Nimittäin minun osaltani. Lähden opiskelujeni puolesta kahdeksi viikoksi Islantiin kurssille, jonka tarkkaa sisältöä en tiedä vielä itsekään, mutta joka sisältää jotakin musiikkia soveltavaa. Mukaan lähtee huilu. Ei koiraa.
Niin. Ei koiraa. Varjo jää Suomeen. Ja minua pelottaa. Olen viimeksi ollut siitä erossa yli vuorokauden putkeen sen ollessa vuoden ikäinen. Silloin ulkoilu äidin kanssa jopa sujui. Nyt kuuntelen, miten rappu kaikuu koirani haukusta, kun en ole uloslähtijöiden mukana. Katson parvekkeelta, miten koirani huutelee pakettiautosta ulostulevalle miehelle, täysin randomisti. Ei mies ollut uhkaava. Se vain oli meidän pihalla.
Jos kyse olisi muutamasta päivästä, en ehkä jännittäisi niin paljon. Mutta kaksi viikkoa on jo sen verran, ettei nelosenkierto kaksi kertaa päivässä riitä, tai kämppä on pian uudelleensisustettu. Olen ohjeistanut, yrittänyt neuvoa, millä Varjoa saa edes hiukan väsyksiin. Liinailemaan Kivikkoon, temppuja, nenähommia, pyöräilemään yöllä. Pyöräily ja vastaantulijoiden ohitus sujuu, jos minä ajan takana, tämä testattiin eilen. Mutta asiasta ei ole mitään takeita, kun Varjon henkinen tuki ei olekaan mukana.
En niinkään mieti sitä, kuinka paljon Varjo huutaa. Mietin, miten äiti koiraani kestää, selviääkö ympäristö. Jos Varjo on koko poissaoloaikani korkeilla kierroksilla, ei kenelläkään tule olemaan helppoa. Tiedän, etten voi koko matkaani pohtia, kuinka kotona sujuu, tai ei siitä ole mitään hyötyä, koska en voi asiaan vaikuttaa. Voin vain toivoa, että täällä selvitään, ja toivottaa äidille pitkää pinnaa.
Syyskuun kolmantena palaan katsomaan, mitä tänne kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti