Poista: Marraskuu.

Vaikka tässä kuussa on tapahtunut kivojakin asioita, jää kuukauden saldo reippaasti miinuksen puolelle. Haluaisin mennä talviunille ja vaan unohtaa kaiken.

Varjo hyökkäsi aamulenkillä rähisemään yhdelle sakemannisekoitukselle. Täysin aiheetta, oltiin menty jo 15 metriä ohi, olin palkannut Varjon pallolla, vapauttanut sen juoksemaan edelläni. Se kääntyi takaisinpäin, näki toisen koiran, haukahti kerran ja ryntäsi mun ohitseni kaikki karvat pystyssä karjumaan ja hyökkimään toista koiraa kohti. Ja tämä toinen koira ei ollut reagoinut mitenkään ennen kuin Varjo hyökkäsi.

Voihan piru. Olisin voinut kuristaa koirani, kun sain sen ajettua pois tilanteesta ja takaisin hihnaan. Mitä mä tein väärin? Eikö Varjo tajunnut että oltiin ohitettu koira, kun tuli alun perin takaisin nähtyään linnun ja seurasi sen jälkeen katsekontaktissa? Mutta se koira oli kuitenkin kaukana. Ja mä seisoin välissä. Se oli meidän takana, eikä mitenkään edes uhannut. Varjon ilme sen lähtiessä oli täysin tunnistamaton. Ihan kuin sillä olisi vain naksahtanut joku päässä.

Onko tämä seurausta alkukuun tapahtumista? Varjollahan ei mitenkään kauhean positiivisia kokemuksia schäfereistä ole. Lähdettiin koirakon perään eikä Varjo hihnassa reagoinut mitenkään, vaikka seurattiin niitä pitkän matkaa. Mutta eihän se mitään todista. Tarvitaan taas miljoona ohitusharjoitusta, niin remmissä kuin vapaana, ja mielellään mahdollisimman monta eri saksanpaimenta.

Mutta voiko tohon elukkaan ikinä luottaa? Ei näköjään. Tai toisinpäin käännettynä: se ei kai ikinä opi luottamaan muhun tarpeeksi.

Piparkakkuja

50. Varjon valtakunnan tämänvuotinen blogiteksti käsittelee jotain aivan muuta kuin koiraani. Mutta koska tämä kuitenkin liittyy belggareihin, ajattelin, että tämän voi laittaa.

Olen joskus ihan hullu. Olen menossa belgiyhdistyksen rotukopille töihin sunnuntain Messariin, ja kun kysyttiin, suostuisiko joku leipomaan belginmuotoisia pipareita, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Niin siis monta sataa piparia, lupasin vielä kahta eri karvanlaatua. Ja oliko mulla muotteja... ai mitä? Ei kai kukaan hullu ala käsivaralla sellaista määrää pipareita leikata.

Olin siis ongelman edessä. Mistä saisin tehtailtua karvanoppagrontun ja kaljun malikan näköiset muotit? Isällä on onneksi tällaisiin asioihin yleensä ratkaisu. Mene rautakauppaan ja osta alumiininauhaa, kuului vastaus. Asia ratkesi kuitenkin nopeammin. Viljan haun yhteydessä seikkailtiin Lahden Kärkkäisen rakennustarvikeosastolla, jonka avulias myyjä huvituksestaan huolimatta etsi meille piparkakkumuotin ainesosaksi sopivaa riittävän ohutta metallilevynauhaa. Yhdenlaista sopivaa löytyi, mutta sitä oli vain monen metrin kerällä, eikä piparkakkumuottiin sitä ihan niin paljon tarvita. Alahyllylle oli kuitenkin jäänyt avattu, jonkun päästä taittelema kerä, joka oli ilmiselvästi myyntikelvoton. Pikaisen palaverin jälkeen rakennusosaston myyjät totesivat, että ota sellainen pätkä kuin tarvitset, me merkataan se ilmaiseksi näytekappaleeksi, hyvää joulua. Jäin vielä ensiksi meitä palvelleen myyjän kanssa juttelemaan muottien tarkoituksesta ja sitä kautta Messarista, johon sen oma nuorempi tanskandoggi ei jalkaleikkauksen takia tänä vuonna pääsisi.

Kotona kärkipihdit ja sivuleikkurit käyttöön. Varjon säännöllisestä häirinnästä huolimatta (työskentelin olohuoneen lattialla) valmista tuli kahdessa tunnissa. Lyhytkarvainen versio on tehty Varjon profiilia apuna käyttäen, ja sen pää taitaa näyttää ihan joltain muulta kuin malilta, mutta ei ole niin vakavaa, paistuessaan ne piparit kuitenkin taas muuttaa muotoaan.

Nyt enää pitäisi leipoa ne piparkakut. 

Seuraavan illan jälkikirjoitus:

Viljan kanssa leivottu yli neljästä kilosta taikinaa 120 kpl pipareita joululauluja kuunnellen. Aikaa meni sellaiset kuusi tuntia. Jaa-a, saa nähdä olenko tehtailemassa niitä enää lisää. Mutta kyllä ne paistosta huolimatta suunnilleen koiran näköisenä pysyivät. 

Kauniita aamuja

Toisinaan niitä vain on. Tänään oli sellainen.

Uhmasin kylmyyttä, kun oli
niin kaunis sää. Kuvauksen
lopussa koirakin tärisi...

Huomioikaa tyylikkäästi
melkein kohdilleen osuva
kruunu. 

Pilvien ilmestymisestä huolimatta. 

Treenausmökkeilyä marraskuussa

Isä on ostanut mökin. Hartolasta, parin tunnin ajomatkan päästä, järven rannalta. Vilja oli isällä viikonloppua viettämässä, ja koska mullakin oli ihan järjestettynä kokonainen päivä vapaata, lähdimme isä, Vilja, Varjo ja minä mökille isänpäivän viettoon, niin että me lapset pääsimme katsastamaan, millainen vain puheista kuultu ja valokuvista nähty mökki todellisuudessa on.

Varjon myötä olen jotenkin kummallisesti ruvennut katsomaan kaikkea koirallisesta näkökulmasta. Näinollen bongasin pihapiiristä ja lähiympäristöstä ensiksi kaikki Varjon kannalta oleelliset seikat. Naapuri on ihan vieressä, vain metrien päässä vierasmökistä, ja naapurilla karkaileva collie. Voi kuolema, odotan kauhulla Varjon ja tämän viisivuotiaan uroksen ensikohtaamista. Muuten paikka on kyllä mitä mainioin. Oma pihapiiri jossa voi juosta vapaana, järvi johon pääsee uimaan, lenkkeilyyn, jäljestykseen ja esine-etsintään soveltuvaa metsämaastoa silmänkantamattomiin. Ja mikä parasta, pihalla oma koirankoulutuskenttä! Tai siis ihan tavallinen nurmikenttä, jota normaalit ihmiset varmaan käyttäisivät sulkapallon tai mölkyn peluuseen... Mutta isä jo melkein lupasi, että voidaan rakennella siihen tokon ja pk-tottiksen treenaamiseen soveltuva hyppyeste. Hihii.

Kun kerrankin pääsin asiallisiin maastoihin, päätin mökkien tutkimisen lomassa vetää Varjolle kunnon treenisetin. Jälki metsään kahdella kulmalla, viiden tavaran pienikokoinen esineruutu ja tottista päälle (tai tokoa, aivan sama, jotain liikkeitä kentällä).

Jäljestä en voi sanoa muuta kuin että aivan törkeän hieno. Olin kadottanut aloitusmerkkini joten Varjo joutui hakemaan jäljen itse tieltä, vasta koiran tallattua vierestä löysin metallipuikon. Kokeilin huvikseen jälkikokeen aloitustilannetta eli koiralle kymmenen metriä vapaata liinaa, ja sinne paineli vilkaisemattakaan taakseen. Varjo teki töitä koko ajan nenä maassa, ei seilannut ollenkaan, kulmissa taisi oikaista pari askelta mutta löysi saman tien jäljen uuden suunnan ja jatkoi itsevarmana eteenpäin. Olin jättänyt askelille satunnaisia nameja jotka kaivoi mättäiltä, sekä yhden kepin, jonka edessä sitten seisottiin tovi ennen kuin Varjo tajusi tarjota sen ojentamista. Tästä palkkaus ja lupa jatkaa. Jälki olisi selkeästi saanut olla pidempikin, nyt ehkä parisataa metriä, koira häsäsi vielä tielläkin valmiina jatkamaan. Ja keppi-ilmaisuja varmaan pitäisi ihan treenata. Mutta tosi tyytyväinen olen Varjon työskentelyyn, me ei tottapuhuakseni olla varmaan ajettu tämän lisäksi kuin yksi metsikköjälki, ja sekin oli joskus aikaisin keväällä. Näitä lisää!

Esineruudussakin Varjon työskentely oli mallikasta. Vilja oli tehnyt koko ruudun, joten mulla ei ollut hajuakaan minne tavarat oli piilotettu, mutta niin vain Varjo nosteli sieltä neljä ensimmäistä esinettä kuin joku olisi laittanut tienviitoilla missä ovat. Viides, kuulakärkikynä, tuottikin sitten huomattavasti enemmän vaikeuksia. Likka sahasi ruutua minuuttikaupalla, kävi jo tutkimassa tien toiseltakin puolelta, vauhti hidastui, muttei lopettanut etsimistä. Mietin siinä, pitääkö mun mennä apuun, että pääsen kuitenkin palkaamaan koiran hienosta pitkästä työskentelystä. Silloin kuitenkin takanurkasta nousi epäilevä koiranpää punainen muovinpala suussa. Aloin hihkua ja kehua, palautus eteen, jonka jälkeen vapautin Vantturan pk-valjaista ja ja sai mahtavat pallonjahtaus- ja repimisleikit.

Kentällä reeniessä näki että se oli jo selkeästi väsynyt, mutta patukan vilautuksen jälkeen pursusi tahtoa jatkaa. Tehtiin täyskäännöksiä käsiavustuksella, avoimen luoksetulo ja jäävät sekä yksi nouto, jonka palautti laukalla. Bileet siis. Vielä muutama kaukojen istumaannousu ilman etäisyyttä, maahan lätsähtää lyhyeltä matkalta yleensä jo aika hyvin, mutta istumaanhypyssä on vielä tekemistä, ettei mene kerimiseksi. Saatiin pari onnistumista, viimeisestä superpalkka ja yhteistä riehuntaa.

Jaksoi kiitettävästi koko sarjan, mun ihana otukseni. Juostiin rantaan juomaan ja sen jälkeen mukana ollut ateria. Matka takaisin päin sujui huomattavan rauhallisissa merkeissä, Varjo torkkui koko matkan.

Ai niin, ja itse mökki! Hienoja rakennuksia, meillä on ensi kesänä edessä vähän kunnostustöitä, mutta eiköhän siitä hyvä saada. Odotan jo vapaita viikkoja, jolloin Varjon ei tarvitse hihnaa nähdäkään. Kesäänhän on enää.. mitä, jotain puoli vuotta?

Narsistinen narttu, kunniakas käyttäytyjä ja lisää deletoitavaa

En ole kirjoitellut viikkoon mitään. Syy: ei olla tehty juuri mitään. Varjo keksi viime viikolla ruveta elämänsä ensimmäistä kertaa valeraskaaksi, kulki ympäri kämppää vikisten, petasi ja näytti koko ajan siltä kuin olisin uhannut hakata sitä. Osaamansa asiat teki jotenkuten, mutta jos likalle yritti opettaa mitään uutta, oli se korvat luimussa "apuaa en tajuu mitään päästä mut pois". Kerjäsi koko ajan huomiota, mutta jos sen kutsui silitettäväksi, tuli se häntä koipien välissä luimistellen luo. Siinä vaiheessa kun se katteli lenkillä ihmisiä eikä selvästi missään älynystyrässä välähtänyt että kyseisestä näköhavainnosta pitäisi tulla luokse, totesin että joo kiitos, nyt ei tehdä muutamaan päivään yhtään mitään. Sai hillua Myllypuron ja Viikin välisessä metsässä vapaana, mentiin siksakkia koko risukko vältellen polkuja ja kiiveten kallioita ylös alas, mutta ainoat kontaktit koiraan oli kun päästin sen vapaaksi ja kun otin sen jälleen kiinni. Taisi reipas liikunta umpimetsässä tehdä hyvää meille molemmille, Vanttura sai juosta sydämensä kyllyydestä ja mä sain vähän hermolepoa kun ei tarvinnut koko ajan vahtia tuleeko joku vastaan ja mitä tuo ryökäle nyt keksii.

Valeraskaus on onneksi ohimenevä tila. Tämän viikon torstain paikkeilla elikkoni alkoi osoittaa jälleen jonkinlaisia merkkejä yhteistyöhalusta, ja lenkeillä päästiin taas liikunnan lisäksi treenaamaankin. Tajusin vasta nyt, että meidän ulkoiluthan koostuu normaalisti valtaosin pienistä treenihetkistä, kun mä näen mahdollisuuksia kaikkialla: tietyntyyppisessä rykelmässä olevat puut voivat tarjota kiertoharjoitusmahdollisuuksia, kaatuneet puunrungot ovat hypyyttämistä ja tasapainoilua varten, keskellä kävelytietä olevalla tietyökartiolla voi harjoitella merkkiä, meluavat jalkapalloa pelaavat koululaiset tarjoavat erinomaista paikallamakuuhäiriötä... Perjantaina harjoiteltiin paikallamakuuta metroasemalla, kun metron tuloon oli liian kauan. Nelisen minuuttia pällisteleviä ihmisiä, matkaa koiraan 1-5 metriä. Eipä se pahemmin hälinästä häiriintynyt.

Perjantaina Varjo osoitti muutenkin hatunnoston arvoista käytöstä. Mentiin lenkkeilemään kaverini Siirin kanssa, jonka perhe omistaa 2 kpl ceskyterrierejä. Varjo on nähnyt ceskyt kaksi kertaa ennenkin, pentuna päässyt leikkimään niiden kanssa, toisella kerralla säikähtivät räväkkää belginuorukaista niin paljon ettei leikeistä tullut mitään. Varjon tappajahaimaisuuden tietäen olin varautunut siihen että tiedossa on tasan jalan vieressä kuljettava hihnalenkki, ja aluksi mentiinkin niin, pidin koirani huomion pääasiassa itsessäni  ja se kulki aika asiallisesti edes apinoimatta pahemmin. Vartin käveltyämme päästin Varjon hetkeksi vapaaksi suorittamaan tehtävää, kiven päälle kiipeämistä. Sinne ryntäsi, vapautuksesta suoraan luokse ja pallon perään vilkaisemattakaan ceskyjä. Sitten Varjo kiinni ja ceskyt vapaaksi, olivat sen verran arkajalkoja että pysyivät aikalailla Siirin jaloissa yrittämättä tulla Varjoa haistelemaan tai härnäämään, eikä Vanttukaan tuntunut olevat ceskyistä sen enempää kiinnostunut, vaikka olivatkin nyt vapaina.

Koska kukaan koirista ei tuntunut olevan kovasti toisen porukasta kiinnostunut, ajattelin kokeilla, mitä tapahtuu, jos päästän omankin likkani niin että ovat kaikki vapaina yhtä aikaa. Muilta yhteislenkeiltä (mulla Roope tai Late joita ei voi pitää vapaana) se tietää käskyn "mene", joka tarkoittaa eteenpäin jatkamista kiinnittämättä huomiota takana kulkeviin. Päästin siis Varjon vapaaksi ja käskin menemään. Ja sinne paineli. Luoksetulot kadulla kulkeneistä ihmisistä ceskyistä välittämättä, isolle aukiolle tultaessa katseli harkitsevasti, mutta käskystä jatkoi matkaa. Nuorempi ceskyistä tuntui olevan Varjosta kovin kiinnostunut, joten annoin Varjon mennä kepin kanssa sitä härnäämään. Lopputulos: cesky alkoi kiljua vaikkei Varjo ollut siihen koskenutkaan. Kutsuin likan pois ja käskin jatkaa matkaa, ja se jätti toisen koiran rauhaan. Hei meillä on ehkä jotain toivoa. Koirasosiaalista tosta elikosta en enää odota, mutta jos se pystyy lenkeillä edes välinpitämättömyyteen, on sekin jo jotain.

Ja sitten lauantai, ja se toinen delete. Miksi oi miksi.

Minnie, Milon kaverina asuva 6-vuotias saksanpaimenkoiranarttu, on jostain syystä aina suhtautunut Varjoon kuin natsi tuhottavaan juutalaiseen. Varjo oli ihan kakara, jonkun kääpiösnautserin kokoinen, kun Minnie ilman näkyvää syytä kurmuutti sen oikein kunnolla niin että likka vain huusi ojanpohjalla ennen kuin Minnie saatiin pois. Ne ei ole pahemmin sen jälkeen tavanneet, koska koko viime syksyn aina kun Varjo näki kyseisen koiran, se yritti hysteerisesti kiivetä mun taskuun turvaan. Ei se muita schäfereitä ole kuitenkaan koskaan onneksi samoin pelännyt.

Viime treeneissä testailin vähän Varjon levonottokestävyyttä, enkä sitonut sitä kiinni Milon treenaamisen ajaksi. Vinkuihan se, mutta pysyi makuulla repun vieressä puun juurella. Molemmat koirat oli kolunneet esineruudun kohtuullisella menestyksellä, Milo viimeisenä, Varjo makoili puun juurella. Muutama pienempi esine oli vielä hakematta, ja Mari päätti ottaa Minnien takakontista virkistämään mieltään ja etsimään vielä jäljellä olevat esineet. Etsivät aikansa, Mari palkkasi Minnien, joka hetken lelulla leikkimisen jälkeen lähti hiekkatien toiselle puolelle kentän reunalle, jossa Varjo makasi. Kehuin omaa koiraani joka pysyi maassa, odotin Marin kutsuvan Minnien pois jotta pääsisin palkkaamaan Varjon hienosta luottamuksesta. Mari huusi Minnietä pois ja... no, otsikosta varmaan voi arvata kaiken tarvittavan. Varjo luotti Minnien metrin päähän ennen kuin lähti puolustautumaan.

Että joo. Kiva kun nää tapaukset tulee tällaisena könttänä. Saatoin sentään koiran rauhoittamisen jälkeen toistaan tilanteen, käskeä Varjon ottaa levon ja laittaa Marin ja Minnien kävelemään ympärille, hihnassa tosin tällä kertaa. Kerran yritti nousta istumaan ja murahdin sen takaisin maahan, sen jälkeen pysyi. Kehut ja silitykset päälle. Hiivatti että se oli hilseessä koko koira.

Kunpa sen pieni mieli pystyisi deletoimaan tämän yhtä hyvin kuin viimeviikkoisen.

Identtiset kaksoset

Kuvaaja: Erja Juvakka

Sisko ja sen veli eli Varjo ja Milo kuvattuna viime viikonloppuna. 

Aamulenkki DELETE

Tultiin äsken sisään aamulenkiltä. Voi kun voisin mennä takaisin nukkumaan, herätä uudestaan ja ajatella, että se oli vain pahaa unta.

Kierrettiin Jättäriä aamun kosteudessa, liikkeellä ei ketään. Jossain kaumpana näin vapaana vanhaenglanninbulldoggin, mutta kuljettiin sen verran eri reittejä että tiesin ettei Varjo sen luokse lähtisi. Noustiin mäkeä ylös ja olin jo ehtinyt unohtaa koko toisen koiran, kun takaa alkoi kuulua raskas juoksuhengitys. Ehdin vain ajatella että hemmetti nyt se tulee tänne. Käskin Varjon maahan vilkaisemattakaan taakseni, ja käännyin katsoakseni, mistä buldoggi tulee. Sieltähän se meidän takaa. Yritin blogata sen itselläni, ettei menisi Varjon luo, mutta sileä valkoinen turkki vain liukui käsistä kun mistään ei saanut kiinni. Ja jos järkyttävä ruttunaama tulee suoraan Varjoa kohti niin totta hiivatissa se lähtee hyökkäämään sillä jumalattomalla huudolla jonka melkein olen jo unohtanut mutta jota niin paljon pelkään. Hei hei koiran luottamus siihen että pystyn puolustamaan sitä.

En tiedä, ei mua edes suututa, harmittaa vaan niin paljon että tekisi mieli itkeä. Millä tollasen estää. Olisi pitänyt saada siitä bulldogista kiinni.

Eloisalla leirillä

Sunnuntai-iltana palattiin Kuopiosta takaisin Helsinkiin viikonlopun mittaiselta leiriltä. Ohjelmassa oli alkuvuoden tapaan tokoa ja agiliitoa, ensimmäisen kanssa vähän enemmän tosissaan, toinen puhtaasti leikkimistä ja ohjaajan opettelua.

Perjantaina lähdettiin matkaan hyvissä ajoin, kahdelta startattiin auto meidän parkkipaikalta, mukana kaksi koiraa takapaksissa, kaksi häkkiä takapenkillä ja kasseittain tavaraa niin häkkien alla kuin jaloissa. Ajomatka Kuopioon taittui kohtuullisen mukavasti, Varjo ja Milo osasivat olla takana nätisti ja mölisemättä, ja perillekin löydettiin kuuden jälkeen laskeutuneesta totaalisesta pimeydestä huolimatta navigaatorin voimin. Kolmihuoneisessa mökissä majoittui kuusi ihmistä ja seitsemän koiraa, ja hyvin sinne mahduttiin, kun koirilla oli omat häkit joihin pääsi rauhoittumaan. Kyllähän Varjo aluksi ihmis- ja koirapaljoudesta pöhisi, mutta rauhoittui nopeasti päästyään tuttuun häkkiinsä huoneeseen, jossa sen lisäksi oli vain Milo.

Lauantaina ohjelmassa oli tokoa, kouluttajina Anne Miettinen ja Katja Rautiainen. Oli luksusta, kun pääsi kahden koulutusohjaajan syynättäväksi, sääli, että aikaa oli jokaiselle varattuna vain 2 x 15 minuuttia, mulla olisi ollut niin paljon kysyttävää kaikesta muustakin...

Ensimmäisenä halusin että katsoisivat seuraamista, teenkö minä tai koira siinä jotain kummallista, mitä tulisi vielä parantaa. Seuraaminen on liike jota Varjo rakastaa ja tarjoaa mielellään koska tahansa, joten siinä on helppo lähteä viilaamaan pilkkua. Mun toivomuksesta otettiin liike voittajaluokan tapaan, jotta mukana olivat kaikki tempot ja askelsiirtymät. Varjo lähti alussa keulien, mutta korjasi paikkansa nopeasti, kaikenkaikkiaan oli liikkeessa ehkä hieman matalammassa vietissä kuin normaalisti treenatessa. Käännökset teki niin kuin osasi, askelsiirtymät ok muut paitsi peruuttaminen, jossa meinasi jäädä paikoilleen istumaan ja lähti mukaan vasta kun käskin. Hienosti se jaksoi kun huomioi että liike oli reilusti pidempi kuin mitä sen kanssa normaalisti teen, ja odotin mielenkiinnolla kouluttajien kommentteja.

- Mulla on kuulemma aikamoinen vauhti. 90 asteen käännökset teen tosi rivakasti, ihme että koira pysyy niin hyvin perässä.
- Hitaan käynnin vauhti oli koiralle epäsopiva, meinasi tarjota koko ajan istumista.
- Paikka ja koiran etäisyys jalasta kelpasi, tästä olin iloinen, olin miettinyt huomauttavatko nojaamisesta.
- Askelsiirtymät pitää harjoitella (nyt oli löysä oikealle, yleensä liimautuu jalkaan), ja vasen on tehtävä niin, että napa pysyy koko ajan rintamasuuntaan. Olin kivasti ajatellut kiertää koiran päälle menemisen kääntämällä itseni ensin vasemmalle, ottamalla ne pari askelta suoraan ja sitten kääntyväni oikealle. Ei kuulemma kelpaa, joten tähän miettimistä etten tallo Varjoa. Ja mun on kai pakko opettaa toi otus peruuttamaan suoraan, kun se aina kaartuu oikealle.
- Täyskäännöksistä tuli eniten sanomista. Itse teen ne kaartaen (mur! Enkö muka oppinut mitään tokokokeesta?), ja Varjo ei käytä kunnolla takapäätään, vaan kääntyy vain edestä ja hyppää takaosan perässä. Kävelin sitten seuraamisosuuden muutaman kerran yksinäni ja yritin kiinnittää huomiota jalkojen liikkeisiin ja käännöksen jälkeiseen suuntaan, lyhentää askelpituutta aavistuksen ennen täyskäännöstä jotta käännöksen rytmi olisi selvempi. Koira mukaan, ja nami kuonon eteen käännöstä auttamaan. Varjohan osaa peruuttaa sivulta mun taakseni, joten se piti vain saada yhdistettyä käännöksen liikkeeseen oikea-aikaisesti. Nyt ohjelmassa paljon itsenäisiä täyskäännöksia ilman koiraa, ja koiran kanssa liikettä täyskäännös-seis, jotta nähdään, että se varmasti työstää liikkeen loppuun takapäällään, eikä lähde sivusta aukeamaan.
- Katsottiin samalla myös sivulle siirtymistä. Varjohan loikkaa. Ei siis taaskaan käytä takapäätään. Namiohjausta tähänkin, ja tarkkailua, että peruuttaa loppuun asti. Näyttää muuten hyvältä onnistuessaan.

Toinen treenisessio otettiin noutoa. Nykyään into kapulalle on kova ja pito hyvä, mutta palautuksen vauhti on meidän ongelmakohta. Kyllä Varjo sentään nyt palauttaa laukalla, intensiteetti vain on kolmasosa siitä joka kapulalle mennessä on. Näytettiin esimerkki, jossa ohjaaja onnistui heittämään pulikan niin pitkälle että koira meinasi mennä päin seinää. Vinkaisu lähtiessä, pinkominen kapulalle, huolimatonta laukkaa takaisin ja nätti irrotus. Hyvää ruodittavaa siis koulutusohjaajille.

- Vinkaisu pois, ääntely on ehdottomasti kielletty tokokokeissa. Luulee liikaa saaliiksi, mikä on taatusti oma vikani, kun olen valtavasti innostanut aluksi niin kapulaa ällönnyttä koiraa. Vinkaisee yleensä noutoon lähtiessään, joten kapulan heitto, koiran rauhoitus, mahdollisesti jokin toinen liike ennen noutokäskyä. Ja jos kuitenkin kiljuu, liike loppuu siihen. (Tarviinko apuohjaajan joka poistaa kapulan jos Varjo vuotaa? Voisin toki kytkeä sen pitkään liinaan ja pysäyttää sillä tai kiellolla jos vinkaisee lähtiessään, mutta toisaalta en halua että saa niin voimakasta rangaistusta tai epäilen että lopettaa homman kokonaan ainakin siltä kerralta, on kuitenkin sen verran herkkä eläin.)
- Vauhtia takaisintuloon palkkaamisen epäsäännöllistämisellä. Ensin riittää pelkkä kapulan suuhun ottaminen ja koiran kääntyminen mua kohti, sitten vähän pidemmälle takaisinpäin ennen kuin kuuluu JES ja pallo lentää. Tarkoituksena on, että koira säilyttää vauhtinsa täytenä, koska uskoo loppuun asti, että palkka voi tulla milloin tahansa. (Toisaalta Ansa-grontun omistaja kertoi koiransa alkavan vaania palkkaa jos lentää kesken liikkeen, joten sillä auttoi vain loppupalkkaus mahdollisimman nopeasta liikkeestä. Varjosta en kuitenkaan tiedä, joten katsotaan ja kokeillaan, millä sitä vauhtia siihen lopulta saadaan.)

Me ei ehdittykään treenata muuta, mutta muitakin seuraamalla oppi paljon. Etenkin voittajaluokassa kisaavan Ansan ja Tanjan seuraaminen valaisi mulle aika hyvin, miltä haluan joskus oman koirani kyseisen liikkeen näyttävän. Se käännösten intensiivisyys oli jotain huimaa.

Sunnuntaina oli vuorossa agilityä, kouluttajana SM- ja maajoukkuetason koiria valmentava Tiia Vitikainen. Vähän alkoi hirvittää että mitä oli tullut tehtyä kun tällaiseen oli ilmoittautunut, kun itse en tiedä lajista edes perusteita, eikä koirakaan ei ole tehnyt muuta kuin hypellyt risujen yli, kierrellyt puita ja juossut läpi rakennustyömaaputkista. Kouluttaja oli kuitenkin kannustava ja avoin, totesi että muutamia perusasioita ehditään käydä läpi ja käski ensimmäiseksi näyttää koiran kanssa, miten viiden esteen hyppysuora sujuu.

Nopeasti selvisi, että tiesin asioista vielä vähemmän kuin olin kuvitellut. Varjohan karkasi kahden vai oliko peräti jo ensimmäisen hypyn jälkeen suoraan mun luokse, "hei jee missä pallo leikitään mähän hyppäsin jo ton riman yli", ja olisi varmaan juossut päin siivekettä ellen olisi pysähtynyt ja todennut että en tiedä miksei koira etene. Sain kuulla perusteet targetista, mikä se on ja miksi sitä käytetään, ja koska narupallo on Varjolle niin rakas, ojensin kyseisen lelun kouluttajalle ja siirryin koirani kanssa yhden esteen taakse. Ja sitten toisen. Ja pian viidennen, eikä Varjoa kohta enää kiinnostanut pätkääkään juoksinko sen edessä, sivulla vai takana, se ampui kiitolaukalla koko suoran suoraan palloon kiinni. Se siis osaa edetä itsenäisesti, mun vain pitää ymmärtää miten palkata niin että kyseinen toiminta saadaan aikaan.

Kouluttaja kävi Marin ja Milon kanssa läpi saman harjoituksen, jonka jälkeen saimme kuulla lyhyen selostuksen, miten koira lukee ihmisen ohjausta. Perus tietämätön aloittelija, kuten esimerkiksi minä, ajattelee helposti, että koira menee sinne, minne kädellä näytetään ja käsketään. Mutta totuus on jotain ihan muuta. Koira lukee ihmistä paljon kokonaisvaltaisemmin kuin vain sinne tänne huitovia yläraajoja.

Tärkein asia on liike. Mihin ihminen kulkee, ohjaa paljolti sen, minkä esteen koira suoritettavaksi valitsee. Seuraavana tulee katse, ja heti perässä kouluttajan jo monesti muita ohjatessaan hokema laser, eli rintakehän suunta (kuvittele että rintakehässä on suoraan muutaman metrin päähän osoittava laser-valo, tätä paikkaa kohti koira hakeutuu). Vasta sitten tulevat jalat ja kädet, ja viimeinen, mitä koira seuraa, ovat sanat.

Tämä selitti paljolti, miksi muutamat seuraavat ohjauskuvioharjoitukset (joiden hienoja nimiä en tietenkään muista, joku taisi olla sylikäännös) menivät multa ensimmäiset kerrat niin onnistuneesti pieleen. Yhdessä kuviossa katse tai vähintään rintakehän suunta ohjasi Varjon hyppäämään esteen takaakiertona, vaikka käsillä kuvittelin houkutelleeni sen ihan jalkojeni juureen lähettääkseni hyppyyn. Voi muuten olla vaikeaa napata koira liikkeelle niin että täytyy lähestulkoon olla selkä siihen päin... Tai edes heittää se palkkiopallo oikeaan suuntaan ja tarpeeksi lähelle eikä päin seinää. Kouluttaja sanoi, että tässä vaiheessa meillä ei oikeastaan tarvitsisi olla koiria ollenkaan, koska tässä harjoitellaan ohjaajan liikkumista, koira osaa automaattisesti lukea suunnan oikein jos ohjaus vain on onnistunut. Kokeiltiin nyt kuitenkin liikeratoja myös elikoiden kanssa, huomasinpa ainakin konkreettisesti kouluttajan sanojen pitävän paikkansa, kun lopulta tarkkailtuani tarpeeksi asentoani sain Varjon juoksemaan sinne minne halusinkin.

Opin kyllä sunnuntailta aika paljon siihen nähden, miten lyhyt treeniaika meillä oli. Jo nyt ollaan tehty puunkiertoja ihan eri meiningillä, Varjo tajuaa paljon paremmin mun liikehdintääni ja vastaavasti minä tajuan, miksi koiruus ei toisinaan tee niin kuin haluaisin.

Loppuun vielä sosiaalisuushehkutusta, kun se on Varjolta niin harvinaista. Milo ja Varjo olivat koko viikonlopun automatkat samassa häkissä, koulutusten odotteluajoiksi ne tungettiin samaan tilavaan häkkiin kentän reunalle, ja lisäksi riehuivat ulkona vapaasti keskenään ainakin neljästi kahden päivän sisään. Eikä yhtään tappelua, ei edes rähinäyritystä. Varjolla oli jotenkin ihan erilainen asenne koko leikkimiseen, sen näki jo tavasta jolla se lähti Miloa kohti kun sai luvan. Veikkaan että yhteishäkittämisellä on runsaasti osuutta asiaan. Lisäksi oli hetkellisesti samassa sisätilassa yhden pennun ja reilua vuotta vanhemman karavaanariluonteisen Ansan kanssa, eikä edes nostellut niskakarvojaan toisille otuksille. Ihmisille Vanttura totta kai pöhisi ihan koko viikonlopun, mutta ainakin se on saanut sitä paljon kaivattua käsittelyä henkilöiltä jotka tietävät miten olla eivätkä kavahda vastalausepuhahduksia.