Voisin ehkä treenata useamminkin yksin, toisten aivojen puuttuessa kun joutuu oikeasti miettimään, mitä tekee. Sain tehtyä urakalla niitä kaipailemiani ja pelkäämiäni kontakteja. Olen kauan vältellyt niitä, koska en ole tiennyt, mitä opetan, mutta totuus on, ettei mitään voi ainakaan oppia, jos sitä ei tee. Ei meidän tarvitse olla heti oikeassa, kokeillaan ja katsotaan. Koska en edelleenkään ole keksinyt tai törmännyt mihinkään ylimaallisen hienoon ja toimivaan keinoon ylösmenojen opettamiseen, päätin, että teen niin kuin parhaalta tuntuu: pyrin rytmittämään koiran kulkua niin, että osumisen mahdollisuus on suuri, ja jos yli loikataan, estettä ei suoriteta loppuun. Varjo tajuaa joskus yllättävän pieniä ja kummallisiakin asioita, jospa se tajuaisi tämänkin?
Ei muuta kuin esteiden kimppuun. Joku fiksu ottaa sitten kaikki kolme erilaista saman tien. A-esteestä Varpasella on joku käsitys, sitä on tehty satunnaisesti PK-kentän loivaharjaista harjoitusvälineenä käyttäen. Puomin alastulokontaktia on treenattu paljonkin, mutta kokonaista puomia koiruus ei ole kauhean montaa kertaa juossut. Ja keinua Varjo ei vissiin ole koskaan tehnyt kokonaisena.
Noo, mitä pienistä. Pari bängbäng-harjoitusta jotta ääni muistuu mieleen ja heti perään koira juoksemaan lankulle. Illan viimeinen treeni näytti tältä. (Toim. huom.: joku urpo sanoo videon alussa "treenataan", mikäköhän olikaan se varmin tapa saada kiljuva tokokoira...)
Ei se mikään täydellinen ole, mutta hei, mun eläin tekee keinua! Vauhdilla, innolla, pelkäämättä, tietäen mitä lopussa haluan ja karkaamatta siitä ilman lupaa vaikka juoksen poispäin. Ja minä kun ajattelin, että se ehkä jännäilisi jotain tippumisia tai kolahduksia. Katin kontit. Pieneläin on töissä ja se tietää mitä tehdään. Ja kun palkaksi saa vielä fleecelelua niin kaikkihan on super.
A-esteeseen haluan erilaisen alastulokontaktin kuin puomiin ja keinuun, siksi sitä tehtiin tänään vähiten. Ei ole mitään järkeä, että jo valmiiksi A:n alastulolla naamalleen kaatumaisillaan oleva koira tökkää nokkansa maahan, näin ollen siinä riittää pelkkä tassujen 2on2off, pää saa pysyä ylhäällä. Puomille ja keinulle haluan kuitenkin myös nenän maahan, ihan sen varmistamiseksi, että Varjo tosiaan tietää, missä kohdin paikalleen on tarkoitus jymähtää, kun ero esteen ja maankamaran välillä ei tunnu jaloissa lainkaan niin selvästi kuin A:lla. Varjon käsitys asiasta näkyi erinomaisesti, kun se peruutti takaisin puomin alastuloa, koska meni mielestään oikean kohdan ohi. Hassu eläin.
Ylösmenoja, niitä minun kauhistuksiani, ei siis pahemmin voivoteltu, vaan mentiin vain. Loppujen lopuksi niissä ei ollutkaan sen suurempaa pelättävää. Muutaman kerran pysäytin koiran ja otin sen pois esteeltä, kun se selvästi loikkasi kontaktin yli, ja seuraavalla kerralla tehtiinkin taas huolellisemmin. Tulokulmaa puomille muutettaessa oli ylösmenon toisella puolella välillä siiveke, jotta sitä ei oiottaisi. Keinulle suoristin ohjaamalla pidempää kaarrosta edellisen esteen ollessa vinossa, ja se auttoikin hyvin. Vauhtia on jo tässä vaiheessa kohtuullisesti, joten kunhan järki pysyy mustalla (ja minulla) mukana, emme toivottavasti teekään tästä ongelmaa.
Kontaktien lisäksi tehtiin keppejä. Meillä on kotona 2x2 -kepit, joilla Varjo on opetettu pujottelemaan, mutta nyt harjoittelun vaatiessa käytännössä joka kerta sen 12 kepin raahaamisen sadan metrin päähän metsikön läpi nurmikentälle, on harjoitusta tullut viime aikoina hävettävän vähän. Lisäksi tuppaan yleensä treenaamaan kerralla aivan liikaa, kun kerran on ison vaivan keppien paikalle saamisessa nähnyt... Ojangon kujakepeissä on se hyvä puoli, että ne ovat paitsi usein valmiina kentällä, myös kaiken muun keskellä, niin että kerralla niitä ei tule tahkottua aivan järjettömän montaa kertaa.
Kuja oli vähän auki, joten sisäänmeno oli helpompi löytää ja vääntäytyäkin tarvitsi vähemmän. Varjolla on edelleen vähän hakusessa oikea pujottelutekniikka, toisinaan se tekee oikein hyvää yhden tassun työtä, toisinaan taas steppaa miten sattuu. Uskon tämän olevan puhtaasti harjoittelun ja rutiinin puutetta. Paljon riippuu myös koiruuden vireystilasta, jos se on yhtään väsyneempi, se ei enää tiedä, miten tassunsa asettelisi. Video on kuvattu treenien loppupuolella, joten väsymys näkyy jonkin verran. Otin kuitenkin päähänpistona kokeeksi myös täysin suorat kepit, halusin nähdä, miten haiven niistä selviäisi. Videossa näkyy keppien alku, "huijuijui"ja varmaan kolme askelta joka väliin. Mutta Varpanen selvitti ne puhtaasti loppuun asti! Lisää vain vaihtelevaa treeniä vähän auki olevalla kujalla, rutiinia ja asennetta, niin eiköhän sieltä heinäseipään kropastakin ala kunnon keppisuikero löytyä.
Lisättäköön vielä, että videossa kepeillemeno on umpikulmasta, jota ohjaan jonkin verran, mutten loppuun asti. Itsevarmuus on toisella kerralla jo ihan eri luokkaa.
Kaiken treenailun välissä pidettiin väliin lyhyempiä, väliin pidempiä tuumaustaukoja. Olin todella iloinen, että niitä osasin ja maltoin pitää, vaikkei välissä voinutkaan jutella kenenkään kanssa tai seurata toisten treenejä. Me molemmat jaksoimme keskittyä tekemisiimme ja innostua aina uudelleen, ja kahden tunnin päästä kuun jo noustua horisonttiin ja meidän tehdessämme lähtöä tuntui, että olemme kumpikin oppineet tänään paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti