Tapasin eilen belgin. Vaalean, vielä vähän omaani lyhytturkkisemman. Tapaaminen hiukan venyi, ja lopulta huomasin viettäneeni kyseisen koiran kanssa illastani neljä tuntia. Neljä minulle erittäin hyvää tehnyttä tuntia, täytyy sanoa.
Se oli leveämpi, matalampi, teräväkorvaisempi, pienitassuisempi, mutta voi hyvänen aika, miten se oli Belgi. Tunnistin sen ilmeet, liikkumistyylin, tavan käsitellä asioita. Olemuksessa oli jotain niin tuttua, että osasin heti olla sen kanssa, mitään miettimättä. Ai kas, se pöhisee. Oli se sosiaalisempi, itsevarmempi, vanhempi kuin se kotona oleva, mutta silti. Se napsi nameja, ilveili korvillaan ja katsoi alta kulmien esittäen juuri niin hyvää teatteria kuin belginarttu voi. Se makasi rentona ihan kyljessä kiinni, mutta valpastui heti ja ilmoitti salamannopeasti, jos rapun käytävässä kaikui jokin vieras ääni. Se oli hui-kauheaa-anteeksi-minä-pieni-eläin-en-tehnyt-mitään jos sille sanoi poikkipuolisen sanan, mutta muutaman sekunnin päästä tarkkaili taas korvat pystyssä ympäristöään.
Mikä parasta, mitä tahansa se teki, sen käytöksestä ei tarvinnut tuntea lainkaan huonoa omaatuntoa. Saatoin kieltää ja kehua sitä ilman minkäänlaista tunnereaktiota, saatoin rentoutua sen seurassa, vaikkei se jatkuvasti käyttäytynytkään aivan kuten halusin. Osasin arvata aika pitkälti, miten se reagoi, mutten stressannut siitä. Ja näin, että hei, ne muutkin belgit. Sain perspektiiviä samanrotuisesta. Sitä on ollut viime aikoina tarjolla varsin vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti