sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Varjo kouluttamassa tulevia dogsittereitä

Mä olen ihan poikki. Mun koira on ihan poikki. Ollaan oltu koko viikonloppu eli kuusi tuntia per päivä opastamassa dogsitterkurssilaisia, tulevia pääkaupunkiseutulaisia koiranhoitajia, miten koiria tulee kohdella, aktivoida, mitä ongelmia niiden kanssa voi tulla, millaisia rotuja on, miten koira käyttäytyy ja kuinka kommunikoi. Ja toki oppimisesta ja koulutuksestakin mainittiin muutama sananen.

Molemmat päivät oltiin paikalla kahden ihmisen ja kahden koiran voimin. Varjo ja Myrri, 2,5-vuotias beauceronnarttu, ovat olleet samoissa tiloissa ennenkin, puolisen vuotta takaperin edellisen koulutusjakson aikana. Silloin tapaaminen päättyi tappeluun, kun väsyneeltä Varjolta paloi pinna. Koska kuvittelen osaavani lukea koiraani vähän paremmin kuin silloin, ja koska Varjo ei ole tähän mennessä koskaan tapellut sisällä, päätimme yrittää, josko neidot voisivat kuitenkin olla samoissa tiloissa luentojen aikana.

Tappelemisesta pitää ensiksi sanoa, että no, nytpä mun koirani on tapellut myös sisätiloissa. Se sai pikaraivarin jostain keskellä opetusluokkaa, Myrri ei edes vastannut, joten Varjo lopetti hyökkäyksensä mun infernaaliseen karjaisuun ja painui pakoon pöydän alle. Hetken aikaa se oli toisessa huoneessa jäähyllä, mutta pian hain sen takaisin, komensin jalkoihini lepäämään. Siinä se sitten makaili loppupäivän, Myrrin välillä yrittäessä haastaa sitä leikkimään kanssaan. Eipähän toinen osapuoli ainakaan saanut traumoja.

Tätä yhtä välikohtausta lukuunottamatta yhteiselo sujui aika mukavasti. Kun koirat eivät saaneet liikaa kiertää ympäriinsä ja Varjolta kiellettiin kaikki haastaminen, tökkiminen ja uhittelu, pärjäsivät ne hyvin samassa tilassa. Likalla alkaa onneksi olla kohtuullisen hyvä "ota lepo". Se rauhoittuu mun jalkoihin ja laittaa nukkumaan, kun mitään erityistä ei tapahdu, vaikka toinen välillä ohittaisikin kerjätessään kurssilaisilta rapsutuksia.

Kurssilaisiin Vanttu suhtautui kohtuullisen hyvin. Ensimmäisten tullessa vähän puhahteli, mutta viiden jälkeen lakkasi välittämästä porukan lappamisesta sisään. Sanoin heti aluksi, ettei tätä koiraa parane mennä omatoimisesti rapsuttamaan, ja vihoviimeisin mitä voitte tehdä, on kohtituleminen käsi ojossa, silloin tulee taatusti murinaa tai vähintään puhahdus. Jos se tulee itse haistelemaan, niin silloin rapsutaminen on sallittua. Näillä ohjeilla kurssilaiset osasivat toimia aika hyvin, ja Varppa kävi useampaa nuuskimassa ja moikkaamassa. Olihan sen sosiaalisuus ihan säälittävää Myrriin verrattuna, mutta koirani epäluuloisuuden tuntien olin sen käytökseen oikein tyytyväinen.

Koska ohjelmaan kuului myös oppimisteoriaa ja aktivointia, pääsi mun pieni höpönassuni toimimaan ahkerana mallikoirana ja sai päiviinsä pieniä toimintahetkiä. Lauantaina demonstroimme kurssilaisille, miten naksutinkoulutus käytännössä toimii. Halusin opetustilanteesta autenttisen, joten olin valinnut tehtäväksi jotain, mitä Varjo ei ole kokeillut koskaan ennen, kahden erikokoisen purkin laittamisen sisäkkäin. Aivan tyhjältä pohjalta, operanttiin ehdollistamiseen tottumattomalla koiralla tällaisen toiminnan aikaansaaminen vain yhden lyhyen opetustuokion aikana olisi ollut jotakuinkin mahdotonta, mutta koska Varjolla oli tehtävään melko hyvät perusvalmiudet, se osaa mm. ojennella tavaroita ja kerätä omat lelunsa koriin (= kohdentaa kannettavansa muuallekin kuin käteeni), ajattelin yrittää. Nopeasti etenevällä sheippaamisella Vantturalle saatiin peräkkäiset kaksi onnistunutta pinoamista alle viiden minuutin. Olin iloinen, kun homma oli onnistunut, mutta parasta olivat kurssilaisten reaktiot. Vähän aikaa mun selityksen ja koiran toiminnan loputtua oli hiljaista, sitten kuului epäröivä ääni: "Siis mitä just äsken tapahtui? Miten sä ton teit?" Purin juuri nähdyn osiksi ja selitin uudestaan.

Tänään aktivoinnista kerrottaessa näytimme myös sekä hyödyllisiä että aivan turhan päiten opetettuja temppuja. Varjo sai peruuttaa, ojennella tavaroita, vaihtaa puolta, hypätä syliin, kieriä, pujotella jalkojen välistä etu- ja takaperin, pyöriä kumpaankin suuntaa, heittää ylävitosen, ryömiä ja lopuksi loikata selkäni päälle seisomaan. Suurimman suosion saavutti kuitenkin kuolleena maahan kaatuminen. Patukkaa kerjäävä, innosta tasajalkaa hyppivä koira lakoaa kyljelleen jalkoihini käskyllä "PAM" ja aseen lailla osoittavalla käsimerkillä. Yksi kurssin harvoista pojista kysyi demon lopuksi: "Voitsä näyttää sen kuolemisen uudestaan?" Vielä puolivälissä seuraavaa luentoa kyseisen pojan käsi nousi "Niin mä vaan sitä että miten sä sen PAMin opetit?" Intoa tihkuvat demot selvästi lisäävät kurssilaisten aktiivisuutta.

Tällaiset päivät ovat olleet sen verran täynnä touhua, että huolimatta siitä, että viikonlopun yhteenlaskettukin lenkkisaldo jää taatusti alle tunnin, on Varjo painunut tyytyväisenä nukkumaan. Taidan mennä itse perässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti