Tämä päivä oltiin ulkona. Ei treenaamassa, metsälenkkeilemässä, rannassa tai pyöräilemässä, vaan kulkueessa ja puistojuhlassa marssimassa ja viettämässä yhteisöllisyyden ja tasa-arvon juhlaa, niin kuin jokaisena kesänä, jona Varjo on luonani ollut.
Iloisia värejä, paljon ihmisiä, koiriakin, ilmapalloja, musiikkia ja hyvää mieltä. Letka, joka kulki pitkin Aleksanterinkadun raitiovaunukiskoja ja sulki osan Mannerheimintietä. Täytyy sanoa, että mikä tahansa tapahtuma, joka laittaa autot väistämään niinkin oleelliselta reitiltä, on hieno, mutta erityisen hienolta tuntuu, kun kulkueessa on tuhansia ihmisiä, jotka marssivat yhteisen, positiivisen asian puolesta. Tunnelma on sellainen, että väkisinkin pistää hymyilyttämään. Varppa kulki osan matkaa remminmitan edellä ja pääsi sateenkaariliiveineen usean ohikulkijan kameran tähtäimen kohteeksi. Joltakulta tippunutta limupulloa se kantoi tehtävänään Lasipalatsin edestä Hakasalmen puistoon.
Puistossa kierreltiin kojuja ja istuttiin nurmikolla. Moni tuli Varjoa etenkin kojuilla rapsuttelemaan ja useimmat saivat sen tehdäkin ilman pikkukoiran suurempaa kriiseilyä. Kun kukaan ei kysynyt, meteliä oli tarpeeksi, ihmisiä paljon, saattoi siitä vain ohimennen aloittaa. Ja olihan meillä seuraakin. Inkku eli Varpasen kummitustäti oli henkisenä tukena ja turvana sekä henkilökohtaisena rapsuttajana, kun vain istuskeltiin.
Koska pikkukoirat eivät aina ole kaikkein järkevimpiä eliöitä tai niillä vain sattuu olemaan hieman tylsää, piti kojujenkiertelyn ohella hiekkakentän maaperään tutustua hiukan lähemmin.
Temppukoira pääsi tietenkin esittelemään myös puistossa hiukan taitojaan. Kaikkea sellaista, mitä voi tehdä niin, että ohjaaja istuu paikallaan. Kuten heppailla. Olin valtavan onnellinen, että Varjo kykeni tänä vuonna keskittymään siihen, että nyt treenataan, ja olemaan samalla välittämättä viereisellä hiekkatiellä kävelevistä ohikulkijoista, koiristakaan.
Taistelutahdon voima näkyi myös Senaatintorin kokoontumisessa ennen kulkueen alkua. Remmi suussa leikkiä haastava Varjo meni hillumaan täysin vieraan kuvaajan eteen tökäten kameraa. "Nyt on siistiä, ihan sama kuka olet, revi remmiä mun kanssa!" Onneksi kuvaaja oli samaa mieltä ja nauroi kameransa takaa pikkukoiran hillittömälle innolle.
Kuunneltiin musiikkia, istuttiin yhdessä Inkun ja kavereidensa kanssa, muutama tunti Varjon kanssa keskenämme ja sen jälkeen meidät bongasi pari vanhaa lukiokaveria, joiden juttuseurana kuluikin loppuilta. Vaikka ohjelmaa sinänsä oli pieneläimelle vähän, oli henkinen rasitus kohtuullinen. Reilun kuuden tunnin puistoilun jälkeen tunnelma oli jo näinkin rauhallinen.
Eihän kaikki ollut pieneläimelle tänäkään vuonna helppoa, asioille piti välillä pöhähdellä tai haukahdella kimeästi, mm. aivan viereen tunkevat pullojenkerääjät isoine mustine kasseineen saatoivat olla uhka. Oma mielialani oli kuitenkin hyvin pitkälti rauhallinen, en jäänyt suremaan yksittäisiä huutoja. Kun älysin alkaa oikeasti palkata koiraani sen fiksusta käytöksestä eli "ei minkään" tekemisestä, alkoi se myös tarjota enemmän kontaktia asioiden jännäilyn sijaan. Perusasioiden ääreen on toisinaan hyvä palata, itse kunkin. Musta citykettu ei pysty käsittelemään ihan kaikkea, mutta sen kanssa voi kulkea, ja se osaa kuitenkin lopulta rauhoittua. Ja jos minulla on kivaa, silläkin on turvallista olla.
Monesta näistä kuvasta (ja seurasta) kiitokset Inkulle.