Herkän koiran taikalaatikko

Olen Varjon kahden ensimmäisen elinvuoden aikana kirjoittanut koirani epävarmuudesta sen verran usein, ettei liene kellekään epäselvää, kuinka paljon se vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Kun arkipäiväiset asiat, kuten jonkun puolitutun moikkaaminen kadulla tai puskasta äkkiä ilmestyvä koira aiheuttavat mustiaiselle äänekkään säikähdyksen ja henkistä painetta, tulee väkisinkin käyttäneeksi melko paljon aikaa sen miettimiseen, miten tätä painetta olisi mahdollista vähentää ja kuinka kertoa Varjolle, että nämä ovat kivoja, normaaleja asioita. Viimeisimmän kuukauden aikana aihetta on taas pohdittu erityisen paljon.

Olen todennut, että merkittävin ongelma tässä kaikessa olen yllättäen minä. Olemme Varjon kanssa hyvin samanlaisia, kuljemme mieluiten itseksemme, pidämme vain harvoista ihmisistä, muut ovat ok, mutta ei niiden kanssa tee juuri mieli alkaa juttusille. Oma epäsosiaalisuuteni on vuosien varrella hellittänyt ja nykyään kykenen joskus jopa nauttimaan keskustelusta ventovieraiden kanssa, mutta toisinaan löydän itseni yhä vieläkin pakenemassa rapussa toiseen kerrokseen, jos huomaan, että hissistä on joku tulossa ulos. Jos kerran itse ole tällainen, miten kykenisin opettamaan koirani toisenlaiseksi? Se kun tietää vielä minua itseänikin paremmin, jos jotain tilannetta jännitän, ja peilaa sen kolminkertaisena takaisin. Eläimiä on paha huijata.

Mistä Varjo sitten huomaa jännittyneisyyteni tai huonon tuuleni? Toki se aistii sen muutoinkin, mutta selvimmin se kanavoituu äänestäni, siitä, miten sitä kehun tai käsken. Jos poistaisin ääneni näistä tilanteista, olisi vaikutukseni koiraan pienempi.

Tässä vaiheessa kuvaan astuu naksutin. Taikalaatikko, sanon minä. Olen käyttänyt naksutinta Varjolla pääasiassa temppujen opettamiseen, koska sillä on ollut helppo opettaa pikkutarkkuutta vaativia toimintoja tai merkata hetki, jolloin koira tekee jotain oikein silloin, kun olen siitä kaukana. Arkipäivässä naksutin on kuitenkin näytellyt melko pientä roolia, lenkeillä koira kun on vieressäni, eikä ulkoiltaessa asioita tarvitse tehdä juuri millilleen. Olen unohtanut naksuttimen erään tärkeän ominaisuuden: se on neutraali, ääni on aina samanlainen riippumatta siitä, millä mielentilalla metallikiellekettä painan. Tämä on merkittävä seikka, kun koira on niinkin ohjaajapehmeä kuin mitä Varjo on.

Toisen koiran tullessa näkyviin yleensä kehun Varjoa. Joo, ihan toimivaa, jos minusta todella tuntuu siltä, että koirani käyttäytyy hienosti. Jos äänestäni kuitenkaan yhtään kuultaa tyytymättömyys tai väsymys, menee Varjo epävarmaksi. Naks sen sijaan ei kerro, että minua ärsyttää koirani paiseilu tai että eilen on ollut töissä rankka päivä. Naks ei kuormita Varjoa lisäämällä sen epävarmuutta entisestään, kun se ei ala pohtia toisen koiran jännittävyyden lisäksi sitäkin, miksi olen siihen tyytymätön ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. Naks kertoo vain sen, että se mitä se juuri teki, on hyvä juttu, että siitä seuraa palkinto. Naksuttimen ääni on myös sen verran terävä, että se tunkeutuu tajuntaan ihmisääntä paremmin, ja tavallaan "katkaisee" koiralle jännittävän tilanteen. 

Toinen naksuttimen tärkeä etu on sen ajoitus. Namikäteni ei tarvitse olla juuri täsmälleen oikealla hetkellä Varjon kuonon edessä, koska voin merkata sen hetken naksuttimen avulla ja antaa sitten namit kädestä tai kaivaa taskusta.

Mistä sitten naksautan ja palkitsen? Voisi ajatella, että palkkaan onnistuneesta ohituksesta. Onnistunut ohitus on kuitenkin kokonaisuus, joka pitää sisällään monta osatekijää. Minulle onnistunut ohitus tarkoittaa, että Varjo havaitsee ohitettavan, myöntää sen olemassaolon, mieltää sen kivaksi, tuntee olonsa turvalliseksi ja kulkee ohi hiljaa. Liian usein tullaan ajatelleeksi vain ketjun viimeistä osaa, hiljaa ohittamista, sehän on se tavoite ja toiminta, joka ulkopuolisen ja vastaantulijan silmiin näkyy. Hiljainen ohitus vaatii kuitenkin onnistuakseen kaikki ketjun edeltävät vaiheet, varsinkin jos itse toiminnan lisäksi halutaan, että epävarmalla koiralla on ohittaessaan hyvä ja rentoutunut olo. Varjon voisi varmasti saada ohittamaan toiset koirat hiljaa tiukan turvantukkimiskäskyn alla, mutta koiraan kohdistuvan suuren paineen lisäksi se tarkoittaa, että minun tulisi aina ehtiä antaa käsky ajoissa. Jos Varjo päättäisi näissä tilanteissa itse, kuten ennakoimattomissa tilanteissa väkisinkin tapahtuu, se valitsisi edelleen mölinän, koska se saa sillä purettua jännityksensä ja se on paljon helpompaa kuin ”ei minkään” tekeminen. Tästä johtuen haluan, että Varjo on näissä tilanteissa hiljaa siksi, että se itse kokee sen kannattavimmaksi toimintamalliksi. Ja jotta tähän päästäisiin, on aloitettava mielentilasta. On merkittävä ero, mieltääkö lähtökohtaisesti muihin epäilevästi suhtautuva koira vastaantulijat joksikin, jota voi katsella turvallisesti, joka pysyy riittävän matkan päässä ja josta saa palkkaa, vai joksikin, joka on aina liian lähellä ja jota on viisasta yrittää olla näkemättä tai jota vastaan kannattaa puolustautua, koska omistajakin on kireä ja jännittynyt. Jos tarkoitus on muuttaa vastaatulijat koiran mielessä positiivisiksi, palkitsemishetki on nimenomaan se, jolloin koira katsoo toista koiraa tai ihmistä. Tästä naksautetaan, ja namit syötetään niin, että oman koiran katse syödessä on edelleen suunnattuna kohteeseen.

Tämä on juuri sitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä Varjon ollessa pentu. Muistan, miten kirjoitin nelikuisen Varjon osaavan hienosti ohitella asioita katsekontaktissa, enkä tullut lainkaan ajatelleeksi, miten paljon itse asiassa tein koiralleni hallaa. Varjo oppi, että kuplautumalla minuun se voi sulkea maailman ulkopuolelle, jolloin sen ei tarvitse kohdata pelottavia asioita tai opetella käsittelemään niitä. Töitä tehdessä oikein kiva, eikä tästä ei olisi arjessakaan haittaa, jos kupla olisi rikkoutumaton. Mutta se ei ole. Äkkinäisissä tilanteissa, joissa Varjo ei ole ehtinyt ennakoida tapahtumia, kupla puhkeaa, ja silloin koirani on totaalisen hukassa. Se rääkyy paniikissa kaikelle, koska sillä ei ole aavistustakaan, miten muuten se voisi toimia. Siinä mielentilassa se ei reagoi enää mihinkään. Olen nähnyt näitä kohtauksia joitakin kymmeniä Varjon elinaikana, enkä mielelläni näe niitä enää lisää. Haluan, että koirallani on kyky käsitellä asioita. Haluan, että se tietää, miten toimia, vaikka tilanne olisi äkkinäinen. Haluan, ettei sen tarvitsisi säikähtää asioita, joita se pakostakin kaupungissa asuessaan kohtaa.

Siksi me yritämme nyt korjata sitä, mikä pentuna jäi tekemättä. Istumme naksuttimen ja namien kanssa kadunkulmissa. Puistoissa. Teiden varsilla. Katselemme ihmisiä. Pysähdymme havaitsemaan ja hyväksymään äkkiä ilmestyvät, erilaiset ja eri tavoin käyttäytyvät koirat. Jos kävelemme, palkitsen Varjon ohitettaessa nimenomaan toisen koiran katsomisesta. Että se uskaltaa kohdata ja myöntää vastaantulijan olemassaolon.

Olen miettinyt paljon tilanteita, joita Varjo jännittää. Miten haluaisin sen niissä toimivan? Olen joutunut myöntämään itselleni, ettei minulla ole siitä selkeää kuvaa. Usein tilanteet ovat sellaisia, että haluaisin Varjon toimivan niissä täysin toisin kuin miten se normaalisti kyseisissä paikoissa toimii. Jos rapussa kuljemme kaksin, annan sen tulla ulos hissistä melko vapaasti, remmiä on paljon, ja koira voi olla jopa metrin edelläni ennen kuin olen päästänyt hissin oven sulkeutumaan. Jos alhaalla kuitenkin on joku, odotan Varjon automaattisesti ymmärtävän, että nyt pitäisi kulkea lähellä ja tulla hissistä ulos rauhallisesti, jottei se törmää muihin ihmisiin. Kuinka koira voisi tämän tietää, kun tapaamme ihmisiä rapussa hyvässä lykyssä kerran viikossa? Koirapuiston lähellä Varjo saa kulkea siinä jossain, kummalla puolella sattuu olemaan, mutta kun puistossa onkin joku, odotan sen pysyvän tasan jalkani vieressä, tietyllä puolella, yhtään edistämättä tai jumittamatta minnekään. Eikö tämä tee toisista koirista puistossa vähintäänkin epäilyttäviä?

Tästä pääsemmekin yhteen koirankoulutuksen itsestäänselvyyksistä: opeta ensin, odota koiran osaavan vasta sitten. Minun on siis todella opetettava, miten rapussa kuljetaan! Kuulostaa typerältä, mutta niin yksinkertaisen asian unohtaa todella helposti, varsinkin kun ei itsekään ole kovin innostunut törmäämään kehenkään. Kun naksuttelen tilanteissa, joissa on toisinaan mahdollista kohdata muita, todellisen tilanteen sattuessa minulle ja Varjolle on muodostunut kuva, kuinka toimimme. Naks, kun koira vielä istuu hissin nurkassa. Naks, kun avaan hissin oven. Naks, kun annan koiralle luvan tulla hissistä ja se on juuri poistunut sieltä. Tässä kohtaa voi olla ihminen, tai sitten ei. Kun tilannetta on harjoiteltu, ei järkytys mahdollisesta ihmisestä kuitenkaan ole yhtä suuri kuin mitä se olisi vain täydellä vauhdilla ulospainellessa. On toinenkin pointti, miksi tämä kannattaa: naksuteltuani muutamat rapun ovet ja niistä kulkemiset olen itsekin enemmän hereillä ja valmis ottamaan ulkomaailman vastaan. Ja koska oma mielentilani vaikuttaa niin vahvasti koiraani, on tällä huomattava merkitys.

Olen lenkkeillyt nyt kuukauden verran naksutin liimattuna käteeni. Kaikesta yllättävästä ja vähän tavanomaisemmastakin Varjo on saanut palkkaa. Ihmeitä ei ole tapahtunut, niskakarvat nousevat monesti edelleen ja väliin on mahtunut muutama kolmosen korteillakin varustettu päivä, mutta yleisesti ottaen lenkkeilymielentila, sekä omani että koiran, on parempi. Olemme saaneet paljon onnistumisia, minulla on enemmän hermoja koiralleni. Ennen kaikkea minulla on tunne, että pystyn vihdoinkin vaikuttamaan jotenkin siihen, millainen olo koirallani kummallisia kulkijoita kohdatessaan on.

Vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei kysynyt

En varsinaisesti ole saanut haastetta, mutta vastailenpa näihin silti. 

1. Rotu, jonka ulkonäköä ihailet, mutta et voisi sellaista kuitenkaan ottaa?
Venäjänvinttikoira. Ei liikaa turkkia, mutta sen verran että se hulmuaa, kauttaaltaan käsittämättömän kapea ja mielettömän nopea. Vinttikoiraihmiset ovat ihan oma lajinsa, enkä tunne kuuluvani heihin. Sitä paitsi minulla pitäisi olla muutaman hehtaarin aidattu piha, jotta kokisin, että koira saa toteuttaa itseään riittävässä määrin. 

2. Saitko valita koirasi pentueesta? Jos kyllä, niin mitkä seikat vaikuttivat päätökseen?
En. Minulle ei alun perin edes pitänyt riittää koiraa ko. pentueesta. Varjo oli se, joka palautui takaisin, koska ensimmäiset ostajat eivät olleet ihan tietoisia, mitä tarkoittaa ottaa belgialaisen pentu kotiinsa. En ole koskaan nähnyt muita pentuesisaruksia yhdessä Varjon kanssa. Pentukuvien perusteella olisin ottanut sen, joka meni Liettuaan. 

3. Minkä niminen koirasi olisi, jossei se olisi se mikä on?
Jollen olisi päättänyt kolmea vuotta aiemmin, että mustasta koirastani tulee Varjo, olisi sen nimeksi jäänyt jo kasvattajan luona tutuksi tullut Qisa. 

4. Tähtihetki koiraharrastuksessa?
Ensimmäinen tähtihetkeni oli se, kun tajusin, että tämän koiran kanssa voi oikeasti päästä harrastamaan, opettamaan sille asioita. Että se rakastaa tekemistä, että sillä on palava halu tehdä. Joka kerta tulen hurjan iloiseksi, kun huomaan, että Varjon silmistä loistaa into. Silloin muistan, miksi omistan tämän koiran. 

5. Milloin viimeksi olet huomannut satsaavasi koiraasi enemmän kuin satsaisit itseesi?
Jatkuvasti. Mietin koiran liikuntaa, ravinnonsaantia ja suunnittelen sen opetusta paljon enemmän kuin mitä panostan vaikkapa oman opiskeluni suunnitteluun. 

6. Mistä koirasi taidosta tai ominaisuudesta olet erityisen ylpeä?

Sen kyvystä matkustaa kaikissa kulkuvälineissä tyynen rauhallisena ja kulkea keskustan vilinässä kuin ei olisi koskaan muuta tehnyt. Opetetuista taidoista aika käteväksi on osoittautunut "ojenna" -käsky, jolla Varjo tuo käteen lähes mitä vain (mm. tietokoneen laturinjohdon pään, kun koneesta on akku loppumassa eikä jaksaisi nousta sohvalta). Metsälenkeillä toimiva on myös "kisko", jolla se ottaa omasta liinastaan kiinni ja itse peruuttaen ja samalla vetäen auttaa liinan toisessa päässä roikkuvan ihmisen vaikkapa kallion laelle. 

7. Jos saisit muuttaa jonkin asian koirasi koulutushistoriassa, mikä se olisi ja miksi?
Opettaisin ohitukset toisin. Jäisin paikalleen istumaan ja katselemaan Varjon kanssa maailmaa. Se on opetettu kulkemaan, mutta ei katsomaan, se kokee, että on parempi välttää kohtaamasta pelottavia asioita ja kuvitella että niitä ei ole. Sitten se sätkähtää valtavasti, jos ne tulevatkin niin lähelle, että niiden olemassaolo on pakko huomioida. Kummallisuuksien katsomisesta palkitsemisella olisin ehkä saanut sille paremman pohjan tuntea olonsa turvalliseksi kaikkien koirien ja vieraiden ihmisten täyttämässä maailmassa. Tätä asiaa paikkaillaan tällä hetkellä parhaamme mukaan. 

8. Jos olisit koira, millainen agi-/tokokoira olisit?
Hyvin Varjon kaltainen, luulisin. Jos ohjaaja olisi joku minulle todella tärkeä ihminen, tekisin mitä tahansa hän keksisi pyytää, siltikin vaikka saisin turpiini tai minulle oltaisiin välillä epäoikeudenmukaisia. Vieraiden kanssa tuskin viitsisin mitään tehdä. 

9. Millainen ihminen koirasi taas olisi? Mikä se olisi ammatiltaan?
Varjo olisi jotakin slaavilaista kieltä tutkiva professori, joka puhuisi omaa ammattislangiaan yhtä höyrähtäneiden kollegojensa kanssa. Se liitelisi välillä omissa sfääreissään, unohtaisi ulkomaailman ja säikähtäisi, kun tajuaisi uutisia lukiessaan, että viikko on huomaamatta mennyt ohitse. Salaa se haaveilisi muiden ammattikuntien edustajiin tutustumisesta, muttei uskaltaisi yksin baarin nurkassa istuessaan kuin kuunnella sivusta naapuripöydän juttuja. 

10. Miten päädyit ykköslajinne pariin?
Ykköslaji? Ei me olla missään kovin tosissaan. Mutta koska toko on ainoa, jossa ollaan käyty kisaamassa, voisi sen ehkä ajatella kuuluvan tähän. Tokon pariin päädyin, koska se oli ainoa tietämäni koiraharrastuslaji, josta koin ymmärtäväni yhtään mitään. Sitä on helppo treenata yksin ja suunnilleen missä vain. Se ei vaadi suuria rahallisia tai ajallisia panostuksia, vaan pikkuhetken sieltä, toisen täältä. Toki häiriöitä on treenattava ryhmässä ja kentällä, mutta perusteiden opettelemiseen ei tarvita esim. metsää, kymmentä muuta ihmistä tai kentällistä esteitä. 

11. Mikä on ärsyttävin asia ykköslajissanne?
Paras ja samalla myös ärsyttävin asia tokossa on lajin suorastaan vaatima pilkunviilaaminen. Asioita on kiva pohtia loputtomiin, mutta toisaalta se saa myös turhautumaan. Lisäksi kaiken täydelliseksi hiomisen yrittäminen muuttaa helposti touhun liian vakavaksi vieden siitä ilon. Ja haluan, että meillä on ensisijaisesti hauskaa, mitä sitten ikinä teemmekin. 

12. Onko olemassa koiraa tai koiraharrastajaa, jota ihailet syystä tai toisesta?
Tuntuu siltä, että tähän tulisi listata suuri määrä guruja, jotka ovat voittaneet sitä, tätä ja tuota. Minulle on kuitenkin helpompaa arvostaa ihmisiä, jotka ovat jotain kautta tuttuja, jollain tapaa saavutettavissa. Enemmän todellisia minulle. Arvostan valtavasti mm. yhtä ystävääni, joka on pystynyt kouluttamaan koiransa käytännössä pelkästään positiivisesti. Häneltä eivät ideat lopu koskaan kesken. 

99980 Ohcejohka

Kun tienvarsikyltit alkavat suomen lisäksi ilmoittaa paikannimiä ruotsin sijaan saameksi, tietää olevansa aika kaukana kotoa. Elokuun lopulla osoitteemme oli viikon verran ystäväni Inkun isovanhempien luona Utsjoella, poissa kaikesta arkisesta ja kaupunkimaisesta. Vaikka kirjasto ja uimahalli olivat vain muutaman sadan metrin päässä, tunsi olevansa jossakin toisessa maailmassa. Norjaan olisi voinut kävellä.

Matka tähän Jumalan selän takana olevaan paikkaan ei ollut siitä lyhimmästä päästä. Ensin junalla Rovaniemelle 13 tuntia lemmikkivaunussa yön yli istumapaikoilla, jonka jälkeen 6 tuntia odottelua ja vielä reilu 6,5 tunnin bussimatka määränpäähän. Matkustukseen tottumattoman koiran kanssa tuollainen paikallaanolon määrä olisi ollut aika kohtuuton, mutta Varjo onneksi on kaikissa julkisissa kulkuvälineissä kuin kotonaan. Juna- ja bussimatkat, no problem. Oma alusta, käsky asettua sen päälle, ja pikkukoira lepäili tai nukkui kaikki matkat tyytyväisenä, myös silloin, kun avojunavaunussa matkusti samaan aikaan parhaimmillaan neljä muuta koiraa.

Majapaikkamme oli aivan ihana, ja Varjo sai osakseen kovasti huomiota. Oma vesikuppi oli tullessa jo valmiina, ja joka aamu puuroa oli keitetty niin paljon, että sitä riitti myös koiralle. Mustiainen söi koko viikon ZiwiPeak-kuivalihalla terästettyä kotiruokaa, lohta, perunaa, poroa, makkaraa, mitä milloinkin. Ja hyvin pelitti! Tämä ihme vatsaongelmainen, joka vuosi sitten veti ripulin suunnilleen kaikesta. Hassua, miten onnelliseksi voi ihminen tulla jo siitäkin, että koiran vatsa on kunnossa.

Viikko sisälsi runsaasti olemista ja ulkoilua. Yhtenä päivänä vähän tokosimme ja pari kertaa jaksoin tallata lyhyen jäljen, mutta muuten ohjelmassa oli tunturivaellusta. Merkityt reitit Ellin polku ja Geologinen polku tuli kierrettyä, niin myös vaellettua puuttomalla Ailikastunturilla ja sen sateen kastelemilla koivikkorinteillä Utsjoen vartta yhteen suuntaan ja takaisin. Kävipä Varjo vähän Utsjoessa ja tunturilammissa uimassakin. Maisemat olivat mielettömät, puissa jo osittain keltaiset lehdet ja mustikanvarvuissa punaista. Olisin voinut katsella sitä kaikkea loputtomiin.

© Inkeri Kallio

Varjo ulkoili koko viikon valjaissa joko vetäen joustohihnassa tai hilluen 20 metrin liinassa, panta sillä taisi olla kaulassa vain pari kertaa. Ruffwearin valjaat ovat kyllä mahtavat, antoivat liikkumatilaa eivätkä olleet yhtään tiellä. Koirakin alkoi oppia loppuviikkoa kohden, että on turha näyttää valjaita puettaessa hakatulta, koska valjaista seuraa jotakin kivaa. Kun tiesi, ettei vastaantulijoista ole juuri murhetta, saattoi itsekin keskittyä oleelliseen eli luonnosta nauttimiseen.

© Inkeri Kallio

Yhtenä päivänä matkaseurani Inkku ajoi meidät 40 km päässä olevaan Nuorgamiin. Kiersimme siellä lähes puuttomassa tunturissa kulkevan Skaidijärven lenkin, sellainen sopiva 5,8 km, jonka puolivälissä oli se Skaidijärvi ja kota makkaranpaistoa varten. Meidät oli varustettu runsailla eväillä ja askillisella tulitikkuja (ja retkeläisten erätaidot olivat sitä luokkaa, että kun tuli oli vihdoin saatu syttymään, niitä oli jäljellä yksi... plus en varmaan ikinä ennen ole käyttänyt kirvestä. En kuitenkaan osunut yhteenkään sormeen tai jalkaan, ja sain aikaan ihan toimivia pikkupulikoita!), joten paistoimme makkaraa ja söimme sämpylän päällä puukolla veistettyjä kuivalihasiivuja. Makkarat jaettiin tasapuolisesti, mutta Tuc-keksejä Varjo ei valitettavasti saanut, vaikka kovasti yritti esittää voivansa syödä niitäkin, olihan se kantanut käytännössä kaikki eväämme. Jos koiralla kerran on kätevä reppu, mitä sitä itse turhaan raahaamaan!

Tällä lenkillä Varjo näki ensimmäistä kertaa poroja, niitä kulki lenkin alkupuolella ohi tokallinen ehkä reilu sadan metrin päässä meistä. Vähänkö oli jännää. Meinasi olla vähän liian jännää, pari kertaa sai rykäistä, että voisit elukka lopettaa sen kyyläämisen, ja nyt ravaat kyllä vähän turhan lujaa niitä kohti. Liinassahan Varjo kulki koko ajan, mutta yritin olla sillä puuttumatta sen toimintaan, ellei ollut pakko.

Matkan varrelta löydettiin kiva puunrunko.

"Ai näinkö halusit mun asettuvan?"
© Inkeri Kallio

Sanotaan nyt vaikka näin, että tämä ei
ollut ihan ensimmäinen kuva, joka otettiin.
© Inkeri Kallio

Nuorgaminkin maisemat olivat pilvisestä säästä huolimatta aika

hienot. Koivut on syönyt paljaiksi supersuuri tunturikehrääjäpopulaatio

joskus 60-luvulla.

Vaelluksen lomassa retkikuntamme pysähtyi maistelemaan luonnon antimia.

Osaa se vinkuhippiäinen näyttää niin uljaalta. Ja unohtaa kokonaan,
kuinka paljon ne selässä olevat tavarataskut ällöttivätkään. 

Luontoreippailun jälkeen ajelimme turisteilemaan, siis katsomaan kiveä, joka kertoo olevansa Suomen ja koko Euroopan Unionin pohjoisin. Norjan puolella emme voineet käydä, koska olin iloisesti unohtanut, että Varjohan tarvitsee sinne päästäkseen lemmikkieläinpassin. Ensi kerralla asia korjataan!

Sanni: "Kato nyt tonne!"
Varjo: *ignoring*
© Inkeri Kallio

Kukat olivat hieman nuutuneen näköisiä,
mutta tässä vaiheessa seuraamme liittynyt
aurinko korvasi sen hyvin. 

Kaiken kaikkiaan viikko lapissa oli todellista hermolomaa. Junamatkalla olisin voinut vaihtaa junan suunnan ja lähteä takaisin. Joskus vielä haluan ihan oikeasti vaeltamaan tuonne!

Rovaniemen rautatieasema ja paluumatkan junanodotus. Huomaa unileluna
toimiva rovaniemeläisestä eläinkaupasta löydetty kaksikahvainen
pikkupatukka. Jollain on ollut ilmeisesti vähän rankka reissu.
© Inkeri Kallio