Kevät tulee!

Kyllä, se on vihdoinkin totta: lumi alkaa sulaa. Metsässä ei voi kävellä kuin polveen asti ulottuvissa kumisaappaissa ja lenkkipoluilla on järviä, mutta kävelyteillä ja kaupungissa on jo pitkälti kuivia katuja. Varjoa saa pestä joka lenkin jälkeen jollei halua että koko asunto on hiekassa alta aikayksikön, mutta äh, en valita, tämä on väliaikaista. Lämpö tulee, aurinko paistaa, ihanaa!

Kevään tulvinnan oikein tunsi, kun minä, Varjo ja seurakseni ja kuvaajakseni lupautunut Inkku suuntasimme tänä aamuna Malminkartanon sirkuskentälle SBCAK:n järjestämään match show:hun. Alkuviikon karmeasta sateesta poiketen aurinko paistoi, ja tuulesta huolimatta myös lämmitti niin mukavasti, että päälle saattoi ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen laittaa jotakin muuta kuin toppa- tai tuulitakin. Myös kenttä oli hyvässä kunnossa, kuivaa hiekkaa, vain muutama lumikinos siellä täällä. Näytelmäkehässä juoksemisesta ei tulisikaan ravanlennätyskisaa.

Varjo oli innoissaan ja vähän hämillään kaikesta ympärillä tapahtuvasta, mutta yllättävän vähällä pörinällä tällä kertaa selvittiin. Likka tottui nopeasti ympärillä pyörivään koiramäärään (ilmoittautuneita oli varmaan pari sataa), ja yritti lopulta jopa nuuskia lähimpiä koiria kehän laidalla odotellessamme. Ei mitään ylimääräistä sinkoilua tai säntäilyä, ja vieressä pari seisojaa sai rauhassa painia Varjon vain katsellessa vieressä.

Meidän kehävuoro oli kolmantena, parina vuoden ikäinen polski owczarek nizinny. Odotin tuomarilta jo etukäteen ymmärrystä Varjon epäluuloisuutta kohtaan, tervukasvattajan luulisin tietävän miten nuorta pölkkäriä käsitellään. Tuomari olikin aivan mahtava, antoi aikaa, tuli silittelemään ihan rauhassa eikä yhtään paineistanut Varjoa. Mun koira ei päästänyt ääntäkään, ja istuessaan mun sivulla antoi katsoa hampaansakin ilman mitään pakittamisia tai päänpuisteluja. Varjo ravasi hienosti yrittämättäkään peitsata,  ja ryhdikkäässä seisomisessa auttoi meidän salainen ase, pieni naruankka. Oikeastaan mulla ei ole mitään valittamista koirani kehäkäytöksen suhteen, kun ottaa huomioon millainen pöhinäkone se on pikkupentuna ollut. Vaikka me sinne mätsäriin mentiinkin vain näkemään muita koiria ja hakemaan positiivista käsittelykokemusta, olin aika riemuissani, kun kehäsihteeri ojensi meille punaisen nauhan. Jee mun superkoira, me voitettiin se poni!

Hienon kehäesiintymisen jälkeen me ihmiset haettiin välipalaa ja koira sai uuden pitkän tennispallopäisen köysilelun. En voinut vastustaa kiusausta ja mentiin kenttien laidalle vähän treenaamaan. Varjo teki hienosti töitä, ei välittänyt ohikulkijoista eikä kentältä kaikuvasta metelistä, leikki täysillä ja seurasi virheettömällä kontaktilla. Olin pieneläimestäni entistä ylpeämpi.

Onneksi me osataan ottaa
tää homma rennosti. 

Koska meidän vuoro oli ollut niin alussa, oli edessä pitkä odottelu ennen punaisten saaneiden kehää, isoja koiria kun oli yli seitsemänkymmentä. Lopulta viimeinenkin herasilmäinen husky oli saatu arvosteltua ja päästiin vielä pyörähtämään kierros hiekkakentälle. Varjosta huomasi että se oli jo pitkästä päivästä väsynyt, ja kun ihan perään kiinni tuli vielä julmetun iso, levoton ja pörröinen bouvierin näköinen musta karvakasa, ei Varjo suostunut esiintymään enää ollenkaan. "Se ravaa mun päälle!" Kehää kiertäessä Varjo haukahti taakseen muutaman kerran, ja seisomaan sen sain vasta, kun älysin kääntää sen niin päin että näki takanaan olevan ison pelottavan otuksen. Jatkoon ei siis päästy, mutta minä sen sijaan opin taas muutaman asian lisää koirani sielunelämästä. Yleensä ei onneksi tarvitse ihan niin kiinni vierustoverissa olla.

Päivä oli kaikenkaikkiaan ollut sen verran hieno, että minä koin ansainneeni jäätelön ja Varjo leikkihetken aurinkoisessa keskustassa. Kyllä se uusi vetolelu vaan on niin siisti, että siinä kaikki lähistöllä pyörivät skeittarit unohtuu.