Kesäloma

Viiden viikon kesäloma. Tarkoittaen ettei ole töitä, ei yhtään ainoata päivää. Saa tehdä mitä huvittaa, milloin huvittaa. Mikä noin koiranomistajana tarkoittaa jotakuinkin sitä, että koirille on huomattavasti normaalia arkea enemmän aikaa.

Kesäkuun viimeisellä viikolla oli Pride-kulkue, jossa Varjo on viime kesää lukuun ottamatta ollut joka vuosi mukana. Tänä vuonna mentiin taas, ja mukaan pääsi myös Virka. Tinttaralla näytti täpötäydellä Senaatintorillakin juuri itseltään, hömelöltä pentupennulta, joka oli vain sitä mieltä että on hirveän siistiä kun on paljon ihmisiä ja monta tuttua ympärillä. Varjolle taas päivän oleellinen asia oli Patukka, jonka voimalla vieraatkin lähelle tunkevat ihmiset olivat ihan jees. Kädensijassa on tietenkin päivän teemaan sopiva kuviointi. 

           

Tallusteltiin kulkue, istuttiin puistossa, juteltiin kolmannen belgin omistajan kanssa ja nähtiin tuttuja. Aamun sadekuuroista huolimatta sääkin lopulta suosi. Päivän miinuksina oli hanhenjätöksistä likaantunut goretex-takki ja Virkan pahanpäiväinen säikähdys ihan vierestä kävelleestä rumpukulkueesta, mutta onneksi takin sai pestyä eikä Virkakaan vaikuttaisi saaneen pysyvää pelkoa sen enempää ukkosta kuin muitakaan kovia ääniä kohtaan. Lähtiessä haettiin kiskalta kahden tennispallon kokoiset jäätelöt ja käveltiin Kaivopuistosta Herttoniemeen mm. läpi Suvilahdessa olleen, mustanpuhuvan Tuska-festarikansan, jonka keskellä riemunkirjavat koirani aiheuttivat muutaman iloisen hymyn ja naurunpyrskähdyksen.

Varjolla yllä lahjaksi saatu sateenkaariliivi ja Virkalla itse tehty sateenkaaripanta
(joka on saanut lempinimen niskatuki, panta kun on melkoisen leveä).

Seuraavalla viikolla meille tuli hoitoon Milo, Varjon veli. Varjon sisarusten asiat ovat aina olleet lähellä sydäntäni, ja kun minulle tuli mahdollisuus saada tutustua yhteen koirani veljista paremmin, käytin tilaisuuden ilman muuta hyödykseni. Pahaksi onneksi Varjolle sattui juoksu osumaan juuri samoihin aikoihin, mutta koska tiesin Milon olevan suhteellisen nöyrä koira eikä minulla ollut tarvetta jättää koiria yksin koko hoitoaikana, ajattelin, että siitä tuskin tulisi suurempaa ongelmaa.

Olin oikeassa, ei siitä tullut. Kielsin Milolta heti alkuunsa kaikenlaiset Varjon haisteluyritykset, ja Varjokin teki veljelle murinallaan hyvin selväksi, ettei peräpäähän ollut asiaa. Viisivuotias uros solahti laumaamme melko vaivattomasti, kulki hihnassa muiden mukana ja pysyi vapaanaollessaan näköetäisyydellä ilman että tarvitsi edes miettiä sen lähtevän omin päin johonkin. Hassua oli, miten Milossa oli heti jotain tutuntuntuista, vaikken ole sitä koskaan ennen nähnyt ilman omistajaansa. Se on vähän kuin yhdistelmä omista koiristani: toisaalta siitä löytyy varjomaisia piirteitä niin käytöksestä kuin rakenteestakin, mutta vilkkaudeltaan ja kropankäytöltään se on paljon lähempänä Virkaa.

Vasemmalta Virka, Varjo, Milo

Hah. Joillain ei ole omaa Bounzeria… Mutta löytyi meiltä
Milollekin kyllä lainalelu heiteltäväksi. 

Viiden päivän aikana kävimme uimassa, makasimme puistossa, näimme kavereitani, olimme tuntikausia ulkona päivittäin. Säätkin olivat mitä mainioimmat, sillä vain kerran sadekuuro kasteli meidät oikein kunnolla. Harjasin Milon kolmesti saaden siitä yhteensä irti varmaan muovikassillisen karvaa, ja silti sitä lähti yhä vain. Muutama poseerauskuvakin piti totta kai ottaa, ihan noin sisarusvertailun vuoksi.

Eloisa Qisa alias Varjo

Eloisa Qelmi alias Milo

Kare-Saran Urbaanilegenda alias Virka

Niin siis kuka näistä ei kuulunut joukkoon… Kaikki ihan eri näköisiä. Enkä tajua, miten Virka voi näyttää jokaisessa sivuttaisposeerauskuvassa aivan yhtä pihalla olevalta, onnelliselta hipiltä. Virkan tärkein virka on kai olla viihde-eläin ja arkipäivän huvintuottaja. Jostain kumman syystä tuon ipanan tämän hetken yleisin kutsumanimi on joko Hiipotin tai Tintti… Mutta ainakin se tulee vapaanakirmauslenkeiltään takaisin hiiskatin lujaa, kun huutaa "TIN"!

Kokojärjestyksessä. Kyllä, tuo vasemmanpuolimmaisin
on uros. Mutta on se sentään levein!

Sisarukset. Mulla on haave, että saisi joskus kaikki
seitsemän (tai kuusi, tai edes viisi) samaan kuvaan,
mutta haaveeksi taitaa jäädä...

Käytiin myös yhteisulkoilulla Siljan kanssa. Jostain kumman syystä kaikki koirat eivät tällä kertaa päässeet villeinä ja vapaina yhdessä kirmaamaan (jos lähdetään vaikka siitä että juoksunarttu ja kaksi toisilleen vierasta urosta)… Mutta yhteiskuva kuitenkin onnistui. Harvemmin sitä saa viittä groenendaelia samaan riviin.

Ketku, Lysti, Varjo, Virka, Milo

Hoidokin lähdettyä hyppäsimme isän autoon ja suuntasimme viikoksi mökille. Jätin tietokoneen kotiin ja ajattelin mökkeilyn olevan kaivattu katkos informaatiotulvasta, mutta se oli lisäksi muutakin, nimittäin loma koirista. Kyllä, luit aivan oikein: koirat olivat kaikessa mukana, vapaana pihalla yli puolet vuorokaudesta, saunassa, uimassa, halonhakkuussa, grillihetkissä. Mutta kerrankin ei tarvinnut miettiä, miten ne olivat, kun paikalla oli vain tuttuja ihmisiä ja pahimpana ärsykkeenä muutaman naapurin päästä kuuluva haukunta tai mökitietä parinkymmenen metrin päästä satunnaisesti ohiajava auto. Kerran teimme ihan ajatuksen kanssa pidemmän lenkin, mutta muuten koirat vain olivat. Ja öisin Hotelli Relaxissa eli pikkumökissämme nukkui kaksi varsin tyytyväisen oloista, päivän touhuista väsynyttä mustiaista. 

Enkös minäkin saisi makkaran? Tai maissin? Tai letun? Yhden vain?

Varjo sai loppuviikosta isältä lahjaksi renkaankumin ja rakastui välittömästi. Kyseessä on ilmeisesti sukuominaisuus, Varjon äiti kun on aivan hulluna niihin. Kamppailua rakastava Saapasjalkaqisani kanniskeli uutta omaisuuttaan ylpeänä pitkin pihaa haastaen aina välillä muita kanssaan leikkiin omaan tapaansa, räyhäten kovaan ääneen häntä tötteröllä uhriaan renkaalla jalkaan tökkien.


Mökkiviikkoon kuului myös halonhakkuuta, koska sauna lämpeni puilla ja metsästä löytyi sopivaa kaadettua koivua pilkottavaksi varastoon. Ensin sahan kanssa metsään, josta koirat kantoivat halkoja tielle pakattavaksi kottikärryyn. Kottikärryllä takaisin pihalle, pihalla kirveshommia, ja sitten innokkaat apulaiset taas auttoivat kuljettamaan halkoja suuntaan jos toiseen. Virka kantoi osan haloista myös väärään suuntaan, koska oli vaan niin siistiä… Mutta hei, tärkeintä on into.

Virallinen valvoja kera Bounzerin ei uskalla edes katsoa...

Soutamassa käytiin myös pariin kertaan, sekä ilman koiria että koirien kanssa. Varjon saattoi jättää rauhassa rannalle (isän jäädessä mökille), se vain katseli perääni, mutta Virkalle tuli hätä: apua, Sanni menee. Se lähti ensin uimaan perääni, ja kun tiukalla käskyllä sain sen kääntymään, yritti seurata venettä rantaa pitkin. Jouduin lopulta palaamaan rantaan ja laittamaan sen kiinni, jottei se menisi seuraamishaluissaan naapurin puolelle. Tajusin mökkiviikon aikana muutaman muunkin tilanteen yhteydessä, että Virka on paljon enemmän minun perääni ja "minun koirani" kuin olen luullut. 

Bongaa laiturilta musta otus punainen Bounzer suussa

Mökkiviikon jälkeen palasimme reuntoutuneina kaupunkiin. Kävimme saattamassa ystäväni ja Varjon kummitustäti Inkun lentokentälle, jossa Varjo kulki kuin vanha tekijä ja Virka suti puulattialla minkä ehti. Tapasimme äidin joka opetti lapsilleen miten kysytään lupaa koirien silittämiseen, nautimme lähtökahvit Starbucksissa, ja Inkun porteille saaton jälkeen minä ja koirat kävelimme Helsinki-Vantaalta Helsingin pitäjän kirkonkylän kautta Paloheinään. Turhahan sitä nyt seutulippua on kahta kertaa maksaa. 

       

    

Loman aikana ulkoilu oli tärkeässä osassa, ja eräänä päivänä lähdimme liikenteeseen pyörällä. Menin minne nenä näytti, ajatuksena löytää jokin kiva uintipaikka, missä emme olleet ennen käyneet. Pyöräilimme, pidimme taukoja, päästin koirat jokeen kahlaamaan ja jatkoimme taas. Parin tunnin jälkeen Varjo alkoi kuitenkin vaikuttaa jotenkin oudolta, jäi selvästi jälkeen ja vaihtoi helposti laukaksi. Edellisestä tauosta ei ollut kauaakaan, pidin taas tauon, annoin sen levätä, päästin nuuskimaan, tunnustelin vatsaa, olisiko siellä jokin hullusti. Ei mitään, sama jatkui. Vanhankaupunginlahdella pidin sitten pidemmän tauon, päästin koirat uimaan, heittelin Virkalle lelua ja Varjon levättyä heitin sillekin veteen kepin, jotta menisi edes kastautumaan viilentyäkseen. Koira ei halunnut mennä veteen. Jokin oli todella vialla, ja vihdoin tajusin katsoa tassuja: molempien etujalkojen isoista anturoista roikkui isot riekaleet.

Se lenkki loppui sitten siihen. Ongelmana oli pyörä ja kaksi koiraa, joista toinen oli käytännössä kävelykyvytön, niin kipeältä sen askellus näytti. En mitenkään saisi niitä kotiin, jonne matkaa oli varmaan kymmenisen kilometriä. Äiti Riikassa, isä mökillä, mitäs nyt… Sain kuitenkin autokyydin järjestymään, pyörää siihen autoon ei tosin mahtunut, mutta jätin sen pusikkoon ja hain kotiin seuraavana päivänä Virkan kanssa. Kannoin Varjoa ulos ensimmäiset kaksi vuorokautta, sillä ei ollut mitään intressejä kävellä eikä se inahtanutkaan syliinnostettaessa, vaikka selän silloittumien takia en ole sitä pariin vuoteen pahemmin nostellut. Voidelluilla ja sukitetuilla tassuilla se kävi tarpeillaan, ja siitä nurmikolta kannoin sen sisään takaisin. Kaiken muun ajan Varjo makasi patjalla kyljellään, jotta anturat saivat ilmaa. Onneksi se halusi itse pysyä paikoillaan, ja onneksi minulla oli lomaa, nukuin nimittäin koiran vieressä pari ensimmäistä yötä. Olin varautunut pitkään sairaslomaan, mutta tassut lähtivätkin paranemaan varsin nopeasti, ja jo neljän vuorokauden kuluttua uskalsimme kävellä vartin lenkin.

Pidemmille ulkoiluille Varjoa ei kuitenkaan voinut vielä ottaa mukaan. Koska kotona oli kuitenkin toinen, edelleen liikuntaa kaipaava koiraotus, pääsi Virka yksinään muutamalle spesiaalireissulle. Ensimmäinen näistä suuntautui Kruunuvuoreen. Metsäpolun päässä Laajasalon rannassa sijaitsee kokonainen autioituneiden huviloiden kylä, jota lähdimme eräänä iltana katsomaan.

Koska paikassa on paljon rikottua lasia ja muuta koiran tassuille mahdollisesti vaarallista rojua enkä suin surminkaan halunnut kantaa kotiin toista tassuvammaista koiraa, sai Virka jalkoihinsa tossut. Olen jonkin Varjon aiemman tassuvamman yhteydessä hankkinut RuffWearin vähän järeämpääkin käyttöä kestävät jalkineet, ja nyt kaikille neljälle tuli ihan todellista käyttöä. Saatoin itse olla huoleti lasinsirumeren keskellä, ja Virka sai viipottaa menemään juuri niin innolla ja vauhdilla kuin tahtoi.

On uskomatonta, kuinka ihania huviloita on päästetty aivan rapakuntoon. Useat taloista olivat puolittain romahtaneet, kasvoivat sammalta ja puitakin oli jo alastulleiden kattojen päälle ehtinyt juurtua. Graffitien ja puolilahojen lautojen keskeltä saattoi silti aistia, millaista paikassa on joskus ollut. Vaarallisimpien, yläkerrastaan aukkoja sisältäneiden talojen kohdalla Virka odotti turvallisuussyistä ulkona, mutta kaikissa kohtalaisen kokonaisissa rakennuksissa se huiteli mukana ja edellä tutkien innoissaan vanhojen lehtien, sisäänkannettujen patjojen ja ikkunasta kajastavan valon muodostamaa varsin paljon totutusta poikkeavaa ympäristöä.

Tästä kuvasta välittyy mitä parhaimmin Virkan asenne: "JEE, me Tutkitaan!"

                

       

Tutkimusmatkailija hyppäsi myös tänne. Ihan itse.
Minä yritin rajata romahtaneen talon kehyksiä, ja yhtäkkiä
kuvassa oli koira...

Viimeisellä lomaviikolla retkeilimme Virkan kanssa vielä Uutelan metsissä mustikoita poimien ja väliin pikku-Bounzeria kiviseltä aallonmurtajalta heitellen. 

Matkaseuralaiseni näyttävän niin kovin totisilta… Oikeasti meillä oli hauska reissu!

Viikko sitten maanantaina loma oli ohi ja työt alkoivat jälleen. Mutta kesä ei onneksi loppunut siihen! Koska töitä on vain nelisen päivää viikossa, olemme ehtineet edelleen nauttia runsaasta ulkoilmasta, ja Varjokin on taas päässyt retkillemme mukaan. Yhtenä iltana mm. kolusimme lisää Uutelaa sekä Vuosaaren huipun. Mutta se onkin jo ihan oma tarinansa.