Vihdoinkin aurinkoa!

Otsikko sen jo kertoo. Eilen oli mahtavan aurinkoinen päivä ja tietenkin käytin kaikki mahdolliset välit ja raot Varjon kuvaamiseen. Otoksia tuli sata, niistä suurin osa aika onnetonta tavaraa mutta on siellä muutama helmikin.

Illalla, kun oli vihdoinkin koirasta kunnollisia kuvia, päädyin sitten piirrustelemaan. Vinkki: älä piirrä akvarellipaperille hiilellä. Se ei tartu niihin huokosiin vaan jää kellumaan paperin pinnalle ja sitten fiksatessa valuu pohjaan jolloin väri ja rajat leviää. Kuonossa on jotain kummallista, se on aavistuksen liian pitkä tai kirsu on liian alhaalla, ja suupielet kun on mallin lumikuonoisuuden takia piirretty päästä, niin eihän ne tietenkään aidoilta näytä. Mutta muutoin olen kuvaan aikamoisen tyytyväinen, korvat, silmät ja kaulahapsut on just sitä mitä pitääkin. Ja kai sekin jotain kuvan aidonnäköisyydestä kertoo että Varjo tuon nähtyään alkoi murista ja piti useamman kerran käydä haistamassa ennen kuin uskoi ettei piirustus tosiaan hyökkää kimppuun :D Varjohan ei ole koskaan tehnyt tätä edes peilin kanssa.

Talvi tuli

Nyt voisi virallisesti sanoa olevan talvi, vaikka ei vielä ole edes joulukuu. Lunta on niin paljon että se tuskin sulaa ihan muutamassa hetkessä pois, ja pakkasta on myös luvattu ainakin niin pitkälle kuin metron näyttötaulu tietää.

Varjolle lumentulo on ollut ihan huippujuttu. Ulkonaolo on ihanaa ja kivaa eikä remmikäytössääntöjä tekisi mieli muistaa ollenkaan. Muutaman päivän tottumisen jälkeen likka kävelee taas suht nätisti, mutta vapaaksi päästessään se sitten meneekin tuhatta ja sataa. Mutta näinhän on tarkoitus :)

Sää on ollut niin pilvinen ja lumipyryinen + mulla on jatkuvasti koulua niin myöhään että ulkona on aina pimeää, joten kuvia ei ole juuri ollenkaan. Toiveissa olisi päästä joku aamupäivä vähän valoisammalla ottamaan tosta otuksesta muutama kunnollinen talvinen otos, pentu kun alkaa jo uhkaavasti muistuttaa ihan belgianhaivenkoiraa.

Tässä ihanassa lumenpaljoudessa metsässä voisi olla vaikka koko päivän, tänäänkin oltiin kaksi tuntia rämpimässä umpihangessa. Ulkona ei pahemmin voi tottistella kun joka paikassa on lunta ja ainoat auratut kävelytiet on useimmiten täynnä ihmisiä tai vähintään jotain outoja hajuja tai ääniä niin että keskittymiskyky ei riitä. Patukan kanssa tosin riittää, kuten tänään todistettiin, mutta sillä tarkkojen suoritusten saaminen on aikamoista hakuammuntaa. Kaksi askelta seuraamista oikeassa paikassa ja "kiinni!" patukkapalkkaus, käskyn käyttäminen on ihan turhaa kun suorituksesta ei ole mitään varmuutta mutta opetellaanpa vähän harjoittelua korkeammassa vietissä. Silloin likalta unohtuu kaikki ympärillä oleva, leikkiminen kun on niin superia.

Ja pitää vielä iloita että Varjo ilmoitti tänään toisesta tienhaarasta lähestyvät ihmiset ja koiran ilman haukuntaa! Jäi siis katsomaan, kysyin tuleeko sieltä joku, Varjo tuli luo ja annoin kehut. Sitten vasta menin itse sen verran eteenpäin että tajusin jonkun sieltä tulevan, ja niin likka sitten söi nameja toisen koiran ohituksen ajan ilman yhtäkään haukkua tai kohtiryntäysyritystä. Hiivatin hieno koira :) Jospa tästä vielä jonakin päivänä saataisiin tapa eikä vain harvinainen poikkeus.

Ohituksia

Ollaan nyt ahkerasti jatkettu toisten koirien ohituksia namipalkalla positiivisia kokemuksia keräten. Yleensä yritän mennä niin suoraan kuin mahdollista hyppäämättä puskaan tai erityisemmin väistämättä, jottei Varjo koe että toisessa on munkin mielestä jotain pelättävää. Jos ollaan Roopen kanssa ulkona, on tietenkin mentävä sivuun, noiden yhteisohitukset on vielä sen verran epävarmoja etten viitsi tahallani ottaa sitä riskiä että Roope kokisi välimatkan liian lyhyeksi ja alkaisi räyhätä. Mutta Varjon kanssa yksinään alan olla tosi tyytyväinen siihen missä tilanteessa nyt ollaan.

Viimeisen parin päivän sisällä olen uskaltanut mennä entistä lähemmäksi jopa ohitettaessa räyhääviä koiria. Varjo alkaa selvästi tarjota katsekontaktia jo pidemmän matkan päästä kysellen, josko tuosta nyt saisi namin. Tästä käytöksestä olen tietenkin sen palkannut, ja sen jälkeen ohitus on ollut jatkuvalla namituksella helppoa. Välillä Varjo vilkaisee toista koiraa, sitten katse palautuu käteen ja ruoka maistuu. Haukahdellut se ei ole juurikaan, joskus saattaa kuulua pöh tai puf, muttei yleensä sen enempää. Nyt lähemmäksi mentäessä olen huomannut väistämisen palautuneen sen käytökseen. Vaikka se ei sinänsä ole ollut tarkoitus, olen tähän käyttäytymiseen erittäin tyytyväinen. Se nimittäin tarkoittaa, että ollaan jotakuinkin lähtötilanteessa, samassa, missä oltiin reilu kolme kuukautta sitten Varjon tullessa meille. Tiedän, että omien virheiden korjaamiseen menee aikaa, mutta tässä se nyt konkreettisesti havainnollistui: väistämisen muuttuminen haukkumiseksi vei viikon, haukkumisen palautuminen väistämiseksi kesti kolme kuukautta.

Haukkumisen puuttuminen osoittaa kuitenkin Varjolta edes jonkinlaista luottamusta mun tilanteista selviämiseen, kun sen ei enää tarvitse ilmoittaa kaikesta, vaan voi jättää vastaantulevat koirat mun huolekseni. Nyt jatketaan samaan malliin, paljon positiivisia kokemuksia eli onnistuneita ohituksia. Katsotaan, josko se väistäminenkin jäisi jossain välissä pois.

Kasvattajaa tapaamassa

Käytiin lauantaina Varjon kanssa Klaukkalassa belgiyhdistyksen syyskokouksessa ja tavattiin samalla kasvattaja Erja Juvakka. Mielenkiinnolla odotin mitä Erja Varjosta sanoisi, siitä oli kuitenkin kolme kuukautta kun viimeksi nähtiin.

Tavattiin paikallisen huoltoaseman vieressä, autojen täyttämällä parkkipaikalla. Erjan tullessa kohti Varjo alkoi pöhistä ja haukkua, kokiko suoraan lähestyvän ihmisen uhaksi vai mitä. Tervehti kuitenkin sitten ihan nätisti, lopulta oli jo hyppimässä Erjaa vasten ja nuolemassa korvia. Ensimmäinen kommentti oli että onpa se laiha... Hmm. Kyllä mä sille ruokaa annan, mutta onko sitten niin vilkas epeli ettei oikein riitä tuo nykyinen määrä. Nyt lisäillään ruoan määrää ainakin joksikin aikaa ja katsotaan mitä tapahtuu.

Kuva: Erja Juvakka

Erjan kaverilla Niina Puputilla oli tervu-uros mukanaan, ja sen avulla testailtiin millaista on toisiin koiriin suhtautuminen. Varjo esitti koko perusohjelmanumeronsa haukkuineen ja hyörimisineen kun en palkannutkaan sitä nameilla, mutta (onneksi!) esitti saman shown myös Erjan ollessa hihnan toisessa päässä. Useamman ohituksen jälkeen pääsivät tutustumaan lähietäisyydeltä ja se sujuikin okei, mutta niinhän Varjo on tähänkin mennessä käyttäytynyt, ensin hirveä huuto ja sitten haastetaan leikkimään. Sain tuplavahvistuksen epäilyilleni että epävarmuuttahan se on, ja ohjeet, että kerran saa sanoa pöh, mutta turhasta räkyttämisestä kielto. Erja toimikin samoin kuin minä, kuonosta kiinni ja rauhoitti jalkojen väliin, nyt loppuu. Ilmeisesti siis ollaan edes suunnilleen oikeilla jäljillä, nyt vaan toistoa toiston perään, koiralle itsevarmuutta ja ikää. Mutta itsevarmuuttahan saa vain koulutuksella ja positiivisilla kokemuksilla (vieras koira ei tule päälle) ja ikäähän ei tule kuin odottamalla. Ehkä tuosta vielä kunnon pölkkäri kasvaa.

Kokouspaikan pihalla näytettiin Erjalle myös tottista ja muutama temppu. Varjo oli perjantaisen ohjelmantäyteisen päivän jäljiltä varmaan väsynyt, koska tuntui jotenkin veltolta ja pystyynnukahtaneelta normaalin innokkaan tottistelijan sijaan. Pienen seuraamispätkän jälkeen päätin että jollei nameilla saa koiraa innostettua (joo saattoi liittyä myös siihen hirvipahoinvointiin etteivät namit oikein maistuneet), niin otetaan sitten patukka kehiin. Mihinkään seuraamisen kaltaiseen tarkkuutta vaativaan liikeeseen sitä ei vielä voi käyttää, koira menee liian kierroksille keskittyäkseen kunnolla, mutta esim. pujottelusta ollaan saatu patukan avulla todella vauhdikas. Sitähän me Erjallekin näytettiin peruuttamisen, etujaloilla seisonnan ja penkin päällä tasapainoilun lisäksi. Ja hienosti Varjo palautti joka kerta patukan käden ulottuville, kun sen palkinnoksi sille heitin :) Erja kuvasi meidän leikkejä ja sain kuulla, että Varjon työskentelystä näkee että meidän suhde on kunnossa, koira luottaa muhun ja haluaa tehdä töitä mun kanssani. Kaipa sen itsekin tiesin, mutta ihanaa kuulla se kasvattajan sanomana, ettei kaduta että on koiran mulle antanut.

Kuva: Erja Juvakka

Pitää vielä mainita Erjan hieman ihmeissään todenneen, että Varjo ei reagoinut lainkaan ihmisiin kulkiessamme parkkipaikalla. Mua lähinnä nauratti, löisin jo päätä seinään jos reagoisi, niin paljon me ollaan erilaisissa paikoissa kuljettu, mutta kun kuulin, miten Älli-sisko oli hyörinyt hihnassa ympäriinsä ja pöhissyt ihmisille samaisella parkkipaikalla, totesin mielissäni, että jotain me ollaan näköjään ainakin onnistuttu tekemään oikein.

Kaikenkaikkiaan tapaamisesta jäi tosi positiivinen fiilis, Erjaa oli kiva nähdä ja saatiin molemmat konkreettista tilannepäivitystä, Erja siitä miten meillä menee ja minä miten kannattaa turhan huutamisen kanssa toimia. Vähän lisää sapuskaa ja vieläkin tiukemmat rajat rääkymiselle, muuten me jatketaan siten kuin tähänkin asti.

Raakaa hirveä, kiitos!

Varjo on nyt saanut muutamana päivänä ruokintalisänä hirvenluita. Yksi tuttu oli saanut useamman hirven roippeet koirilleen syötettäväksi, ja koska niitä oli monta jätesäkillistä, päätin vähän auttaa tuomalla Varjolle osan. Hyvä totuttaa tuota otusta vähitellen syömään muutakin kuin vain pelkkää kuivamuonaa, pahin kasvukausi alkaa kohta olla ohi ja hampaissakin voimaa sen verran että luiden kunnollinen pureskelu onnistuu. 

Pentu meni luista ja rustoista aivan innosta sekaisin, mutta niin meni myös sen maha. Sinänsä ei mitenkään yllättävää, mutta se kokonaisuudessaan oksennettu automatka oli kyllä sellainen elämys jota en viitsisi vähään aikaan kokea. Nyt otetaan maltillisesti, luita saa nakertaa muutaman kerran päivässä, lisäksi annan kuivamuonaa jonka sekaan lisään raakaa jauhelihaa, piimää, raejuustoa, mitä milloinkin sattuu löytymään. Annokseen sekoitan maitohappobakteereja, jos tuo vatsa tuosta rauhoittuisi vähän nopeammin. Ripulilla koiraa ei ole tarkoitus pitää, ja nyt seurataankin, miten vatsa luihin tottuu. Varjo nauttii selkeästi niiden kaluamisesta ja myös omasta mielestä on kiva kun koiran hampaat pääsevät käyttöön johon ne on oikeasti tarkoitettu. 

Vanhankaupunginlahdella

Sunnuntaina oltiin jälleen tapaamassa Titoa. Tällä kertaa oli meidän vuoro reissata, ja nyt tavattiin kosken yläpuolella bussipysäkillä niin, etteivät pennut päässeetkään saman tien haistelemaan toisiaan. Ensin piti siis kulkea nätisti remmissä pellon laitaan, ottaa katsekontakti ja odottaa vapautusta, vasta sen jälkeen pääsi kaverin kanssa leikkimään. Varjo haukahti muutaman kerran kauempana, mutta kun tunnisti kaverinsa, alkoi hillitön veto Titoa kohti. Tito käveli edellä, ja sain vähän tehdä töitä että mun elukka pysyi jotenkin vieressä. Käveli se lopulta ja otti jotenkin kontaktiakin, mutta halu päästä leikkimään oli valtava. Malttia pitää harjoitella, mutta tosi mukavaa että on löytynyt mun rasavillille tuollainen kaveri joka saa sen noin innostumaan. Hienosti molemmat pennut kuitenkin paikallaan oltaessa tarjosivat kontaktia ja odottivat vapautusta leikkimään, Varjo jopa sen pienen hetken kun Tito oli jo saanut luvan mutta se itse ei ollut vielä päässyt.

Lenkillämme tapahtui kerrankin sellainen ihme, että aurinko liittyi seuraamme. Siitä huolimatta kuvien laatu on mitä on, joko kuvaaja on liian hidas tai koirat liian nopeita. Hienosti juoksevat pennut, mitä nyt toisesta näkyy vain puolet. Koirilla oli kuitenkin hauskaa, ja se taitaa olla pääasia.

Varjo kerjää välillä verta nenästään ottamalla kepin ja härkkimällä sillä Titoa. Titohan ei uskalla sitä Varjolta viedä kun Varjo rähähtää sen verran lujaa takaisin, mutta välillä tuntuu, että Varjo oikein yrittää saada toisen ryöstöaatoksiin jotta voisi rähistä. En tiedä kenen pitäisi sille sanoa ettei kaikkea (kuten vesikuppia) kuulu puolustaa, minähän saan viedä siltä vaikka ruoat suusta eikä se sano mitään, mutta toisten koirien kanssa mun narttuni on hirveä päällepäsmäri. Jonkin verran se kai kuuluu ihan belgin perusluonteeseenkin ettei nenille hypitä, mutta en haluaisi että tuo alkaisi luulemaan itsestään liikoja. Muuten se voi kasvettuaan saada aika pahasti köniin joltakin itseään vahvemmalta.

Ensilumi

Tänään sitten satoi Varjon elämässä ensimmäistä kertaa ihan kunnolla lunta. Onhan noita rakeita vähän ripotellut pariinkin otteeseen, mutta ei ne koskaan ole kerääntyneet maahan peitteeksi asti vaan sulaneet heti pois. Nyt ehti olla niin kauan kylmä että maakin oli hetken valkoinen, ja ilta(päivä)lenkillä otettiin sitten siitä ilo irti.

Varjo on nähnyt aiemminkin lunta, Kontufestareilla oli joku pieni hiihtoringin tapainen ja kävin ihan tarkoituksella Varjoa sen lumiläntin kulmalla kävelyttämässä jotta pentu ehtisi sosiaalistumiskautenaan kokea taas yhden erilaisen pinnan. Oli tainnut kuitenkin lumet aikalailla unohtua, niin hassulta näyttivät Varjon ensimmäiset hypyt valkaistuneella pihalla. Remmikäytös unohtui hetkeksi kun piti vähän lunta sörkkiä etutassuilla ja katsoa jos se lähtisikin liikkeelle, pyöriä ympäri ja taas vähän hypähtää. Ei likka mitään arastellut, oli pikemminkin innoissaan uudesta elementistä. Käveltiin hienosti hihnassa vähän matkaa ja sitten päästin vapaaksi, jotta pääsi temmeltämään.

Jossain vaiheessa lumi muuttui pikemminkin rännäksi ja lopulta taivaalta satoi ihan vettä, mutta metsässä oli kuitenkin valkoinen maa koko lenkin ajan. Varjo vilisti kallioita ylös alas, hyppi helponnäköisesti sellaistenkin kuilujen yli joista itse epäröin mennä mutta pysyi kuitenkin koko ajan näköetäisyydellä. Paitsi silloin, kun tajusin puskasta ohijuoksevan koiran haisevan... Heijastinliivissä ruskeita läikkiä, kaulakarvoissakin aivan järkyttävä lemu. Jonkun jätöksissähän se oli kierinyt, pieni idiootti, ja lumellaputsausyrityksen jälkeen omat hanskatkin haisivat. No, tämähän on vain koiranelämää ja onneksi pesuaineet on keksitty.

Saapuessamme metsästä hiekkakentälle ja ottaessani Varjoa kiinni tajusin, että tasku, josta meinasin pannanpujotuspalkkionamin antaa, oli tyhjä. Makupalapussi oli siis pudonnut jonnekin äskenkuljettuun ryteikköön, edellisen tien kohdalla olin sieltä vielä jotain ottanut, joten kovin kauaksi se ei ollut voinut pudota. Ei siellä enää montaa namia jäljellä ollut, mutta kun en sitä pussia olisi halunnut kadottaa. Lähdin takaisinpäin, päätin yrittää etsiä sen, lumesta näkisi kuitenkin vielä jotenkin jäljet mistä olimme kulkeneet. Varjo oli hihnassa ja taisin sille ääneen tokaista "etsi namit", eihän se sellaista käskysanaa tunne, mutta teki mieli selittää sille miksi palasimmekin takaisin. Hiekkakentän ajan Varjo kulki vähän ihmeissään, mutta jo metsän reunassa huomasin sen seuraavan nenä maassa askelia joita olimme juuri maahan jättäneet. Koiralla oli selvästi kiire, annoin sen mennä edellä, jos se jotenkin olisi tajunnut mitä nyt tehdään. Seurasin itse jälkiä maassa, lumi oli jo puoliksi sulanut ja ulkona pimeää, joten saman reitin kulkeminen vastakkaiseen suuntaan oli joltisestikin hankalaa. Päästi Varjon remmin käsistäni, koira lähti kovaa kyytiä, välillä huusin sitä odottamaan ja jäi katsomaan kun rämmin risukon yli jatkaen sitten matkaa. Kalliolla meni useamman metrin sivuun siitä mistä jalanjäljet kulkivat, mutta suunta oli selvä. Pentu painui kanervikkoon, ehdin juuri miettiä olimmeko kulkeneet siitä vai toista reittiä, kun se jäi haistelemaan yhtä puskaa. Nostin oksia ja SE OLI SIINÄ! Mun viisikuinen pentu oli ajanut takajälkeä ja löytänyt makupalapussukan, jota tuskin olisin itse ikinä kanervien seasta nähnyt! Varjo sai saman tien hirmuiset kehut, kaivoin kaikki loput namit pussista ja lenkinkin sen kanssa hetken, aivan mahtava epeli. Neiti hyppelehti riemuissaan päästessään vielä hetkeksi vapaaksi juoksemaan ennen palaamista tielle.

Mutta niin, se haju. Koira lemusi aivan kamalalta, joten mustille koirille tarkoitettu shampoo pääsi ensimmäistä kertaa koekäyttöön. Varjohan osaa nykyään mennä käskystä kylppäriin ja hyppää ammeeseen vapaaehtoisesti, joten sen kanssa ei mitään ongelmaa ollut. Pesuainetta pentu vähän kummasteli, mitä ihmeen hajustetta sä mun turkkiin tunget, veti hännän varmuuden vuoksi koipien väliin, mutta seisoi kuitenkin nätisti paikoillaan ja antoi mun niin kastella, vaahdottaa kuin huuhdellakin koko kaulan ja rinnan. Voi mikä rääpäle toi otus on märkänä, kun edes hapsottavat korvakarvat eivät ole kompensoimassa suuria hörökorvia, on lepakkoefekti väistämätön. Nyt pestyt kaulakarvat ovat uskomattoman kiiltävät ja pörröllään, täytyy varmaan pestä koko koira kun vien sen joskus näyttelyyn, jos vaikka tuomarit erehtyisivät luulemaan että sillä olisi riittävästi karvaa ollakseen edes suunnilleen rodunomainen ;)

Arkea pieneliön kanssa

Sannin oma pieneliö täytti lauantaina viisi kuukautta ja on taas kasvanut hurjasti. Korkeutta on jo sellainen 50 senttiä ja painoakin melkein 12 kiloa. Heinäsirkka ja gaselli on yleisimmät termit mitä tuosta tulee käytettyä, sen verran vinttikoiramallinen on tämänhetkinen ruumiinmuoto. Paino ja lihakset ei meinaa pysyä perässä kun korkeuskasvu on ollut niin huimaa.

Lenkkeilyä on viimeviikkoina lisätty aika paljon, aamuisin ollaan yleensä tunnin verran ulkona samalla aamupala tarjoillen. Temppujakin lenkillä tehdään, mutta aika paljon ruokaa tippuu pelkästä kauniista vierelläkävelystä. Katsekontaktia en häiriöttömissä paikoissa vaadi, mutta etenkin hihnassaollessa Varjo on sitä koko ajan hanakasti tarjoamassa joten mikäs siinä. Pentu saattaa kävellä vierellä pitkiäkin matkoja niska kenossa vaikken itse siihen katso. Ihmiset ja koirat ohitellaan aina kontaktissa, joka toimii jo niin ettei välttämättä tarvitse hypätä puskaan kuin pahimpien räyhääjien kohdalla. Koulun jälkeen ulkona ollaan usein tunti tai pari, ja mulla on periaatteena, että pennun pitää päästä juoksemaan vapaana joka ikinen päivä edes pienen hetken ajan. Varjon luoksetulo ja kontaktinhaku on kuitenkin sen verran varmaa, että uskallan pitää sitä irti aika paljon muuallakin kuin metsässä.

Hampaista uskoisin jos ei nyt kaikkien niin ainakin melkein lähteneen, ja hienosti ovat tasaisesti leikkaavassa purennassa. Possunnahkaiset puruluut maistuvat, ja vetoleikkejä tyttö leikkii ihan mielellään. Ajattelin ottaa pian nahkaisen motivointipatukan ainakin kokeilukäyttöön, jos puruvoima alkaisi jo hampaiden vaihtumisen myötä riittää. Haaveilen myös lampaankarvaisesta patukasta, jossa on haju mukana. Tähän mennessä meillä on ollut käytössä kankainen täytteetön kani, mutta selvästi Varjo vähän turhautuu kun sitä ei saa kokonaisena kunnolla suuhun ja toinen pää jää aina roikkumaan maahan kun sitä kantaa. Likka alkaa kuitenkin tarjota sitä käden ulottuville, kunhan tajuan itse olla ryntäämättä kohti.