Huomenna leireilemään!

Tätä on odotettu: huomenna pakataan Marin kanssa kaksi kymmenkuista idioottipölkkäriä ja miljoona kiloa treenivarusteita lainafarmariin ja ajellaan Punkalaitumelle Wappuleirille. Viikonlopun aikana on tiedossa hakua, jälkeä ja puruja, paljon mustaa seuraa sekä toivottavasti lopputuloksena umpiväsynyt elikko ja vähän viisaampi omistaja.

Askartelin tänään Varjolle jälkivaljaat. Halusin Y-malliset edestä pehmustetut (koska toi elukka joka tapauksessa vetää kuin hinaaja niin onpahan edes vähän mukavammat), ja kun pikaskannauksella ei eläinkaupoista löytynyt mieleisiä tai edes kutakuinkin sopivia, niin marssin ompelutarvikeliikkeeseen. Paksua punaista puuvillaista ripsinauhaa, kotoa löytyi muutama palanen ruskeaa teddykarvaa ja ei kun tekemään. Ihme ja kumma meidän ompelukone suostui vain yhdellä neulankatkaisulla ompelemaan kaikki saumat, enkä edes joutunut purkamaan kertaakaan. Varjo seisoi kiltisti paikallaan mallinukkena kun joka välissä sovittelin, ja hyvinistuvat tuli. Nyt sitten vain metsään jälkeä ajamaan!

Noi purut mua arveluttaa. Suhtaudun suojeluun vähän skeptisesti, en lähtökohtaisesti tykkää ajatuksesta että koira haukkumalla laitetaan vaatimaan sitä hihaa. Mun ajatusmaailmassa koira ei saa vaatia haukkumalla tai millään muullakaan ääntelyllä yhtään mitään (ja toihan yrittää! mitä en todellakaan voi sietää), joten tää vähän sotii sitä vastaan. Kasvattaja kuitenkin haluaa meidänkin osallistuvan, joten ehkä maalimiesten kanssa leikkimisestä ei Varjolle mitään haittaa ole. Tiedän että se osaa leikkiä muidenkin kuin mun kanssa, patukka on patukka oli se kenen kädessä vaan. Myös hallinnan pitäisi olla suht kunnossa, jopa 8-vuotiaan pikkusiskon sanomana "kiinni" ja "irti" -käskyt toimii ihan täysin. No, katotaan nyt, ei se ole kuin yksi iltapäivä, ei kai sellainen voi koiraa pilata. Ja jos nyt lähdetään ihan siitä että tiesin ottavani koiran jonka äidin kanssa harrastetaan suojelua ja isällä kisataan mondioringissä... joo, ehkä mulla ei ole tähän mitään sanottavaa.

Eilen oltiin taas Marin kanssa treenaamassa ja vaadin koiralta liian vaikeita asioita Milo-häiriöveljen läheisyydessä, argh. Varjo on tosiaan ihan hirveän koirahäiriöherkkä, tai sitten se olen minä joka jännitän kun joku kattoo meidän tekemisiä ja sen takia Varjo reagoi tosi vahvasti kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Todennäköisesti se olen minä, koska kun Marin lähdettyä ja mun rauhoituttua treenasin vielä hetken yksinäni, Varjo teki töitä ihan eri tavalla. Eli tosiaankin tarviin sen treeniryhmän että totun muiden ihmisten läsnäoloon, ja meille on nyt vissiin paikka CityBelgien TOKO-ryhmässä, jonka harjoitukset alkaa tasan viikon päästä. Odotan sekä innolla että kauhulla miten toi elukka käyttäytyy ja kuinka hirveästi alan itse jännittää kun paikalla on ohjaaja ja muita, vieläpä ihan vieraita koirakoita.

Mutta vielä eilisestä. Seuratahan Varjo osaa ja tekee sen täysillä vaikka Milo olisi sidottuna kentän laidan puuhun ja huutaisi siellä kuin syötävä. Isältä kuulin joskus kommentin että kävelen kummallisesti takakenossa nähdäkseni koiran paremmin, sitä olen yrittänyt korjailla. Mari totesi nyt että mun vasen käsi on kuollut. Siis liikkumattomana reiden vieressä, kaksoiskäskynä, vaikka koira ei katsokaan sitä, niin se tulkitaan signaaliksi että palkka on tulossa. Molempien käsien pitäisi heilua samalla lailla. Miksi kukaan ei ole kertonut mulle!? Onhan se loogista, mutta kävelepä niin, että heiluvasta vasemmasta kädestä ei tule lyötiliikettä kohti naamaatuijottavan koiran kasvoja. Varjo on just sen kokoinen että normikädenliikkeellä iskisin sitä joka toisella askeleella päin näköä. Ei käy. Tiirailin koko eilisillan toko- ja pk-tottisvideoita ja kyllä vaan näyttää hulluilta tuulimyllyiltä ihmiset. Ja sitten se yksi Cruftsin tokon voittajakoirakko, jonka ohjaajalla on molemmat kädet koko ajan koukussa lukittuina kylkiä vasten, näyttää vielä typerämmältä. Pitäisikö hankkia joku mittelspitz niin voisi heilutella käsiään rauhassa pelkäämättä osuvansa koiraan.

Vielä loppuun jotain kivaa: me ollaan saatu noutoliike onnistumaan muutamia kertoja kokonaisena ilman mälväystä! Eikä metallikapulan suussapitäminenkään ällötä yhtään. Kannattaa tehdä esinetreeniä avaimilla. :)

Pääsiäinen puistossa

Keväisen sään kunniaksi
Varjo-neiti sai kaulaansa
oravahuivin. 

Oli niin harvinaisen kaunis ilma, että tänään ei yksinkertaisesti malttanut olla sisällä. Päivän aikana on siis istuttu kahdessa eri puistossa sekä talontakaiskallioilla, kävelty Puotilanrannassa Inkku-kummitädin kanssa ja temppuiltu ja tokoiltu ulkoilun lomassa. Varjo nautti kun sai olla mukana ja ulkona, aurinko paistoi välillä turhankin kuumasti mustan koiran makuun, mutta vesi ja vilvoittava tuuli onneksi helpottivat.

Mulla ei fiksuna ihmisenä ollut mukana minkään valtakunnan patukkaa tai tennispalloa ja namejakin vain kourallinen, joten tekemisinnon iskiessä mietin hetken, millä palkata koira. Onneksi Varjo ei ole ronkeli palkkansa suhteen, mikä tahansa mistä mä innostun ja joka mielellään myös lentää kelpaa mainiosti. Taidettiin toteuttaa allaoleva hyppykuvaussessio sekä oikein mukavia tokon seuraamispätkiä ja pysähdyksiä Varjon ruohikosta löytämän yllätysmunan kuorenpuolikkaan voimin...

 

"High five!"

Päätin myös kuvata muutaman Varjon tempun. Asioita tosin hankaloittaa hieman kun puuta vasten seisova koira yrittää pitää jonkinlaista katsekontaktia poispäin peruuttavaan kuvaajaan.

Aamiainen Tokoinrannassa

Miten sitä viettää pikkukoiran kanssa parhaiten pääsiäistä? Innostuisiko se pääsiäismunista? Ehkä jos ne olisivat pahvista ja sisällä olisi jauhelihaa. Tai miten olisi pääsiäisaamun jumalanpalvelus? Koiria ei tosin valitettavasti kirkkoon päästetä, vaikka Varjo muusikkoemäntänsä ja -tuttavapiirinsä vuoksi kuunteleekin lähes mitä tahansa bassojytinää tai koloratuurisopraanoa silmät kiinni täysin rentona.

Perinteisten vaihtoehtojen poissulkeuduttua päätimme iloita kevätsäästä hieman toisin. Laitoin kellon soimaan kuudelta, heräsin nousevaan aurinkoon, pakkasin täytetyn jauhelihakongin, pari leipää ja teetä termospullossa sekä sattumalta aikaisin heränneen äidin mukaan ja hipsin vielä uneliaan koiran kanssa metroon. Hyppäsimme pois Hakaniemessä ja talsimme Tokoinrannan nurmikolle. Ohikävellessä jotkut kaksi penkillä istuvaa ukkoa mainitsivat Kontulan ja alkoi väkisinkin naurattaa. Kotipaikkojaan ei näköjään pääse pakoon.

"Miten tää termospullo oikein toimii?"

Mukavalta nurmikkokaistaleelta valitsimme suht roskattoman paikan ja leiriydyimme aamupalalle. Varjo tyhjensi oman konginsa vauhdilla alta kymmenen minuutin ja syventyi sen jälkeen pureskelemaan keppejä meidän ihmisten nautiskellessa juustovoileivistä ja kuumasta juotavasta. Aurinko lämmitti mahtavasti (ja kuumensi myös hetkessä mustan koiran turkin). Likka ei edes pahemmin reagoinut ohikävelevään porukkaan, takaa ohimenneet koiratkin aiheuttivat vain muutaman pöhähdyksen. Tällaisia aamuja täytyy harrastaa useammin!

Kevät tulee!

Kyllä, se on vihdoinkin totta: lumi alkaa sulaa. Metsässä ei voi kävellä kuin polveen asti ulottuvissa kumisaappaissa ja lenkkipoluilla on järviä, mutta kävelyteillä ja kaupungissa on jo pitkälti kuivia katuja. Varjoa saa pestä joka lenkin jälkeen jollei halua että koko asunto on hiekassa alta aikayksikön, mutta äh, en valita, tämä on väliaikaista. Lämpö tulee, aurinko paistaa, ihanaa!

Kevään tulvinnan oikein tunsi, kun minä, Varjo ja seurakseni ja kuvaajakseni lupautunut Inkku suuntasimme tänä aamuna Malminkartanon sirkuskentälle SBCAK:n järjestämään match show:hun. Alkuviikon karmeasta sateesta poiketen aurinko paistoi, ja tuulesta huolimatta myös lämmitti niin mukavasti, että päälle saattoi ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen laittaa jotakin muuta kuin toppa- tai tuulitakin. Myös kenttä oli hyvässä kunnossa, kuivaa hiekkaa, vain muutama lumikinos siellä täällä. Näytelmäkehässä juoksemisesta ei tulisikaan ravanlennätyskisaa.

Varjo oli innoissaan ja vähän hämillään kaikesta ympärillä tapahtuvasta, mutta yllättävän vähällä pörinällä tällä kertaa selvittiin. Likka tottui nopeasti ympärillä pyörivään koiramäärään (ilmoittautuneita oli varmaan pari sataa), ja yritti lopulta jopa nuuskia lähimpiä koiria kehän laidalla odotellessamme. Ei mitään ylimääräistä sinkoilua tai säntäilyä, ja vieressä pari seisojaa sai rauhassa painia Varjon vain katsellessa vieressä.

Meidän kehävuoro oli kolmantena, parina vuoden ikäinen polski owczarek nizinny. Odotin tuomarilta jo etukäteen ymmärrystä Varjon epäluuloisuutta kohtaan, tervukasvattajan luulisin tietävän miten nuorta pölkkäriä käsitellään. Tuomari olikin aivan mahtava, antoi aikaa, tuli silittelemään ihan rauhassa eikä yhtään paineistanut Varjoa. Mun koira ei päästänyt ääntäkään, ja istuessaan mun sivulla antoi katsoa hampaansakin ilman mitään pakittamisia tai päänpuisteluja. Varjo ravasi hienosti yrittämättäkään peitsata,  ja ryhdikkäässä seisomisessa auttoi meidän salainen ase, pieni naruankka. Oikeastaan mulla ei ole mitään valittamista koirani kehäkäytöksen suhteen, kun ottaa huomioon millainen pöhinäkone se on pikkupentuna ollut. Vaikka me sinne mätsäriin mentiinkin vain näkemään muita koiria ja hakemaan positiivista käsittelykokemusta, olin aika riemuissani, kun kehäsihteeri ojensi meille punaisen nauhan. Jee mun superkoira, me voitettiin se poni!

Hienon kehäesiintymisen jälkeen me ihmiset haettiin välipalaa ja koira sai uuden pitkän tennispallopäisen köysilelun. En voinut vastustaa kiusausta ja mentiin kenttien laidalle vähän treenaamaan. Varjo teki hienosti töitä, ei välittänyt ohikulkijoista eikä kentältä kaikuvasta metelistä, leikki täysillä ja seurasi virheettömällä kontaktilla. Olin pieneläimestäni entistä ylpeämpi.

Onneksi me osataan ottaa
tää homma rennosti. 

Koska meidän vuoro oli ollut niin alussa, oli edessä pitkä odottelu ennen punaisten saaneiden kehää, isoja koiria kun oli yli seitsemänkymmentä. Lopulta viimeinenkin herasilmäinen husky oli saatu arvosteltua ja päästiin vielä pyörähtämään kierros hiekkakentälle. Varjosta huomasi että se oli jo pitkästä päivästä väsynyt, ja kun ihan perään kiinni tuli vielä julmetun iso, levoton ja pörröinen bouvierin näköinen musta karvakasa, ei Varjo suostunut esiintymään enää ollenkaan. "Se ravaa mun päälle!" Kehää kiertäessä Varjo haukahti taakseen muutaman kerran, ja seisomaan sen sain vasta, kun älysin kääntää sen niin päin että näki takanaan olevan ison pelottavan otuksen. Jatkoon ei siis päästy, mutta minä sen sijaan opin taas muutaman asian lisää koirani sielunelämästä. Yleensä ei onneksi tarvitse ihan niin kiinni vierustoverissa olla.

Päivä oli kaikenkaikkiaan ollut sen verran hieno, että minä koin ansainneeni jäätelön ja Varjo leikkihetken aurinkoisessa keskustassa. Kyllä se uusi vetolelu vaan on niin siisti, että siinä kaikki lähistöllä pyörivät skeittarit unohtuu.

Varjon pönttöpäämietintöjä

Kurakelien alettua ja Varjon jouduttua lenkin jälkeen ammekäsittelyyn havaitsin sen kyynärpäissä jotain outoa. Kummassakin oli punertavat läntit, joista oli turkki ohentunut ja paikoittain lähtenyt. Mitä ihmettä, makuukovettumien alut, ja mun koira on alle kymmenkuinen... Pari päivää länttejä katseltuani huomasin niissä ihon liuskoittuneen ja irtoilevan, lisäksi Varjo rapsutti ja nuoli kyynärpäitään. Ei kiva, ja näyttivät sen verran ikäviltä, että käytiin tänäaamuna näyttämässä niitä eläinlääkäritädille.

Varjon käytöksestä tutkimuspöydällä mulla on vain positiivista sanottavaa, antoi mun kellistää itsensä ja makasi kyljellään täysin vastaanpanematta tutkimuksen ajan niin että käänsin välissä sen selän kautta ympäri. Ei mitään pörinöitä vieraalle tädille, niin kuin kotonakin tutkittaessa, Varjo selvästi tajusi että sitä hoidetaan. Diagnoosina tulehtunut iho ja ihottuma, saatiin kahden viikon antibioottikuuri ja mehiläisvahahoitosalvaa levitettäväksi laikkuihin.

Koska mehiläissalva on niin oivallisen hajuista ja varmaan mahtavan makuistakin, yritti Varjo nauttia sitä nuolemalla suoraan kätevästi kyynärpäistään. Ja koska sen salvan teho sisäisesti nautittuna on vähän heikonlainen, sai likka illan rasvauksen jälkeen pöntön päähänsä. Ensimmäiset viisi minuuttia se vain makasi paikallaan, katseli mua alta kulmien ja oli sitä mieltä ettei tän tötterön kanssa voi liikkua yhtään mihinkään. Lopulta liikkuessa pää roikkui, korvat lysyssä, viereinen kuva on otettu keittiön ovelta jossa Varjo sentään näki jonkin valonpilkahduksen, iltaruoan laiton. Ovista ei voinut kulkea koska karmit olivat yllättäen tiellä, mutta kun pieni höntti kolmen yrityksen jälkeen pääsi vihdoin mun huoneen oviaukosta sisään, onnistui se samantien juomaankin kupistaan. Nyt se nukkuu mun jalkaa vasten, tötterö sojottaen. Ehkä armahdan ja otan pöntön yöksi pois, eiköhän salva ole siihen mennessä imeytynyt.