Nimipohdintaa

Yhden toisen belggarin blogista bongasin tälläisen pohdiskelun, joten ajattelin itsekin vähän sepustella, mistä Varjon nimi oikein on peräisin, mitä merkityksiä sillä mahtaisi olla ja voisiko nimi olla jotenkin enteellinen.

Varjon virallinen nimi Eloisa Qisa on täysin kasvattajan käsialaa.
Eloisa on kennelnimenä aivan mahtava, ja kuvaa kasvattajan sanojen mukaan kuin myös omasta mielestäni täydellisesti sitä, mitä belgianpaimenkoiran juuri kuuluukin olla. Vilkas, toiminnallinen, aina valmis kaikkeen. Sitä tuo pikkulikka kyllä on jo osoittanut olevansa, ikinä se ei ole liian väsynyt lähtemään vielä hetkeksi ulos, syömään vielä yhtä herkkupalaa, jolkottelemaan perässä vielä johonkin paikkaan minne olemme menossa.
Qisa taas, hmm... Pentueen kaikkien jäsenten nimet on muotoiltu siten, että Q-kirjainta on käytetty kuten K:ta. Qisa ääntyy siis [kisa], ei [kuisa], niin kuin suomen kielen foneetiikan lakien mukaan pitäisi. Qisan ensimmäinen mielleyhtymä on kissa, eikä vähiten siksi, että kasvattajan ensimmäinen kommentti pennun nimen suhteen oli "raukka et tiedä juovasi kissankupista, vaikka melkeinhän sun nimesikin on kissa". Leikit eräällä tietyllä noppapallolla ovat myös niin kissamaisia, että epäilee sen melkein ottaneen salaa mallia jostain. Qisa tarkoittaa tietenkin myös kisaa eli kilpailua, minkä puolihuolestuneena jo ensimmäisenä päivänä tajusin. Koska jos koiran nimessä jo on sana kisa, niin pitäähän sen kanssa kisata. Eikö? Ja eihän mulla ole mitään suuria tavoitteita. Paitsi tietenkin tehdä omasta koirastani tottelevaisuusvalio. Varsinkin kun en tiedä edes kaikkia ylempien luokkien liikkeitä. Tosi lupaavaa. Mutta Qisan kanssa on siis kisattava, otettakoon tämä vaikka haasteena tulevaisuuteen.

Varjo onkin sitten pitkällisen mielessäpyörittelyn tulos. Olin päättänyt nimen jo kolme vuotta ennen kuin koirasta oli tietoakaan, jos mulle joskus tulee musta tai tummasävyinen koira, sen nimeksi tulee Varjo. Joulukuussa 2008 tilasin nimikyltin, johon tuo nimi puhelinnumeroni kera on kaiverrettu. Alkuperäinen muoto oli Varga, Koirahullun päiväkirja -sarjan Kissen mustan saksanpaimenkoiranartun mukaan, mutta vuosien kuluessa ja nimen runsaan kirjoittelun ja suussamutustelun seurauksena Vanttu muuttui Vargasta Varjoksi. Olen myös aina ajatellut, että haluan koiran, joka on mun, ei kenenkään muun, aina läsnä ja kulkee varjona perässä minne ikinä menenkin, joten nimi ehkä myös kuvaa jollain tavalla odotuksiani koiran luonteen suhteen.
Pennun tullessa mulle kymmenviikkoisena pelkäsin, ettei sille saisi enää itse valita haluamaansa nimeä, olihan sillä ollut jo yksi aiempi perhe jossa sitä oli kutsuttu Aidaksi ja sen jälkeen se oli viettänyt viikon kasvattajan luona totellen nimeä Qisa. Erja kuitenkin vakuutti, ettei pentu vielä tuossa iässä mene sekaisin, ja oppii uuden nimensä parissa päivässä, joten uskalsin toteuttaa vuosien haaveeni. Puolentoista vuorokauden kuluttua kotiutumisestaan pentu juoksi iloisesti kirmaten luokseni, kun kutsuin Varjoa.

Hiihtämässä

Oltiin tänään suksimassa Varjon kanssa, kun sain vieressä asuvan Johannan kaveriksi ja suksien lainaajaksi. Aluksi likka yritti jahdata hiihtäjää ja paimentaa kummallisesti liikkuvia suksia, mutta aika nopeasti se jolkotteli edellä kuin vanha tekijä. Ladulla merkkasi ihmiset ja tuli luo useimmiten ilman kutsua. Hieno elikko. Tosin yhden hiihtäjän se pysäytti haukulla, mutta se tuli meidän takaa niin äänettömästi että mäkin säikähdin. Ensi vuonna sitten vetovaljaat päälle, päästään painamaan lujaa. Täytyy selvittää olisiko täällä jossain koiralatu, Varjon vauhdilla jää tavalliset sunnuntaihiihtelijät aika nopeasti jalkoihin.

Roopelenkki kolmetuntisen hiihtoreissun päälle ja vielä kävely Marjaniemestä kotiin väsyttivät ton aika perusteellisesti. Kerrankin se vain nukkuu. Tätä mun pieni musta on kaivannut, kuusi tuntia ohjelmaa päivässä saa sen nukkumaan onnellisena häkissään ja sieltä poispäästyään vain siirtymään tuolin alle laimean maneerinsäilyttämishyppäyksen jälkeen. Jos unta riittäisi vielä ensiyöksikin.

Huomenna on uudenvuodenaatto, pienellä jännityksellä odotellaan. Ikinä tuo ei ole paukkuihin mitenkään reagoinut, mutta eihän sitä tiedä. Illalla ainakin saa lenkittää kera varovaisuuden, ettei vaan mistään räjähdä raketti naamalle. Me ei ihan vielä viitsittäisi sitä palveluskoiran uraa pilata.

Puruvimma

Täällä pumilassa ei voi pitää luita lattialla, ne kun on suurin ärsyke tappeluille. Yhdistetttynä siihen seikkaan, ettei Varjo ole melkein viikkoon syönyt nappulan lisäksi muuta kuin satunnaisesti jauhelihaa ja raejuustoa joita siis ei käytännössä tarvitse pureskella (nappuloitahan mä olen Varjon kuullut pureskelleen ehkä viisi kertaa elämänsä aikana, yleensä se vain kauhoo ne suuhunsa niin nopeasti kuin mahdollista ja nielee samaa kyytiä), on likan pureskelutarve valtava. Pehmolelut jyystetään rikki, ja koko ajan saa olla katsomassa ettei se ole onnistunut jostain ryöstämään kenkää tai muuta arvokasta hajotettavaa.

Eilen kävin alennusmyynneistä ostamassa kumisen nuoliluun, jospa se saisi olla lattialla ilman että kukaan kokee tarpeelliseksi puolustaa sitä, kun ei kuitenkaan haise vielä keneltäkään eikä ole syötävää. Se onkin toiminut ihan hyvin, kaikki ovat käyneet vuorotellen maistamassa, mutta mitään puolustusreaktioita ei ole esiintynyt. Myös ruoan kanssa päätin ryhdistäytyä, kerran täällä on tilapäisesti kaksi jääkappia, niin ei ainakaan säilytystilan takia tarvitse koiran ruokinnan monipuolisuudesta tinkiä.

Hirven totutteluun Varjon vatsalla meni aikansa, syöttelin välissä aika paljon sikanautaa ennen kuin annoin taas vahvempaa hirveä pienissä määrissä, ja nyt sitä uskaltaa jo syöttää ilman että pelkää vetävänsä Varjon oksennusvesiripulille. Jauhelihan olen pyrkinyt pitämään koko ajan mukana, lisäksi silloin tällöin kanaa, kun on tarjouksessa tai muuten kätevästi saatavilla. Naudan mahaa kokeilin vähän ennen pumilaa, se sekoitti Varjon vatsan ihan täysin, mutta kunhan jälleen kotiudun, täytyy alkaa sen totuttaminen pienissä määrissä muun lihan mukana. Suunnittelin sahaavani kilon pötkön esim. kymmeneen osaan ja antavani kerran päivässä vaikka 50 grammaa kera maitohappobakteerien, parissa viikossa viimeistään luulisi tottuvan.

Eilen ostin Mustista & Mirristä puolitoista kiloa broilerinsiipiä, kun niitä oli taas remontin jälkeen tarjolla. Varjo ei ole aiemmin broiskunsiipiä syönyt, mutta arvelin sen vatsan kestävän ne mukisematta, se kun sulattaa luut jo aika hyvin ja broileri on muutenkin sen verran mietoa. Oikeassa olin, kakat pysyi hyvinä ja kiinteinä, siitäkin huolimatta, että että likka hotaisi isotkin siivet vain muutamalla puraisulla. Kokeilin hillitä syömisvauhtia pitämällä toisesta päästä kiinni, mutta ihan samalla tavalla menivät, heti kun siivestä irtosi sellainen pala että se mahtui kurkusta alas, se myös meni. Eikä ole edes kartaakaan oksentanut valtavia nielemiään paloja. Hullu elikko, mutta onpahan ruokahalukin kiitettävä moottori koulutuksessa.

Vaikeinta

... on ymmärtää, että koira on melkein aikuisen koostaan huolimatta pääkopastaan vielä ihan pentu.
... on olla vaatimatta siltä asioita, joita se ei vielä osaa.
... on iloita arkisista asioista, kun on aamuisin liian väsynyt.

On se kuitenkin kaikesta raivostuttavuudestaan huolimatta maailman ihanin elikko. Välillä on vain vaikeaa muistaa se.

Pumila

Nyt ollaan sitten Varjon kanssa asuttu pikkuisen vajaa viikko kahden pumiherran kanssa saman katon alla. Jännitin aikas paljon mitä tästä oikein tulee, enkä ihan turhaan, Rasmus kun on kuitenkin sen verran herkkä ettei siitä aina tiedä milloin siltä menee sietokyky yli ja se käy päälle. Jonkun verran täällä on rähinöity, pari kertaa niin että väliin mennyt ihminenkin on (onneksi paidan läpi) tullut tikatuksi, mutta vähitellen alkaa tunnistaa mikä on riskialtista ja millon on syytä mennä katkaisemaan tilanne jos haluaa välttää tappelun. Kun mitään ei tapahdu, on sisällä kuitenkin rauhallista, koirat makoilevat kukin missäkin, yleensä jalkojen lähellä. Pippurista ja Varjosta näyttää tulleen melkein kaverit, tai ainakin Pippuri alkaa sietää mun välillä raivostuttavan pentumaista pikkulikkaani kohtuullisen hyvin.

Suurin yllätys oli se että ulkoillessa noilla ei ole mitään ongelmaa, niitä voi vaikka ulkoiluttaa kaikkien remmit samassa kädessä eikä mitään. Remmin toinen pää on kai sen verran suuri auktoriteetti ettei niillä tule mieleen kärhämöidä keskenään, vaikka lyhyillä remmeillä ei olekaan pahemmin tilaa väistää jos kokee toisen tulevan liian lähelle. Toisia koiria ei lähdetä yhteislenkeillä ohittamaan, pumit kun rähisee enkä halua että Varjo kopioi niiden käytöksen kun ollaan vihdoinkin menossa siinä asiassa oikeaan suuntaan. Mutta noin muuten on huomattava helpotus ettei tarvitse kaikkia päivän lenkkejä tehdä erikseen.

Olen ollut monta viikkoa joko kipeä tai korkeintaan puolikuntoinen, ja Varjo-raukka on joutunut kärsimään siitä lyhyempien lenkkien ja huonompien hermojen muodossa. Ei niinkään se että vähän yskittää tai nenä vuotaa, mutta kun ei jaksa tehdä mitään, eli ei pääse rämpimään sinne puolen metrin hangen umpimetsään, missä sitä loputonta pentuenergiaa saisi parhaiten kulutettua. Ja kun energiaa ei kuluteta tarpeeksi, on koko koira yksi yliaktiivinen hyppyrotta silloin kun vähänkin jotain huomionarvoista tapahtuu. Huomionarvoiseksi asiaksi riittää kävelynopeuden muutos tai tai jonkin kivan tavaran liikuttaminen, ylipäätään kaikki missä ei olla vain paikallaan, sisällähän mun maatessa tai istuessa se osaa rentoutua ja levätä. Mutta kun kipeänä jaksaa ton riekkumista vielä tavallista vähemmän, ei toisinaan ole kaukana että alkaisi huutaa. Ja täällä Rasmuksen vaikutusalueella Varjon riekkuminen on yksi tappelun riskitekijä.

Tein tänään Varjon kanssa vihdoin melko kunnollisen kahdenkeskisen lenkin, reilu puolitoista tuntia, josta suurimman osan likka sai olla vapaana. Nyt huomaa että se on ihan oikeasti väsynyt, kun on saanut riehua, pomppia, käyttää aivojaan ja lihaksiaan. Ei sitä mitenkään hihnassa lenkittämällä saa väsytettyä noin.