivät toisensa maanantaina. Edellisestä kerrasta oli aikaa useampi kuukausi, mutta menoa se ei häirinnyt. Ensin treenattiin, sitten päästettiin elikot leikkimään. Yhden railakkaan tappelun saivat aikaiseksi (tai Varjo sai...), mutta se ei näyttänyt niin pahalta kuin yleensä, lähinnä se oli mökää ja kaulakarvojen riepottelua, eikä reikiä tullut. Ja pääasiassa leikki sisälsi runsaasti juoksemista. Varjokin näytti vapautuneelta, eikä vain suurinta osaa ajasta kytännyt, koska ja miten voisi parhaiten iskeä hampaansa veljensä niskaan.

Oi mikä hammashymy Milolla. Sitä vissiin vähän
pännii, kun sisko on koko ajan niskan päällä. 

Anteeksi mitenköhän mun koirani takajalat ovat...

Kahdeksanjalkainen haivenkoira. 

Päästäistreeniä

Olipa kerran pääsiäispäivä, jolloin tielle osui sopivalla korkeudella oleva kivi ja aurinkoinen paikka, repusta löytyi kamera ja patukka ja viereltä tekemisintoinen koira. Edellisestä tokovideoinnista on yli puoli vuotta, joten pieni ulkopuolisen silmin tarkastelu voisi olla paikallaan.

Video on kasa klippejä, koska en viitsi kiusata sen enempää itseäni kuin muitakaan yli neljäminuuttisilla pätkillä, joista puolet on leikkimistä ja joissa mm. astun vahingossa Varjon varpaille. Tässä on siis kooste niistä suunnilleen järkevimmistä pätkistä.

Mistäs sitten aloitetaan napiseminen?

Seuruu: Ekan käännöksen Varjo tekee myöhässä, oikealle käännyttäessä irtoaa. Pitää huolehtia tiiviydestä, olen viime aikoinen tehnyt niin paljon töitä takapään kääntymisen kanssa että oikealle kääntymisen harjoittelu on ihan unohtunut. Täyskäännöksessä jouduin vähän tökkäämään, mutta videolla näyttää yllättävän siistiltä. Alun sivulletulo on jes! Ja kivan suora se on vierellä kulkiessaan. Asenteesta olen myös oikein iloinen, ei mitään laamaa.

Jäävät: Maahanmeno on edelleen vähän hidas. Milläköhän muulla kuin pelottelulla saisin Varjon lakoamaan? Kai se on vaan lisää reeniä erikseen. Pysähtyminen on terävä, mutta teenkö mä tossa jotain, muutakin kuin huidon oudosti vasemmalla kädelläni? Jonkun varmistusnykäyksen? Ihan turhaa sellainen. Heittelin häiriötä noihin kun eliö tuntuu pysyvän ihan kivasti, eikä sen suhteen mitään ongelmaa.

Kaukot: Tää on tää osuus, jossa eniten kaipaan kameraa. Onko se istuminen sivusta katsottuna suora? Kävi ilmi, että ei. Toka on aika hyvä, mutta karu totuus on, että lähietäisyyshitlerille on edelleen käyttöä. Maahan-seiso-maahan -vaihtoihin olen sikäli tyytyväinen, että vaikka Varppa teki sivulta epäpuhtaan maahanmenon toinen kyynärä ylhäällä, se ei liikuttanut oikeata etutassuaan korjatakseen asentoaan. Jotain on siis painunut sinne pieneen kalloon. Vikan istumisen puolittaisuuden näin jo edestäkin päin, joten käskin koiruuden kerimään itsensä kurreiluun ennen vapautusta patukalle.

Luoksetulo: Hei, se pysähtyminenhän oli aika hyvä! Sätkyn ite hassusti kaikissa käskyissä, ja loppumatka on niin lyhyt, että Varjon on paha nostaa siinä yhtään mitään askellajia. Otan sen vastaan kummallisella niiauksella, luoksetuloasennon kanssa olisi taas tehtävää.

Näin pätkittynä näyttää siltä, että satunnaisesti meidän jutut jopa toimii. Tällainen videointi on kovin hyödyllistä, ja kun tämä kerran on täällä, saa heittää, jos tulee jotain mieleen.

Koska emme kaikesta niuhoamisesta huolimatta ole lopultakaan kovin ryppyotsaisia tai vakavia, tässä vielä loppukevennys.

Tasapainoilua

Ensin päivän purkautumiset.

Mä yritän saada susta kiinni ja tajuta mitä sun pään sisällä liikkuu. Ja ennen kaikkea tulla toimeen sen kanssa.

Kerran kuussa toi koira vetää multa maton jalkojen alta. Ihan kuin me ei oltaisi ikinä opiskeltu miten toimitaan, kun näkökenttään ilmestyy toinen koira. Kuin mun koirassani puhkeaisi joku alkukantainen toimintavaisto, joka ylittää kaiken opetetun. Hyökkää, tai et selviä. Sama tilanne hetkeä myöhemmin hihnassa ja Varjo vain pöhähtää kerran, käy käskystä maahan makaamaan ja mä saan potkia toiset koirat pois.

Miksi-kysymyksiä on liikaa. Pilasinko mä sen sillä että vein pentuna tutustumaan tunnetusti epävarmaan ja hyökkäämällä reagoivaan koiraan, koska kuvittelin, että totuttamisen kautta niiden muutaman viikon yhteiselosta voisi tulla jotakin? Olenko mä sittenkin laiminlyönyt sen sosiaalistamisen, koska sillä on vain muutama koiratuttu? Onko tämä kaikki vain nuoruuden epävarmuutta, joka katoaa, kun se joskus oppii luottamaan itseensä ja muhun? Oppiiko se ikinä? Millä saan sen ymmärtämään, tarvitaanko vielä kaksisataa kertaa enemmän harjoitusta? Vai onko siinä perimässä vain niin hankala ominaisuusyhdistelmä, etten lopultakaan saa koirastani häivytettyä tuota reagointitapaa kokonaan?

Ja nyt lopetan negatiivisen suhtautumisen. Mulla on sellainen koira kuin on, kaikkine luonteenpiirteineen mitä sille on annettu, ja yritän parhaani mukaan selvitä sen kanssa. Sataprosenttisen luotettavaa siitä ei tule, mutta kaikkemme tehdään, jotta lähelle päästäisiin.

Mitä täällä siis nyt tehdään?

Täällä yritetään tasapainoilla aktiivisen tekemisen ja zen-lenkkiasenteen välillä. Tekisi varmasti hyvää, että kaikki tekeminen ilmoitetaan erillisellä sanalla, jotta Varppa tajuaa ottaa erilaisen vireen käyttöön. Lenkillä kun pitäisi olla mahdollisimman rauhassa, reagoida asioihin hillitysti jos ollenkaan, päämääränä eteenpäinmeno ja tienpenkkojen nuuskinta. Tekemiset pitäisi sen sijaan painaa aina täysillä. Onhan se selvä, että jos näitä alkaa sekoittaa, tulee lenkkeilystä ylipäätään hektistä, koska jokainen sormenheilautus voi olla toimintamahdollisuus. Ja kun on valmis toimintaan, tulee vahvoja reaktioitakin helpommin, myös niihin asioihin, joihin ei pitäisi.

Rauhoittumiseen on käytetty viime aikoina enemmän aikaa ihan tarkoituksellisesti, kiitos Novan ja Titon esimerkin. Ennen olen sitä harrastanut lähinnä julkisilla paikoilla puoliksi huomaamatta, ja siellä Varpanen osaakin ottaa nopeasti makuuasennon kun huomaa, ettei mitään mielenkiintoista tapahdu. Nyt rauhoittumista on kuitenkin pyritty saamaan myös treenituokioiden väliin. Miten vaikeaa se voikaan olla, kun mielelläni tekisin kaiken vauhdilla putkeen, ja vähän vielä lisää kun kerran meni niin hyvin! Tämä ei vain ehkä ole se järkevin tapa, kun kierrokset nousevat niin korkeiksi, ettei sieltä osata tulla ihan hetkessä alas, ja samalla sekä koira että omistaja väsyttävät itsensä puhki. Harjoitusohjelmassa siis lyhyitä pätkiä, joiden välissä tarkoituksena on saada koira rennoksi. Autotallilla keppitreenit voivat kestää tunnin, mikä sisältää ehkä kymmenen minuuttia aktiivista tekemistä kolmessa pätkässä ja loput välit sen odottelua, että Varjo rentoutuu eikä enää aktivoidu jokaisesta kadulta kuuluvasta äänestä. Olen kerran jos toisenkin miettinyt olenko aivan täysijärkinen, kun lähempänä puolta yötä istun kylmässä maassa nojaten autotallin oveen vieressäni koira, joka ei vieläkään malta vain olla. Mutta kun se lopulta painaa päänsä maahan, eikä nosta sitä, vaikka hiljaa kehun, totean, että ehkä tässä on jotain ideaa. Sitten treenataan taas muutama toisto täysillä, ja olenpahan itsekin ehtinyt miettiä, mitä tarkalleenottaen seuraavaksi tehdään. Kai se rauhoittuminen siitä vähitellen nopeutuu, ajan kanssa.

Lenkkeilyn rauhoittamiseen auttaisi varmasti myös ravaaminen. Askellajia on saatu vakiinnutettua Varjolle niin luontaisen peitsin tilalle ihan vain lyhyillä muutaman sadan metrin juoksupätkillä, mutta pidempää matkaa tuo vaatisi, jotta mielentilaankin pääsisi vaikuttamaan. Kävelyyn fiksoituneelle omistajalle siis pitäisi tehdä jotakin, jotta se innostuisi liikkumaan reippaammin ja tästä saisi oikeasti toimivan harjoitteen. 

Keskustan Sokoksen aula syksyllä 2011.
Se on ihan itse päättänyt ängetä tuohon lepäämään.