perjantai 27. heinäkuuta 2012

Tikkurilan värikartan genetiikkaa

Blogin aiempia postauksia koristaneista kuvista on saattanut ehkä tulla havainneeksi, että Varjo ei ole aivan tyypillisimmän värinen groenendael. Itse asiassa sitä on värityksensä takia luultu niin monta kertaa hollanninpaimenkoiraksi, että se on yleisempi veikkaus kuin belgialainen. Ymmärrän hyvin, miksi. Tällainen koira kun ei kovin hyvin vastaa omaakaan käsitystäni kokomustasta.


Ylläolevassa kuvassa Varjolla on ikää kolme kuukautta. Lähetin silloin pari vuotta sitten tämän kuvan kasvattajalle, ja hän totesi koiran näyttävän Tikkurilan värikartalta. Arveli, ettei siitä ihan kokomustaa tule, mutta että kyllä se siitä vielä mustuu. Noh, tältä Varjo näyttää tänäpäivänä...


Kuva on otettu sadesäässä, aurinkokaan ei siis värittele sinne yhtään enempää ruskeaa kuin koirassa oikeasti on. Fakta: Joo, on siinä mustaa, mutta musta se ei missään tapauksessa ole. Puretaan osa kerrallaan.

Pää. Oikean silmän yläpuolella on säätilasta ja karvojen asennosta riippuen enemmän tai vähemmän näkyvä tan-merkki. Ei, sen sukutaulussa ei ole dobermannia tai mitään muutakaan merkkiväristä koiraa. Olen nähnyt vastaavan merkin holskulla, mutta samoin värittynyttä belggaria ei kyllä ole tullut vastaan sen paremmin netissä kuin livenä.

Kaula. Tämä on toinen Varjon selkeimmin havaittavista värikummajaisista, ja oli osittain nähtävissä jo silloin kun kannoin pikkukoiran kymmenviikkoisena kotiini. Molempien kaulan sivujen turkki on kauttaaltaan ruskeaa, ja kun sitä kääntää kädellä, voi huomata karvan liukuvärjäyksen. Siinä on tervun hiilikkoväri väärinpäin. Kun hiilikossa karvojen kärkien tulisi olla mustat, on Varjolla sen sijaan mustaa karvojen tyvi. Todella tyylikästä, koska nyt sitä ei näe, vaan turkki näyttää päällepäin mahdollisimman epäsovinnaisen ruskealta.


Lavat. Tai oikeastaan niiden takaiset viirut, jotka näkyvät paremmin kolmikuiskuvassa. Nyt likka tiputtaa karvaansa, ja on jo melko hyvin harventanut kylkensä, jolloin pohjavillaa ei ole niin paljon. Mutta ovat ne merkit siellä, turkkia kääntäessä ruskea suorastaan paistaa. Näissä on ehkä suurin syy, miksi Varjoa luullaan niin paljon holskuksi. Sillähän on raidat!

Vatsan, reisien ja lantion pohjavilla. Tähän ei ehkä sen enempää selittelyä tarvita. Jokainen voi itse havaita, kuinka läpikuultovärjäys on taas kovassa huudossa.



Housut. Nämä ovat Varjon "the" juttu, joka saa päät kääntymään ja josta riittää aina ihmettelyn aihetta. Kyllä, emä-Waarallakin on harmaat housut. Mutta ne eivät ole mitään verrattuna näihin. Näiden ansiosta koko koiran harjaustulos saattaa olla väriltään jotain aivan muuta kuin kuvittelisi. Nämä ovat mahtavat vaaleanharmaat, toisissa kohdin lähes valkoiset puuhkat, joista on tarttunut väriä myös hännän alapuolelle. Ne ovat hassut, ja loistavat joka kuvassa. Niistä on väännetty aika monta vitsiä. Mutta minkäs sille voi, että koiraa printatessa muste nyt vain sattui loppumaan kesken.



Jo Varjon ollessa pentu ja todettuani sen harvinaisen kummallisen väriseksi, aloin etsiskellä tietoa, mistä ehkä voisi olla kysymys. En tyytynyt pelkkään selitykseen epätäydellisestä mustasta tai värivirheestä, minua kiinnosti, mistä tällainen väritys voisi johtua, ja miltä se näyttäisi geenien valossa tarkasteltuna. Bordercollieiden värien periytymisartikkelia puolihuolimattomasti selaillessani bongasin sivun alalaidasta erään pennun kuvan ja säpsähdin, sehän on ihan kuin Varjo kolmikuiskuvassaan! Kuvan yhteydessä puhuttiin väristä nimeltä seal. Enemmän tätä kummalliselta kuulostavaa hyljeväriä tutkiessani huomasin, että mm. amstaffeissa ja bostoninterriereissä se on jopa tavallinen.

No, miten sellainen sitten saadaan aikaan? Seuraavassa hieman genetiikkaa.

Melko yleisesti tunnettu asia on, että groenendaelin värin aiheuttaa sellainen mustan geenin muoto (alleeli), joka yksinkertaisenakin dominoi ruskean värin aikaansaavaa agoutia. Koska mustasta geenistä riittää yksikin alleeli aikaansaamaan koiralle mustan ulkoasun, voi mustalta näyttävä koira olla geeneiltään joko homotsygoottimusta (jolloin geeniparin molemmat alleelit ovat mustat, koira voi periyttää vain mustaa) tai heterotsygoottimusta (koiran toinen alleeli tästä geenistä on agouti, koiran on mahdollista tuottaa itsestään poikkeavanvärisiä jälkeläisiä). Tämä mahdollistaa sen, että kahdesta groenendaelista on mahdollista syntyä tervuja, muttei toisin päin (näin siis teoriassa, mutta Varjonkin sukutaulusta löytyy viidennestä polvesta gronttuja, joille on ainakin merkitty tervuvanhemmat).

Sama kirjaimina:

KK = homotsygoottimusta
Kk = heterotsygoottimusta
kk = jonkin muun värinen, riippuen koiran muista geeneistä

KK tai Kk -geenisen koiran pitäisi siis ilmiasultaan olla musta, mutta mustan alla koira voi kantaa erityyppisiä värikuvioita, jotka eivät siitä itsestään näy, mutta joita se voi periyttää jälkeläisilleen. 

ay = soopeli
at = tan-merkkinen

Ja koska geenejä on aina pari, syntyy värityksistä seuraavanlaisia:

ayay = geneettisesti puhdas soopeli (ei kanna tan-merkkejä)
ayat = varjostettu soopeli (usein tummemmat karvankärjet, soopeli peittää tan-merkit alleen, mutta koira voi periyttää niitä)
atat = tan-merkkinen 

Vain mustan suhteen kk -geenisestä koirasta pitäisi kyetä näkemään sen kantamat värit. Seal -värityksellisellä koiralla dominanttimusta K ei kuitenkaan ole kyennyt peittämään kannettuja merkkejä alleen, vaan ne kuultavat ikään kuin haamuina mustan läpi. Näin ollen Varjon kaltaisesti värittyneen koiran geenit kirjaimina olisivat siis Kk ayat. 

Todellisuudessa asia ei ole aivan näin yksiselitteinen, ja mahdollisesti värityksen määräämiseen liittyy vielä muitakin, toistaiseksi tunnistamattomia geenejä. Ylle kokosin asiasta vain yksinkertaistetun pintaraapaisun, lähteenäni toiminut alkuperäinen englanninkielinen artikkeli löytyy täältä

Lisäksi silmiini sattui tällainen eläin, jota ainakin malinoisiksi väitetään. Kuvan koiralla on jokseenkin raskas ruumiinrakenne sekä sakemannin pää, mutta huomionarvoista ei nyt olekaan rotutyypillisyys, vaan väri. Värikuvaukseksi on kirjoitettu soopeli, geneettisesti koira voisi olla ayat, jolloin sen väritys olisi varjostettu. Mutta mitkä ovat sen alleelit mustan suhteen, onko se todella vain soopeli? Linkin malinois kun on melkoisen kaukana perinteisestä varjostetusta soopelista (kk ayat), jollainen on esim. moni sheltti tai hiilikkotervu, koska mustat karvojen kärjet ovat kauttaaltaan lähes peittäneet vaaleamman värin alleen. Koira on lyhytkarvaisuutta lukunottamatta turkiltaan hyvin Varjon kaltainen. Millaisiakohan ovat sen vanhemmat?

Mielenkiintoisen pointin värityksen tarkasteluun tuo Varjon kuvallinen sukutaulu. Working-dog.eu on siitä mainio palvelu, että sieltä löytyvät listattuna isovanhemmat paljon Kennelliiton KoiraNet:iä kauemmaksi, ja lisäksi koiran nimen yhteydessä lukee suoraan, mitä muunnosta se edustaa. Monesta koirasta on myös kuva. Kuten pikaisella tarkastelulla voi huomata, alkaa kolmannessa polvessa tervujen esiinmarssi, ja neljännen polven isovanhemmista 6/16 on jo malinoiseja. Edelleen kauemmaksi katsoessaan voi havaita, että Czar von der Roten Platte on käytännöllisesti katsottuna malinois (isovanhemmat kaikki maleja), Adja ja Carlos de Salte Cabre ovat puoliksi. Myös Ebène du Clos des Moriauxin ja Top des Glorieux Pitoun takaa löytyy maleja ainakin jonkin verran.

Risteytykset ja linjaukset käyttölinjaisiin malinoiseihin ja niistä syntyneisiin tervuihin on tehty pääasiassa groenendaelin käyttöominaisuuksien parantamista ajatellen, eikä niillä pitäisi olla mitään merkitystä groenendaelien värityksen kanssa. Hyljeväriä ajatellen näin kirjava sukutaulu on kuitenkin mielestäni huomionarvoinen seikka, onhan taustalla niin paljon koiria, joista Varjon värityksen pohjalla olevat soopeli ja tan-merkit on voineet periytyä. Kuka näistä on niitä periyttänyt, entä ketkä ovat kantaneet tarvittavia geenejä, vaikka väri ei ole tullut koirassa itsessään esiin?

Vaikka vastauksia ei ole, näitä on mielestäni hauska pohtia. Siispä olen oikeastaan ihan hyvilläni, ettei Varjoni ole "vain" musta. 

torstai 19. heinäkuuta 2012

Oppimisen iloja

Naksutinkoulutus ja koiran oma-aloitteinen yritteliäisyys on ihanaa. Varsinkin silloin, kun on opettamassa koiralleen jotakin, jonka oppimisella ei todellakaan ole mikään kiire, eikä haittaa mitään, vaikka palkkauksen ajoitus menisi vähän pieleen ja koira oppisi sittenkin aivan eri toiminnon kuin oli alun perin ajatus. Hupitemppujen tarkoituksena on selkeästi paitsi aktivoida koiraa, myös nimensä mukaisesti tuottaa suurta hupia omistajalle. Näin käy opetusvaiheessa usein, vaikka valmis temppu ei edes erityisen hauska olisikaan.

Varjo sai pohtia, kuinka koota kaksi pientä muovipurkkia sisäkkäin. Lattialla suurempi vihreä ja pienempi keltainen. Palkkaa sai pelkästään keltaiseen kohdistuvasta toiminnasta. Tämän yksinkertaisen asian hoksattuaan Varjo tarjosi mm. seuraavaa:
- purkin takana seisominen (tää on merkki!)
- purkin kiinteä tuijotus
- purkin tökkääminen kuonolla
- kuonokosketus purkkiin
- kuonokosketus niin, että koko kuono on purkin sisällä (ja se oli niin varma tästä, että seisoi kymmenen sekuntia hievahtamatta kirsu liimattuna kupin pohjaan ennen kuin uskoi, ettei palkkaa tule)
- kuonokosketus ja yritys nousta käsilläseisontaan samaan aikaan

Koska kuonolla tapahtuva toiminta ei Varjon mielestä sittenkään tuottanut haluttua tulosta, otti se käyttöön tassut ja yritti
- läpsäistä purkkia tassulla
- nostaa tassun ilmaan purkin yläpuolella
- laittaa toisen etutassunsa purkkiin (ja onnistuikin siinä, kas olemmehan viime aikoina harjoitelleet etutassujen laittamista kenkiin)
- etutassun ollessa purkissa nostaa takatassut ylös
- tunkea kaikki tassut samaan pikkuruiseen purkkiin

Naurettuani koiralleni aivan kohtuuttoman paljon ja sen vain sitkeästi jatkaessa kaiken mahdottoman tarjoamista otin purkin käteeni. Siinä tarjosi muutaman kerran kuonokosketusta, kunnes se oli niin tiivis, että tunsin koiran hampaat purkkia vasten. JES! Siitä edettiin vain muutamalla toistolla kunnon hammaskontaktiin, ja pian purkin saattoi jo laittaa maahan. Ja Varjon ilme: "olisit sä voinut ehkä vähän aiemmin kertoa, että tän saa ottaa suuhun..."

Mutta meillä oli ihan hillittömän hauskaa! Eikä Varjo kertaakaan lopettanut yrittämistä, vaikka treenituokio kesti hetken jos toisenkin. Jospa ensi kerralla päästäisiin asiaan? Vaikka tulikin juuri mieleeni, miten sitä tassujen kenkiinsihtaamistakin voisi pienten kuppien avulla parantaa...

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Mitkä kortit tänään on jaettu?

Toisinaan tuntuu, että elämä Varjon kanssa on kuin korttipeliä. Aamulla vedämme pakasta päivän kortit, ja katsomme, millä sinä päivänä pelataan. Taktikoida voi, mutta lopulta kaikki on kiinni tuurista. Tänään meillä oli seiskojen ja kuninkaiden päivä. Tiedättehän pelin, jossa lätkitään kädestä kortteja pöytään niin, että aina on oltava suurempaa, mutta seiska, kasi tai ysi on laitettava, ennen kuin on lupa laittaa kuvakortteja? Ainakin, jos pelataan seiskasäännöllä. Meillä pelataan. Tarvitaan siis ensin vähäisempi oikeansuuntainen liike, jotta voidaan tosissaan onnistua.

Varjolle, joka lähtökohtaisesti suhtautuu elämään epäileväisesti, on koko sen ikä koetettu opettaa, että toiset koirat ovat positiivinen asia. Niistä saa palkkaa, niiden näkeminen tarkoittaa, että vieressäni on turvallista kulkea, ja jos Varjo sattuu olemaan minusta kauempana, niistä ilmoitetaan sinkoamalla takaisin luokseni. Vastaehdollistumista tuntuu tapahtuneen, mutta aivan liian usein unohdan, ettei pikkukoiran fiksu toiminta ole itsestäänselvyys. Sitä on vahvistettava jatkuvasti, jotta se kokisi toimintansa kannattavaksi, jotta se uskoisi, että epävarmuudesta kumpuava hyökkäys ei olekaan paras puolustus.

Viime aikoina Varjo on säikähtänyt toisia koiria aivan liian usein. Puskasta on äkkiä ilmestynyt joku, takaa on kuulunut haukku, olen itse reagoinut toiseen koiraan, ja Varjo on katsonut, etten tiedäkään, miten tilanteessa tulisi toimia. Kun Varjo säikähtää, se unohtaa kaiken opetetun, ja toimii alkuperäisen vaistonsa mukaan. Kun se lähtee, on aivan turhaa enää huutaa. Jälkeenpäin se ei anna kiinni, koska näkee, kuinka raivoissani olen. Ja kun se antaa, ei sitä voi rangaista. Koska mitä silloin kasvatetaan? Epävarmuutta. Jos minä, sen ainoa turva, muutun sitä kohtaan totaaliseksi hirviöksi, miten se voisi kuvitellakaan selviytyvänsä eteen tulevista tilanteista, jotka ovat sille liian vaikeita käsitellä?

Remmissä Varjo ei räyhää. Se paineistuu, jos toinen koira joudutaan ohittamaan liian läheltä, ja pöhähtää, mikäli tilanne tulee niin, ettei se ole ehtinyt siihen varautua näkemällä toista koiraa jo kauempaa. Jotkut koirat se kuitenkin ohittaa ilman pelkoa. Vilkaisee välillä minua silmiin, välillä toiseen koiraan, kulkee korvat takana ohi. Mitkä koirat ja miksi, ei aavistustakaan.

Olemme nyt pohtineet erään ystäväni kanssa runsaasti Varjon olemista, ja todenneet, että sille on suunnattoman vaikeaa vain olla rauhassa paikoillaan, jos jotakin jännittävää tapahtuu. Pentuaikana aloitin ohitusharjoittelun suoraan kävelemisellä, ajatuksella, ettei vastaantulijoissa ole mitään ihmeellistä. En ymmärtänyt, että tälle koiralle niissä nimenomaan on, että niitä olisi pitänyt saada katsoa, että sen olisi pitänyt saada tajuta, mitä ne ovat, ja että niille ei tarvitse sanoa mitään, ne vain menevät ohitse. Otin koirani mukaan mitä erilaisimpiin paikkoihin, mutta koko ajan me kuljimme, harvoin pysähdyimme vain katsomaan ja ihmettelemään. Kaksi viikkoa sitten puistossa istuessani tämä ymmärtämättömyyteni konkretisoitui toden teolla, kun huomasin, miten Varjolla ei ollut aavistustakaan, miten sen pitäisi vain maata paikallaan. Ihmisiä ja koiria kulki jatkuvasti ohitse, joka paikasta kuului ääniä, ja sen olisi pitänyt vain olla. Se pöhki kaikelle näkemälleen, lopulta en enää pystynyt edes sanomaan, mitä se oikein näki tyhjillä kaduilla. Se oli aivan hukassa. Ja sinä päivänä valitettavasti myös aivan yksin, sillä sidoin sen lopulta puuhun taakseni, kun en enää jaksanut sitä reagointia. Olisin suuttunut sille niin pahasti, että jälkeenpäin olisi kaduttanut. Eikä sillä olisi taaskaan saavutettu yhtään mitään.

Tämän viikon maanantaina Varjo kuitenkin makasi Tallinnanaukiolla reppuani tyynynä käyttäen puoliunessa. Miksi? Koska olemme Varjon pentuaikana olleet siellä. Koska sillä oli takanaan tapahtumarikas mökkiviikko, ja se oli aivan poikki niin ettei jaksanut reagoida mihinkään. Tiedän, että Varjo reagoi vähemmän, kun sillä on ollut paljon tekemistä. Toisaalta taas väsyneenä sen reaktiot voivat olla paljon voimakkaampia, kun se äkkiä säpsähtää. Miten päin siis pitäisi toimia? Toisten koirien kanssa leikittäessä Varjon vireystilaa saa jatkuvasti arvioida, se kun ei väsyessään osaa lopettaa, vaan alkaa tapella.

Olemme viikon mökkeilyn jälkeen palanneet arkielämän opettelussa kauas taaksepäin. Ohjaajapehmeä koirani paineistuu valtavan helposti, jos se yhtään huomaa, etten ole sen tekemisiin tyytyväinen. Olen siksi yrittänyt tehdä sen kanssa paljon kivoja juttuja, saada sille onnistumisia, joista voisin olla aidosti iloinen. Hupitemppujen opettelua naksuttimella, helppoja ohituksia joista saa palkkaa, liian vaikeiden tilanteiden välttelyä, jotten suutuisi täysin turhasta.

Ja niin, ne tämän päivän kortit. Varjon 20 metrin liinassa tapahtunut lenkki sisälsi runsaan määrän koiria. Ensimmäisistä nähdyistä kehuin, ja se tuli hakemaan namit luotani. Myöhemmin kävellessäni koira edelläni se äkkiä kääntyi ja sinkosi luokseni, ja palkkasin sen edes miettimättä, oliko edessä jotain. Olihan siellä, kulman takana ihminen ja koira. Menimme sivuun ja katselimme ohittajia yhdessä. Ei mitään paineistumista.

Pieni pilipalieläimeni, kuningaskoirani. Saataisiinko huomisellekin tällaiset kortit.


perjantai 13. heinäkuuta 2012

Uimaan!

Joku on oppinut tykkäämään uimisesta. Se pentu, joka kiersi vesilätäköt, että yök, tassut kastuu. Viime kesänä sen vedessäolo oli vähän sellaista paniikkiräpiköimistä ja kahluuta. Mutta nyt se menee uimaan vaikka ilman palloa tai ihmistä. Se osaa uida, pysyy pinnalla ja sillä on hauskaa. Sen kanssa voi uida tai sille voi heittää palloa tai keppiä. Se tahtoo mukaan saunaan. Sitten rynnätään salamana takaisin ja pulikoidaan, kunnes hampaat kalisee.

Tän kesän tavoite, että Varjo hyppää laiturilta pelotta veteen, on ainakin täyttynyt.