Kaksi vuotta koiranomistajana

Hupsista keikkaa, huomasin, kun katsoin kalenteriin. Paitsi että pikkusiskoni täyttää tänään kymmenen, tänään on myös toisen asian vuosipäivä: Varjon kauppasopimuksen allekirjoittamisesta on kulunut päivälleen kaksi vuotta. Ja, vaikka vähän nolottaa myöntääkin - myös Varjon ensitapaamisesta on tasan samaiset kaksi vuotta.

Mitä silloin tapahtui? Ei ainakaan mitään suurta sielujen kohtaamista. Näin mustan, toinen korva pystyssä ja toinen lurpallaan jököttävän pikkutirriäisen, joka minut nähdessään piiloutui kasvattajan selän taakse ja sanoi PÖH. Mielessäni alkoi saman tien kelautua saarna aran ja epäluuloisen pennun haastavuudesta, mutta heitin sillä vesilintua ja päätin tutustua otukseen paremmin. Kun se noin tuntia myöhemmin ollessamme kahdestaan metsikössä ja minun istuutuessani katsomaan sen tekemisiä jätti kaikki hajut sikseen ja kiipesi suoraan syliini, olin myyty. Kyllä siitä koira tulisi, minun Varjoni, päätin. Illalla kirjoitimme sopimuksen koiran kaupasta pennun nukkuessa sylissäni, ja seuraavana aamuna lähdin junalla kohti Helsinkiä, pentu ja kukikas pyyhe kainalossa.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, se samainen pyyhe roikkuu kylpyhuoneen patterilla. Koira on kasvanut. Ja ehkä olen itse hiukan viisaampi. Tiedän asioita, joita olen Varjon kanssa tehnyt oikein. Tiedän myös monia, joita olisi kannattanut tehdä toisin. Niitä asioita paikkaillaan. Ja jatketaan koiranomistajan taivalta. 

Varjon maailmankuva

Vastauksena Titolle:
Selvä faktahan on, että meillä ei ole vaaleanpunaisia laseja. Vaan turkoosit.

© Inkeri Kallio

Belgi betonikolossissa

eli asioita, jotka tulevat meillä lähes joka päivä vastaan, joita olisi ehkä kannattanut miettiä ennen kuin hankkii belgialaisen kaupunkiympäristöön

Varjo on ihan pesunkestävä citykettu. Sen kanssa voi mennä mihin tahansa, metroon, bussiin, ratikkaan, kauppakeskuksiin, ulkoilmakonsertteihin ja yleisötapahtumiin. Se matkustaa kippuralla penkin alla, hyppää tottuneesti syliin liukuportaissa ja makaa puolinukuksissa hyllyjen välissä kun tutkin levyosaston antimia. Se ei välitä ohikulkevista ihmisistä, kovista äänistä tai kummallisista alustoista.

Mistä se sen sijaan välittää, ovat kontaktia ottavat ihmiset. Jos joku puhuu minulle ja vastaan. Jos rapussa alhaalla onkin naapuri odottamassa hissiä kun olemme tulossa ulos. Jos joku katsoo liian kauan päin. Epävarmuus yhdistettynä rodunomaiseen kohtalaisen korkeaan puolustusviettiin saa Varjon sätkähtämään. PÖH. Saman tien se menee kasaan, koska tietää, etten yhtään pidä sen reagoinnista.

Toiset koirat. Ilmestyvät äkkiä kulman takaa tai tulevat vain muuten liian lähelle. PÖH. Jos Varjo säikähtää pahemmin, jumalaton huuto. Jos sillä on tilanteen pelottavuudesta huolimatta joku aivosolu jäljellä, se painuu käskystä maahan, mutta haukahtelee sieltä edelleen, siitäkin huolimatta, että oma ilmeeni salamoi.

Miksi Varjo reagoi äänellä, vaikka tietää, etten halua sen niin tekevän? Koska se on epävarma. Koska se epävarmuudestaan huolimatta haluaa puolustautua. Tämän voi kääntää toisinkin päin. Jotta koira voisi vartioida ja puolustaa, on sen oltava epäluuloinen, edes hiukan. Ei se puolustautuisi, jos luottaisi kaikkien olevan sen kavereita ja tarkoittavan vain hyvää. Rotuominaisuuksiinsa nojaten se siis tavallaan ei tee mitään väärää. Tappelenko minä koirani rotuominaisuuksia vastaan, kun haluaisin sen suhtautuvan kaikkeen neutraalin välinpitämättömästi? Ehkä. Toisaalta sen ei tarvitsisi kuvitella jokaista puhumaan tai koskemaan tulevaa ihmistä uhaksi, jos se ei olisi niin epävarma. Epävarmuushan ei rotuun kuulu. Rohkeampi ja itsevarmempi koira voisi puolustautua vain, kun olisi oikeasti tosi kyseessä.

Belgi ei varmasti ole mikään toivoton kaupunkikoira. Helpoimmasta päästä se ei kylläkään ole, ainakaan tällä ominaisuusyhdistelmällä, mikä omassa koirassani sattuu olemaan. Muistutan kuitenkin jälleen kerran itselleni, että Varjo on nuori. Epävarmuus siitä tuskin koskaan poistuu kokonaan, mutta parin vuoden päästä se ehkä hiukan tasoittuu, kun on hötkyillyt tarpeeksi. Ja ainahan voi treenata, yrittää muuttaa mielentilaa. Alkaa moikkailla vastaantulijoita kadulla. Istua rapussa ja kotipihalla tuntikausia yllättäen ilmestyvistä ihmisistä naksutellen. Sopia muiden koiranomistajien kanssa tilanteita, joissa koirat tulevat vastaan vain kontrolloidusti ja riittävän kaukaa. Lupasinhan aikanaan, että olen valmis tekemään töitä niin paljon kuin tuo vain ikinä vaatii.