torstai 8. syyskuuta 2011

Eipä oikeastaan mitään

En oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Siitäkö, että Varjon vatsa oli ihan julmetun sekaisin, käytiin taas lekurissa ja voi nyt paremmin, mutta en ihan tiedä mitä uskallan sille syöttää ettei ala uudestaan temppuilla. Vai siitäkö, että tavallaan ilmoittauduttiin yksiin tokokisoihin, mutta jouduttiin skippaamaan ne kun Varjo aloitti toisen juoksunsa. On tapahtunut niin paljon ja toisaalta ei oikein mitään. Ollaan me hengissä kuitenkin edelleen.

Varjon ruokavalio koostuu tällä hetkellä hirssistä, tattarista, ohrasta, riisistä, sikanauta-jauhelihasta, kalkkunasta ja piimästä. Kalkkuna lisättiin viikko sitten ja nyt ehkä uskaltaisin kokeilla kanaa, se kun on yleensä hyvin siedettyä. Toisaalta pelkään että ton vatsa sekoaa jos lisään sen sapuskaan mitään uutta, toisaalta taas uskon että Varjon vatsa tuskin reagoi mihinkään yksittäiseen ruoka-aineeseen, vaan siihen että se on kuivanappulan muodossa. Sen ainakin olen päättänyt, että kuivaruokaa kokeillaan seuraavan kerran joskus ensi vuonna, tämän vuoden loppu mennään tuoresapuskoilla että se suolisto nyt oikeasti rauhoittuu. Miten hoidetaan tuoreruokinta puolentoista kuukauden päästä leiriolosuhteissa, on sitten sen ajan murhe.

Belgien rotumestaruuskilpailuissa olin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vain katsomon puolella, Vanttu vietti aikansa auton takakontissa päästen pariin otteeseen tokoilemaan parkkipaikalle. Sillä oli ihana into, ei välittänyt mitään ohikulkevista koirakoista kun tehtiin töitä, ja otin siinä sitten parin minuutin paikallaolonkin piileskellen jonkun vieraan auton takana kyyläämässä koiraani. Siinä se pysyi, rauhallisena, eteensä tuijottaen, vaikka takana hallista ja muista autoista raikui lähes taukoamaton haukku. Kyllä mä olin Vantturaisesta ylpeä.

Muutenkin tuntuu että se on vähän kasvanut, henkisesti siis. Koiraohitukset alkoivat mennä kohisten parempaan suuntaan, kun keksin palkata Varjon lyhyellä remminrepimisleikillä (oli kesällä käytössä kangasremmi, josta näkee nyt aika selvästi että sillä on leikitty...). Kummasti alkoi katsekontakti kestää vähän hankalampienkin tapausten kohdalla, kun palkka muuttui koiran mielestä tavoittelemisen arvoiseksi. Tottahan se on, että riehumisleikit kiihdyttävät, mikä ei ole kaikkein optimaalisin mielentila ohitukseen, mutta toisaalta Varjon itsevarmuus on ihan toista luokkaa, kun se on saanut hetken aikaa taistella mun kanssani. Ei tarvitse nostella selkäkarvoja, nyt mennään useimmat koirakot innokkaalla seuruulla ohi, "JES!" ja remmin pää suuhun. Ollaan kokeitu myös narupallolla, hyvin toimii, ja lyhytkin riekuttaminen riittää kertomaan Varjolle että ohitus oli toivotunlainen.

Pöhinästä ihmisiä kohtaan ei kuitenkaan olla vieläkään päästy, olen spekuloinut sitä pääni puhki ja todennut että jos olen itse yhtään epävarma, peilautuu se koirasta kolminkertaisena. Selvimmin sen näkee kun ollaan lähdössä lenkille, mun oma fiilis on yleensä etenkin aamuisin luokkaa "painukaa naapurit kuuseen en halua nähdä ketään", joten totta hemskatissa sieltä kuuluu pöh jos satutaankin törmäämään johonkuhun vaikkapa hissistä poistuttaessa. Eli pitäisikö mun aina vetää eteisessä lyhyet itsetuntoa kohottavat riehuntaleikit ennen lenkillelähtöä, niin että oltaisiin kumpikin oikeassa mielentilassa valmiina kohtaamaan ulkomaailma?

Kuvia ei viimeisen kuukauden aikana ole tullut pahemmin otettua, likka on karvattomana ja ripulin seurauksena painoaan menettäneenä ollut niin järkyttävän näköinen että olen jättänyt kameran suosiolla kotiin. Viereisessä kuvassa on selkeästi musta pystykorvainen whippet. Nyt, kun ruoka on pysynyt sisällä ja karvakin alkanut kasvaa takaisin, näyttää Varjo sentään taas aavistuksen enemmän belgianhaivenelta.

4 kommenttia:

  1. Grontuista on myös lyhytkarvainen versio? Mä tykkään!

    Ja te ootte ottanu ohituksiin samaa, mitä mekin muutama kuukaus sitten. Täällä on myös palkittu hihnalla, narupallolla, narulelulla, patukalla yms. Nyt viime päivinä tosin on nameillakin mennyt yllättävän hyvin. Kokeilin tänään mielenkiinnosta nakkeja. Se ei sylkenyt niitä enää pois! Kaikki aiemmat yritykset ovat päätyneet sylkemiseen. En ymmärrä Titoa ollenkaan...

    Meillä ei tehdä vielä minuuttien paikkamakuuta. Treenasin tuotakin viimeksi ehkä --- keväällä?

    Kerrot heti, kun meette jonnekin kokeeseen. Mä alan jo maalata lippuja teille. Voin sitten liehutella niitä ja hurrata.

    VastaaPoista
  2. Kun istuin Varjon kanssa takakontissa siellä kisojen parkkipaikalla, joku tuli kysymään multa, mikä toi mun vieressä kököttävä eläin on. Vastasin, että gronttubelgi. Se ihaili kanssa Varjon ulkomuotoa ja kehotti heti teettämään tällaisella pentuja kun sillä on niin ihanan lyhyt turkki. :D Sehän se pääpointti siinä jalostuksessa on...

    Mun remmileikittämisen keksiminen taisi osua jotakuinkin samoihin aikoihin kun luin teidän blogista narupallot. Nappulat oli Varjolle ihan yksi hailea, ja tota puuroa en nyt kyllä rupea taskuihini tunkemaan, vaikka likka siitä varmaan kiitettävästi palkkautuisikin. Hienoa että nakit alkaa kelvata teillä!

    Mä en uskalla kertoa kellekään mitään kisasuunnitelmia etukäteen, muuten en uskalla mennä kokeisiin ollenkaan. Jos jännitän niin pahasti että Varjo ei teekään mitään tai pahimmassa tapauksessa yrittää luoksepäästävyydessä syödä tuomarin ja sitten karkaa rähisemään kaikille lähiseudun koirille? Ei vaan, kiitos kannustuksesta. Katotaan nyt, löytyykö loppuvuodesta vielä kohtuullisen matkan päässä olevaa kivaa koetta johon voisi ilmoittautua.

    VastaaPoista
  3. En tiedä muistatko, mutta multa löytyy Varjon serkkutyttö Raiku :) Oon seuraillut teidän blogia jonkin aikaa. Mukavaa lukea juttuja sukulaiskoirasta!

    Raikulla on myös hieman mörköikää, joka ei tosiaan ole kovin pinnassa. Pöhäisee silloin tällöin jollekin jännälle, mutta pääsääntöisesti on menossa katsomaan ja suhtautuu kaikkiin avoimesti. Ekan belgiuroksen kanssa kantapäänkautta oppineena on tullut sen verran evästä reppuun, ettei Raiku ole missään vaiheessa ollut hankala mörköilyn suhteen. Epävarmalle koiralle tulee olla vaan mahdollisimman paljon tukena aivan alusta saakka. Kertoa, ettei ole mitään hätää ja itse olla ehdottoman lunki.

    Koirien ja ihmisten ohittamiseen olen ottanut sen taktiikan, että pyydän koiran vain tässä-käskyllä osoittamalleni sivulle. Tällä rutiinilla ei ole ohitusten kanssa ollut ikinä ongelmaa. Koira luottaa, että pidän pedot poissa, jolloin se on rennompi ohituksissa. Palkitsen näistä ihan vain kehulla sekä sosiaalisesti (Raiku rakastaa koskettelua) ja vapauttamalla kulkemaan taas hihnan mitan. Raiku on vain Nijin matkassa kasvanut tolkuttoman uteliaaksi ja haluaisi mennä katsomaan muita, vaikka vähän jännittäisikin :) Mutta koska näen epävarmuuden pohjalla, teen samoin kuin toimisin muulla tavoin epävarmuutensa näyttävän koiran kanssa. Kun koiralla on tilanteessa selkeä rutiini, on sen paljon helpompi ohittaa porukkaa. Olipa se sitten kontakti taikka jotain muuta.

    Tsemppiä kisasuunnitelmille! :) Täällä kans harkitaan tokokisoja loppuvuodesta, mutta mikään kiire ei ole. Kakarakoirasta kun on kyse :)

    VastaaPoista
  4. Moi Heta, muistan mä teidät, kun silloin kerran belgifoorumilla esittäydyit. Olen välillä myös käynyt kurkkimassa Raikun kuulumisia, hauska tietää että asia on ilmeisesti toisinkin päin.

    Varjo on ollut epävarma pöhisijä koko pienen ikänsä, ensimmäisen kerran nähdessämme se painui pöhähdysten saattelemana kasvattajan selän taakse mua karkuun. Vastaantuleville koirakoille rähisemisen se aloitti oltuaan mulla viikon, vaikka olin pyrkinyt olemaan mahdollisimman rauhallinen enkä mielestäni ollut tehnyt ohituksissa mitään kummallista. Mulle olisi riittänyt, että Varjo olisi ohittanut toiset koirat lunkisti vieressä kävellen, mutta kun tällainen "ei minkään tekeminen" on Varjolle jännittävissä tai kiihdyttävissä tilanteissa ainakin toistaiseksi mahdotonta, on tämä katsekontaktissa ohittaminen ollut meille oikein toimiva tapa.

    Mulle on suunnattoman vaikeaa olla itse ehdottoman lunki, kun sätkyilen milloin mistäkin äänistä ja yllättäen kulman takaa tulevista ihmisistä. Tukena olen kuitenkin yrittänyt Varjolle olla mahdollisimman paljon alusta saakka, ja muhun se luottaakin nykyään aika hyvin. Mutta mulla ei ole kovin montaa ihmistä, joille uskallan antaa Varjon hoitoon niin että tiedän niiden selviytyvän toisten koirien ohituksista sen kanssa.

    Ihmisten ohituksissa meillä ei ole oikeastaan ollut ongelmia (ellei niitä aamuisia, muakin säikäyttäviä rappukulkijoita lasketa), niin kauan kuin ohikulkijat eivät kiinnitä Varjoon huomiota, ei Varjokaan välitä. Ja tämä siis toimii niin ruuhkametrossa, iltaisin pimeillä kujilla kuin kauppakeskuksissakin. Pöhinä ihmisille liittyy tilanteisiin, joissa joku ulkopuolinen ottaa muhun tai Varjoon kontaktia, esim. ohikulkija tervehtii tai törmätään johonkin mun tuttuun, ja Varjo ei tajua mitä tapahtuu. Se ei ole ikinä ollut erityisen sosiaalinen, menee kyllä aikanaan nuuskimaan vieraan, mutta vain jos ihminen ei ole "käymässä käsiksi". Koska tilanteet ovat yleensä ennakoimattomia, se ei ole minkään käskyn alla, enkä ole löytänyt tällaisiin äkkikohtaamisiin toimivaa rutiinia kuinka pitäisi toimia.

    Tää on mulle vaan niin ufo juttu hoidettuani kymmenen vuotta kahta ylisosiaalista labradoria. Ollaan käyty mätsäreissä kopeloitavana, ollaan nähty ihmisiä, olen yrittänyt opettaa itseäni suhtautumaan asioihin rauhallisemmin. Ehkä me joskus opitaan.

    VastaaPoista