Pumila

Nyt ollaan sitten Varjon kanssa asuttu pikkuisen vajaa viikko kahden pumiherran kanssa saman katon alla. Jännitin aikas paljon mitä tästä oikein tulee, enkä ihan turhaan, Rasmus kun on kuitenkin sen verran herkkä ettei siitä aina tiedä milloin siltä menee sietokyky yli ja se käy päälle. Jonkun verran täällä on rähinöity, pari kertaa niin että väliin mennyt ihminenkin on (onneksi paidan läpi) tullut tikatuksi, mutta vähitellen alkaa tunnistaa mikä on riskialtista ja millon on syytä mennä katkaisemaan tilanne jos haluaa välttää tappelun. Kun mitään ei tapahdu, on sisällä kuitenkin rauhallista, koirat makoilevat kukin missäkin, yleensä jalkojen lähellä. Pippurista ja Varjosta näyttää tulleen melkein kaverit, tai ainakin Pippuri alkaa sietää mun välillä raivostuttavan pentumaista pikkulikkaani kohtuullisen hyvin.

Suurin yllätys oli se että ulkoillessa noilla ei ole mitään ongelmaa, niitä voi vaikka ulkoiluttaa kaikkien remmit samassa kädessä eikä mitään. Remmin toinen pää on kai sen verran suuri auktoriteetti ettei niillä tule mieleen kärhämöidä keskenään, vaikka lyhyillä remmeillä ei olekaan pahemmin tilaa väistää jos kokee toisen tulevan liian lähelle. Toisia koiria ei lähdetä yhteislenkeillä ohittamaan, pumit kun rähisee enkä halua että Varjo kopioi niiden käytöksen kun ollaan vihdoinkin menossa siinä asiassa oikeaan suuntaan. Mutta noin muuten on huomattava helpotus ettei tarvitse kaikkia päivän lenkkejä tehdä erikseen.

Olen ollut monta viikkoa joko kipeä tai korkeintaan puolikuntoinen, ja Varjo-raukka on joutunut kärsimään siitä lyhyempien lenkkien ja huonompien hermojen muodossa. Ei niinkään se että vähän yskittää tai nenä vuotaa, mutta kun ei jaksa tehdä mitään, eli ei pääse rämpimään sinne puolen metrin hangen umpimetsään, missä sitä loputonta pentuenergiaa saisi parhaiten kulutettua. Ja kun energiaa ei kuluteta tarpeeksi, on koko koira yksi yliaktiivinen hyppyrotta silloin kun vähänkin jotain huomionarvoista tapahtuu. Huomionarvoiseksi asiaksi riittää kävelynopeuden muutos tai tai jonkin kivan tavaran liikuttaminen, ylipäätään kaikki missä ei olla vain paikallaan, sisällähän mun maatessa tai istuessa se osaa rentoutua ja levätä. Mutta kun kipeänä jaksaa ton riekkumista vielä tavallista vähemmän, ei toisinaan ole kaukana että alkaisi huutaa. Ja täällä Rasmuksen vaikutusalueella Varjon riekkuminen on yksi tappelun riskitekijä.

Tein tänään Varjon kanssa vihdoin melko kunnollisen kahdenkeskisen lenkin, reilu puolitoista tuntia, josta suurimman osan likka sai olla vapaana. Nyt huomaa että se on ihan oikeasti väsynyt, kun on saanut riehua, pomppia, käyttää aivojaan ja lihaksiaan. Ei sitä mitenkään hihnassa lenkittämällä saa väsytettyä noin.