Raskas työ vaatii raskaat huvit

Oltuaan 17 tuntia putkeen töissä voi paitsi unohtaa oman ovikoodinsa, myös saada hirveän viisaita ideoita.

"Lähdetäänkö ajelemaan työkoneella?"

Kuskilla on ongelma. Se ei tiedä mitä nappuloita pitäisi painaa. Saati ymmärrä, että edessä on ratti, jolla pitäisi ohjata. Paikat ovat selvästi väärin päin. Matkustaja odottaa kärsimättömänä.

Kirosanat takaisin?

Nomin pari viikkoa sitten saama arvio kaularangan kipujen syystä ja tämänhetkisestä tilasta oli melkoisen karua kuultavaa. Koska kyse on niinkin isoista asioista ja tärkeistä päätöksistä koiran loppuelämän suhteen, haluttiin kuvista toinenkin arvio. Niinpä luonnetestiä edeltävänä perjantaina Noora pakkasi jälleen Nomin takakonttiinsa ajellakseen pääkaupunkiseudulle, tällä kertaa Talvion Timon luokse.

Työt haittaavat harrastuksia ja muita tärkeitä tapahtumia, joten en tällä kertaa itse päässyt mukaan kuulemaan, mitä toinen arvioitsija Nomista sanoisi. Iltapäivällä sain kuitenkin puhelimitse kuulla jotakin varsin mielenkiintoista.

Ensinnäkin Talvio oli todennut, että Aistin magneettikuvat olivat varsin huonosti otetut ja epätarkat. Sen jälkeen, tutkittuaan myös aiemmin otetut röntgenkuvat, hän oli halunnut koiran kaulasta taivutuskuvat. Jälleen siis Nomi unten maille... Ja lopputuloksena toteamus, ettei siellä mitään välilevyrappeumaa ole. Ei mitään etenevää ja lopullista, vaan liukuma niskanikamien C5 ja C6 välillä, vieläpä todennäköisesti traumaperäinen. Jatkohoitona kuuden viikon lepo ja sen jälkeen normaalia elämää kaikkine harrastuksineen.

Siis… MITÄ? Eikö koira olekaan lopullisesti rikki ja tuomittu rauhalliseen kotikoiran elämään koko loppuiäkseen?

Talvion mukaan ei. Ja toivomme todella, että hän useamman kymmenen vuoden kokemuksellaan on oikeassa. Nyt Nomin lepokaudesta on mennyt vasta kaksi viikkoa, joten mitään on vielä vaikea sanoa. Mutta antaahan tällainen diagnoosi paitsi erittäin vahvan epäilyksen Aistissa Nomin kuvanneen lääkärin ammattitaidosta, myös huomattavan paljon toivoa kivuttomasta tulevaisuudesta.

-35 eli virallisesti hullu

On vähän takki tyhjänä niin itsellä kuin koiralla. Ollaan molemmat eilisestä ihan poikki, ja tämä analysoiva pää on käynyt ajomatkalla Kuopiosta Helsinkiin turhan monta tuntia ylikierroksilla. Sama eläinhän se on edelleen, mutta nyt koettu ja nähty pisti kyllä miettimään, kuinka sekaisin ja hukassa se on ilman todella selkeitä ohjeita.

Moni tuomari olisi varmasti keskeyttänyt testin heti alkuhaastatteluun. Jos joutuu kolme kertaa polvestaan purruksi, voisi luulla, ettei seuraavaksi ainakaan haluaisi koiran remmiä itselleen, jotta voisi yrittää rauhoittaa koiran ja katsoa, tuleeko se kierroksistaan alas ollenkaan. Mutta niin Leena Berg vaan halusi. Hatunnosto hänelle.

Varjo ahdistui tietenkin jo sirunluvusta, mutta kuonokontaktilla mentiin ja siru luettiin. Kentällä kohti kahta tuomaria ja Varjo rääkyy jo puolimatkasta. Nythän en enää saa tehdä mitään. Pysähtyessäni tuomarien lähelle koirani oli sitä mieltä että nyt viimeistään nuo eliminoidaan, ja täysin kyselemättä oli hyökkäämässä kohti raivoisalla haukulla ja hammaskalustolla. Siis koska kaksi vierasta tuomaria puhuivat minulle.

Jokunen minuutti juteltiin, tuomarit lopulta puruetäisyyden ulottumattomissa, ja eihän se Varjo tule sieltä kierroksista alas itsekseen, kyllä minä sen tiedän. Lopulta toinen kysyi mitä jos käsken sitä ja antoi luvan, että saan puuttua koiran tekemiseen. Totesi puolittain huumorilla, että tarkistetaan koulutuksen taso. Tarvitsi sanoa tiukasti muutama sana ja koira oli vieressäni hiljaa. Epäluuloisuuden aste oli valtaisa, mutta käsikontaktissa sen pystyi viemään jopa tuomarin viereen. Ja tästä tuomari otti koiran, jota ahdisti rutosti, joka ei yhtään tiennyt mitä tehdä, ja alkoi kävelyttää sitä edes takaisin kentällä.

Ei Varjo siinä täysin rauhoittunut, seisoi lopulta paineessa tuomariin nojaten ja edelleen jotain mölisten. Jostain syystä minä siis aloitin keppileikin… Mutta tämä ei onneksi pettänyt. Taistele taistele Varjoseni, pura siihen kaikki. Vaihdettiin patukkaan ja jo sai tuomarikin leikittää. Koska jos patukka, niin millään muulla ei ole väliä. Ei Varjo niin rauhassa pystynyt puremaan kuin mitä normitilanteessa, mutta huomioiden alkuhässäkän oli se leikissä aika lujaa mukana.

Kelkka oli kamala ja painetta niin paljon että mietin lopussa Varjon edelleen huutaessa ja käydessä näykkimässä kelkkaa, tikkaako se seuraavaksi minua, jos siihen kosken. Suupielet vaahdossa huutamisesta, ei voi ymmärtää, ei käsittää, ahdistaa, ja jotain on tehtävä. Lähdettiin pois kelkalta ennen kuin Varjo oli palautunut, mutta ei se ihan tiennyt itsekään mille huusi, ehkä mielellään kaikelle mikä liikkui tai oli äsken liikkunut.

Ihmishyökkäyksessä Varjo vain karjui takana, ei se halunnut tai kyennyt puolustamaan, sitä vaan ahdisti. Jorma Kerkälle se ei pienen napautuksen jälkeen sanonut yhtään mitään, ei yrittänyt käydä päälle, lähti mukaan koska pakko. Makasi maassa ja tuli kutsusta luo lujaa. Tässä vaiheessa ajattelin lähinnä että kiva kun se tuli luo.

Haalariin Varjo ei kauheasti reagoinut, taisi mölähtää kerran ja uusintakierroksella käveli sen yli. Tynnyrin voimakas reaktio sen sijaan oli yllätys, se sai ihan kunnon haukut, luultavasti paineen ansiosta. Palautuminen kuitenkin ihan saman tien kun tynnyri oli äänetön. Hihnan kolahtaminen tynnyriin sai aikaan haukahduksen, apua, hyökkääkö nyt tämäkin. Mutta ei siinä muuten mitään.

Pimeässä huoneessa Varjo liikkui koko ajan, hiljaa, kävi melkein mun luona, mutta lähti sitten vielä kuitenkin tarkistamaan. Ei se siellä paineistunut, saati reagoinut oviaukon lähellä seisoneeseen tuomariin, jonka ohi joutui tulemaan minut löytääkseen. Aika nopeasti kuono oli polvella, no kas, sinähän se siinä.

Sitten seinä. Kytkin koiran vaijeriin ja toivoin parasta. Meni ilman käskyä maahan seinän viereen heti kun lähdin poispäin. Ja minä kuuntelin vajan takana. Tuomari hiipi, huitoi, liikkui oudosti, tuijotti koiraa, tuli suoraan kohti ja hakkasi lopulta kepillä seinää aivan Varjon takana. Ja hyökkäyksen alussa kuului yksi puf. Eikä muuta. Heitettyään kepin pois Leena saattoi mennä silittämään koirani. Minä tulin pois vajan takaa, kytkin oman hihnan vaijerin tilalle ja sanoin okei. Ja Varjo nousi että ai kiva kun tulit kaupasta. JES! Jotain minä edes koirastani tiedän!

Laukauksiin psyykkasin itseni. Varjo ei sanonut mitään, kulki ja seisoi vain. Viimeisen laukauksen jälkeen sanat "se oli siinä" ja minä tipuin polvilleni. Urpoidioottielukka, tule tänne. Varjo tunki syliin nuolemaan naamaa.

Video ja loppuarvostelu tulevat joskus, kunhan saan ne itselleni kolmelta eri tallenteelta. Mutta olipahan aikamoinen testi.

Kymmenen kirosanaa

Tai vaikka oodi maanantaikappalesisaruksille. Sanojen asettelu on jälleen vaikeaa.

Jokainen tätä blogia yhtään tarkemmin lukenut tietää, että Varjon selkä on nätisti sanottuna luustoltaan huono ja siksi enemmän ja vähemmän rikki rajoittaen jossain määrin meidän elämää. Olen oppinut hyväksymään sen tosiasian ja riehumaan välillä vähän maltillisemmin Varjon voinnin mukaan, olen oppinut, että ei-terveenkin koiran kanssa on ihan mahdollista elää ja nauttia siitä, mutta onhan se nyt selvä, ettei selkäsairasta koiraa toivoisi kenellekään.

Tässä kirjoituksessa on nyt kyse muusta kuin omasta koirastani, ja siksikin tätä elämän epäreiluutta on taas eri tavalla vaikeaa käsittää. Kysyn jälleen, miksi?

Nomi, yksi Varjon veljistä, on oireillut jo jonkin aikaa. Epämääräisesti, välillä vingahtaen, kipuillen, hakien turvaa, yleensä liikkeessä, mutta joskus myös levon jälkeen. Etenkin äkillinen käännös vasemmalle on aiheuttanut useamman vinkaisun eri tilanteissa. Koska kysessä on Varjon sisarus, oli selän luuston uudelleenkuvaus itsestäänselvyys, mutta priimaa olivat nikamat, ei sillan siltaa missään. Tilaa hoidettiin lihaperäisenä jumina kipulääkkeellä, hieronnalla ja levolla, näytti asettuvan, mutta sitten taas vinkaisu yllättävässä käännöksessä ohijuostessa sekä vastenhypätessä. Jotain siis siellä kuitenkin ehkä sittenkin.

Noora ajeli tänään aamulla Tampereelta Vantaalle Aistiin magneettikuviin. Pyysin päästä mukaan, koska halusin nähdä Nomin ja toki myös kiinnosti tietää, jos jotain löytyisikin. Ympäriinsä säheltävässä pyörivässä pöhkivässä koirassa ei näkynyt merkkiäkään kivusta, lääkäri ei myöskään löytänyt käsikopelolla mitään, mutta eivätpä olleet löytäneet aiemmatkaan eläinlääkärit. Nomi siis nukkumaan ja kuvantamislaitteen alle, ja minä ja Noora muutamaksi hermostuneeksi tunniksi Myyrmanniin odottamaan kuvauksen valmistumista.

Diagnoosi oli sen verran karu, että oli ihan hyvä että meitä oli kaksi ihmistä sitä kuuntelemassa. Niskan alaosassa epämuodostunut nikaman päätelevy, ja sen vieressä se todennäköisin oireiden aiheuttaja: etenevä välilevyn rappeuma. Lääkäri yritti välttää käyttämästä Wobblerin syndrooma -nimitystä, koska se kuulemma aiheuttaa ihmisissä niin kovaa pelkoa, mutta mainitsi sen kuitenkin puheessaan. Ja diagnostisen puolen jälkeen totesi:

"Kyllä tää varmasti vielä sellaiset kuusi seitsemänkin vuotta ihan hyvin pärjää kotikoirana ---"

Kotikoirana. KOTIkoirana. Ei agilityä. Ei jäljestämistä, ei rajuja hyppyjä, leikkejä, riehumista, ylipäätään mitään, mikä saattaisi kaularankaa ja sen välilevyjä rasittaa ja tilaa ennenaikaisesti pahentaa. Kotikoira on nelivuotiaan aktiiviharrastusbelgin omistajalle kovemman luokan kirosana. Eihän siinäkään pestissä periaatteessa mitään vikaa ole. Mutta sen ei todellakaan ollut tarkoitus olla tämän koiran virka.

Selitystä lähdettiin hakemaan, mutta ihan näin rajua tuomiota ei kukaan ollut odottanut. Kipulääkettä ei määrätty, koska ei se kuitenkaan ole koko ajan kipeä. Aika monen ihmisen sydän sen sijaan on.

Varjo ja Nomi kesällä 2013, silloin kun
kumpikin oli vielä paperilla terve. 

Jälkikirjoitus: 

Kaularangasta on nyt toinenkin arvio. Ja aika erilainen sellainen. Ketä tässä pitäisi oikein uskoa?

Schon ein Jahr zusammen

Kuvat 2.10.2013 ja 2.10.2014. Ensinmainittuna päivänä uskalsin ensimmäisen kerran tehdä yhteislenkin Varpasen ja Viipottimen kanssa. Vuodessa mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä sää ja toisen koiran koko. Ja koirien asenne toisiaan kohtaan.

                  

                  

           

Tälle viimeiselle nauran ehkä eniten. "Jessus tota pentua." Niinpä, Varjo.