Varjon kanssa on kuitenkin helppoa olla näin. Se stressaa paljon vähemmän kun en treenaa sen kanssa mitään ihmeempää, ja elämä sen kanssa on rennompaa. Henkisesti sillä on ollut paljon hyviä päiviä, eilen se esimerkiksi ilmaisi edessä tiellä olevat koirat haukahtamalla kerran, turhan kireästä kutsustani se haukahti pari kertaa lisää, mutta tuli samaan aikaan koko ajan takaisinpäin ja pannasta taluttaen mentiin koirista ohi. Sen jälkeen päästin omani taas vapaaksi, eikä kumpaakaan kiinnostanut katsoa taakseen. Varjo on ollut fyysisestikin hirmuisen hyvässä kunnossa koko alkuvuoden, kipukiljahteluita ei ole kuulunut pitkään aikaan vaikka se on rallannut Virkan kanssa rajusti tai olen osunut sitä ihan kunnolla takapäähän. Sehän tuntuu melkein terveeltä koiralta. Toivotaan, että tämä jatkuu.
Virkan kanssa ollaan pääasiassa vain opeteltu malttamista. Luopumalla saat. Kun katsot silmiin, pääset sinne minne haluat, ulos ovesta, vapaaksi pusikkoon, toisen koiran luo, tervehtimään ihanaa tuttua ihmistä. Sekoileehan mun pentuni huomattavan paljon, tärisee ja väliin läähättääkin kaikissa kulkuvälineissä, vaikka metrolla ollaan menty ihan koko koiran ikä. Meinasin perjantaina myydä tärinäkoneen ensimmäiselle vastaantulijalle, mutta on siinä kuitenkin liikaa hyviä puolia että olisin sitä tehnyt. Kuten vaikka se, että kaikesta sekoilustaan huolimatta se voi aivan hyvin lähes nukahtaa keskelle Itäkeskusta kun käymme istumaan penkille ja mitään ei tapahdu. Tai että se lopettaa jo aloittamansa rusakkojahdin karjaisusta ja palaa takaisin jalkoihin.
Mietin aina välillä, mikä on hyvää elämää koirieni kanssa. Onko se treenaamista, harrastamista, tavoitteita, kilpailemista? Vai onko se sittenkin sitä, että vain olemme, elämme arkea, nautimme pienistä hetkistä? Tällä hetkellä töitä on niin paljon, että lähes kaikkeen vapaa-aikaan on pakko sisällyttää ainakin toinen omista koiraeläimistä. Siksi seurakin valikoituu sen mukaan. Vaikka koirat eivät aina ole pääosassa, ne pääsevät kuitenkin osallistumaan siihen, mitä teen. Onneksi saan tällä hetkellä nauttia ympärilläni ihmisistä, jotka pitävät koiristani, ja jotka ottavat ne mukaan tekemisiimme luonnollisena osana elämääni.
Joskus on ehkä ihan hyvä ottaa näiden elukoidenkin kanssa rennosti. Ne saavat kulkea mukana, ne saavat liikunnan ja ruokaa ja seuraa. Kai se yhdessäolo on tärkeintä. Ja se, että minulla on hyvä olo. Tavoitteellisesti treenaamaan ehtii myöhemminkin, sitten kun kentät sulavat ja aurinko käy muutakin kuin satunnaisessa piipahtamassa.
Loppuun vielä pari kuvaa tammikuun alun hyvän lumen vedoista. Virkan mielestä pallo oli paras, ja termi "juosta räkä poskella" sai Varjon kanssa uuden ulottuvuuden, kun valtavasta kielestä roiskunutta, jäätynyttä kuolaa oli ympäri naamaa.
