En ole kirjoitellut viikkoon mitään. Syy: ei olla tehty juuri mitään. Varjo keksi viime viikolla ruveta elämänsä ensimmäistä kertaa valeraskaaksi, kulki ympäri kämppää vikisten, petasi ja näytti koko ajan siltä kuin olisin uhannut hakata sitä. Osaamansa asiat teki jotenkuten, mutta jos likalle yritti opettaa mitään uutta, oli se korvat luimussa "apuaa en tajuu mitään päästä mut pois". Kerjäsi koko ajan huomiota, mutta jos sen kutsui silitettäväksi, tuli se häntä koipien välissä luimistellen luo. Siinä vaiheessa kun se katteli lenkillä ihmisiä eikä selvästi missään älynystyrässä välähtänyt että kyseisestä näköhavainnosta pitäisi tulla luokse, totesin että joo kiitos, nyt ei tehdä muutamaan päivään yhtään mitään. Sai hillua Myllypuron ja Viikin välisessä metsässä vapaana, mentiin siksakkia koko risukko vältellen polkuja ja kiiveten kallioita ylös alas, mutta ainoat kontaktit koiraan oli kun päästin sen vapaaksi ja kun otin sen jälleen kiinni. Taisi reipas liikunta umpimetsässä tehdä hyvää meille molemmille, Vanttura sai juosta sydämensä kyllyydestä ja mä sain vähän hermolepoa kun ei tarvinnut koko ajan vahtia tuleeko joku vastaan ja mitä tuo ryökäle nyt keksii.
Valeraskaus on onneksi ohimenevä tila. Tämän viikon torstain paikkeilla elikkoni alkoi osoittaa jälleen jonkinlaisia merkkejä yhteistyöhalusta, ja lenkeillä päästiin taas liikunnan lisäksi treenaamaankin. Tajusin vasta nyt, että meidän ulkoiluthan koostuu normaalisti valtaosin pienistä treenihetkistä, kun mä näen mahdollisuuksia kaikkialla: tietyntyyppisessä rykelmässä olevat puut voivat tarjota kiertoharjoitusmahdollisuuksia, kaatuneet puunrungot ovat hypyyttämistä ja tasapainoilua varten, keskellä kävelytietä olevalla tietyökartiolla voi harjoitella merkkiä, meluavat jalkapalloa pelaavat koululaiset tarjoavat erinomaista paikallamakuuhäiriötä... Perjantaina harjoiteltiin paikallamakuuta metroasemalla, kun metron tuloon oli liian kauan. Nelisen minuuttia pällisteleviä ihmisiä, matkaa koiraan 1-5 metriä. Eipä se pahemmin hälinästä häiriintynyt.
Perjantaina Varjo osoitti muutenkin hatunnoston arvoista käytöstä. Mentiin lenkkeilemään kaverini Siirin kanssa, jonka perhe omistaa 2 kpl ceskyterrierejä. Varjo on nähnyt ceskyt kaksi kertaa ennenkin, pentuna päässyt leikkimään niiden kanssa, toisella kerralla säikähtivät räväkkää belginuorukaista niin paljon ettei leikeistä tullut mitään. Varjon tappajahaimaisuuden tietäen olin varautunut siihen että tiedossa on tasan jalan vieressä kuljettava hihnalenkki, ja aluksi mentiinkin niin, pidin koirani huomion pääasiassa itsessäni ja se kulki aika asiallisesti edes apinoimatta pahemmin. Vartin käveltyämme päästin Varjon hetkeksi vapaaksi suorittamaan tehtävää, kiven päälle kiipeämistä. Sinne ryntäsi, vapautuksesta suoraan luokse ja pallon perään vilkaisemattakaan ceskyjä. Sitten Varjo kiinni ja ceskyt vapaaksi, olivat sen verran arkajalkoja että pysyivät aikalailla Siirin jaloissa yrittämättä tulla Varjoa haistelemaan tai härnäämään, eikä Vanttukaan tuntunut olevat ceskyistä sen enempää kiinnostunut, vaikka olivatkin nyt vapaina.
Koska kukaan koirista ei tuntunut olevan kovasti toisen porukasta kiinnostunut, ajattelin kokeilla, mitä tapahtuu, jos päästän omankin likkani niin että ovat kaikki vapaina yhtä aikaa. Muilta yhteislenkeiltä (mulla Roope tai Late joita ei voi pitää vapaana) se tietää käskyn "mene", joka tarkoittaa eteenpäin jatkamista kiinnittämättä huomiota takana kulkeviin. Päästin siis Varjon vapaaksi ja käskin menemään. Ja sinne paineli. Luoksetulot kadulla kulkeneistä ihmisistä ceskyistä välittämättä, isolle aukiolle tultaessa katseli harkitsevasti, mutta käskystä jatkoi matkaa. Nuorempi ceskyistä tuntui olevan Varjosta kovin kiinnostunut, joten annoin Varjon mennä kepin kanssa sitä härnäämään. Lopputulos: cesky alkoi kiljua vaikkei Varjo ollut siihen koskenutkaan. Kutsuin likan pois ja käskin jatkaa matkaa, ja se jätti toisen koiran rauhaan. Hei meillä on ehkä jotain toivoa. Koirasosiaalista tosta elikosta en enää odota, mutta jos se pystyy lenkeillä edes välinpitämättömyyteen, on sekin jo jotain.
Ja sitten lauantai, ja se toinen delete. Miksi oi miksi.
Minnie, Milon kaverina asuva 6-vuotias saksanpaimenkoiranarttu, on jostain syystä aina suhtautunut Varjoon kuin natsi tuhottavaan juutalaiseen. Varjo oli ihan kakara, jonkun kääpiösnautserin kokoinen, kun Minnie ilman näkyvää syytä kurmuutti sen oikein kunnolla niin että likka vain huusi ojanpohjalla ennen kuin Minnie saatiin pois. Ne ei ole pahemmin sen jälkeen tavanneet, koska koko viime syksyn aina kun Varjo näki kyseisen koiran, se yritti hysteerisesti kiivetä mun taskuun turvaan. Ei se muita schäfereitä ole kuitenkaan koskaan onneksi samoin pelännyt.
Viime treeneissä testailin vähän Varjon levonottokestävyyttä, enkä sitonut sitä kiinni Milon treenaamisen ajaksi. Vinkuihan se, mutta pysyi makuulla repun vieressä puun juurella. Molemmat koirat oli kolunneet esineruudun kohtuullisella menestyksellä, Milo viimeisenä, Varjo makoili puun juurella. Muutama pienempi esine oli vielä hakematta, ja Mari päätti ottaa Minnien takakontista virkistämään mieltään ja etsimään vielä jäljellä olevat esineet. Etsivät aikansa, Mari palkkasi Minnien, joka hetken lelulla leikkimisen jälkeen lähti hiekkatien toiselle puolelle kentän reunalle, jossa Varjo makasi. Kehuin omaa koiraani joka pysyi maassa, odotin Marin kutsuvan Minnien pois jotta pääsisin palkkaamaan Varjon hienosta luottamuksesta. Mari huusi Minnietä pois ja... no, otsikosta varmaan voi arvata kaiken tarvittavan. Varjo luotti Minnien metrin päähän ennen kuin lähti puolustautumaan.
Että joo. Kiva kun nää tapaukset tulee tällaisena könttänä. Saatoin sentään koiran rauhoittamisen jälkeen toistaan tilanteen, käskeä Varjon ottaa levon ja laittaa Marin ja Minnien kävelemään ympärille, hihnassa tosin tällä kertaa. Kerran yritti nousta istumaan ja murahdin sen takaisin maahan, sen jälkeen pysyi. Kehut ja silitykset päälle. Hiivatti että se oli hilseessä koko koira.
Kunpa sen pieni mieli pystyisi deletoimaan tämän yhtä hyvin kuin viimeviikkoisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti