Tai siis että äitiinsä tuo koira ei kyllä ole ainakaan tullut. Ihastuin aikanaan Waaraan ja ajattelin että haluaisin omaan koiraani edes jotain samaa. Sainhan minä, nimittäin samanlaisen hirveän pentuiän rähinän ja epäluuloisuuden sekä ylimitoitetun vahtivietin, joiden kanssa on saanut ja saa edelleen tehdä töitä. No, jos ne positiivisetkin jutut tulisi sieltä perässä. Ehkä mulla on toivoa.
Varjo aloitti tänään ensimmäisen juoksunsa. Siis alle yhdeksänkuisenä! Mä olin odotellut Erjan kertomusten perusteella sitä ehkä joskus vähän yli vuoden iässä, kun kaikilla sen omilla koirillakin Waara mukaanlukien on ollut. Mutta ei sitten. Varhaiskypsä teinimutanttininja iskee. Varjollahan alkoi hampaatkin lähteä hirveän aikaisin, miksi ei siis myös juoksut. Selittää kyllä ton viimeaikaisen välillä esiintyneen ihmeellisen haahuilun koulutushetkien aikana ja pari viikkoa jatkuneen yleisen flegmaattisuuden. Kuin myös yhtäkkisen valtaisan karvanlähdön ja nuuskutteluinnon. Meillähän ei hihnassaollessa mennä penkkaan kuin luvalla, mutta aiemmin koira luvan saatuaan meni vain tekemään tarpeensa. Nyt se on jumiutunut sinne nokka maassa ihan muissa maailmoissa ja melkein unohtanut itse asian. Mistä arvatenkin ärsyynnyn etenkin illan kulmanympäripissatuskierroksella.
Nyt en voi ottaa Vantturaa töihin kuukauteen, Latehan menisi muuten aivan sekaisin ja pahimmassa tapauksessa meillä olisi pian säkillinen supersotkupentuja. Mutta muuten me yritetään elellä ihan normaalia elämää. Toivottavasti toi ei tosta pahemmin juoksuhuuruudu.
Juoksujen myötä elättelen myös jotain pientä toivoa että se vaikka joskus puolen vuoden päästä alkaisi vähän aikuistua ja saada sitä kauan kaivattua itseluottamusta. Jos sen suhtautuminen asioihin vähän muuttuisi, jos se alkaisi vaikka vain alkeellisesti tulla toisten koirien kanssa toimeen, tai muuttuisi edes välinpitämättömäksi. Tosin Mari sanoi että voi olla että menee paljon huonompaankin. Sitä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti