Vuoden paketointi

Koska tätä vuotta on jäljellä enää muutama hassu hetki, on syytä kirjata ylös joitakin ajatuksia ja tapahtumia, joita se on pitänyt sisällään. Tammikuun tavoitelista toimikoon ohjenuoranani.

1. Arkielämä.

Kirjoitin vuoden alussa siitä, miten haluan oppia ymmärtämään tuota koiraa entistä paremmin. Halu ei ole kadonnut mihinkään, mutta toisinaan on päiviä, jolloin tuntuu, ettei pohtimisessa päädytä kuin umpikujiin. Vasta tämän vuoden aikana olen vähitellen alkanut ymmärtää, kuinka ailahtelevainen Varjo on, ja toisaalta, kuinka paljon oma toimintani vaikuttaa siihen. Monesti kiroan meidän molempien epävarmuutta ja sitä, ettei koirani luota juuri muihin kuin minuun. Sisällä se osaa olla tutuille jätettynä mainiosti, mutta en voi antaa sitä lähes kenellekään muulle lenkitettaväksi, koska muiden kanssa ulkona yhtään mitään nähdessään Varjo saa kohtauksen.

En tiedä, onko mikään muuttunut arkielämässämme sitten viime vuodenvaihteen. Varjon kanssa on naksuteltu paljon arkitilanteista ja rauhallisesta mielentilasta, olemme tehneet satoja ohituksia toisista koirista niin kävellen, ravaten, juosten, pyörän vieressä kuin suksien edessäkin. On hyviä päiviä, jolloin Varpasen kuonosta kuuluu vain muutama pöhähdys todella vaikeissa tilanteissa, ja sitten niitä, jolloin kaikki hirvittää.

Osaan kuitenkin luullakseni lukea Varjoa taas hiukan edellisvuotta paremmin. Näen, milloin sillä on hauskaa, milloin on paha olla, milloin mikään ei onnistu tai kaikki on mahdollista. Valitettavasti päivän tapahtumia ei voi suunnitella aina koiran mielialojen mukaan. Vuoteen on mahtunut muutama aivan karmiva päivä, jolloin Varjo ei ole kyennyt käsittelemään lähes mitään. Onneksi joukossa on ollut paljon enemmän niitä hetkiä, jolloin se on unohtanut, mitä paiseutuminen tarkoittaa, ja jolloin se on osannut nauraa niin, että on saanut minutkin väkisin iloiseksi.


2. Koulutukselliset tavoitteet.

a) Toko.
Nouto saatiin sellaiseen kuosiin, että avoimen luokan perusnoutoliike on mahdollista suorittaa kokonaisena. Metallia ja ohjattua on myös treenattu, metalli vähän ällöttää, mutta tähän auttoi kummasti kapulan vaihto isompaan. Ehkä kapulaan on miellyttävämpi tarttua, kun laippoihin osumista ei tarvitse pelätä ja maavara on niin suuri, että suun saa suljettua kunnolla keskiön ympärille. Tunnaria on opiskeltu enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi, väitän kuitenkin, että Varjolla on joku haju siitä, mistä asiassa on kyse. Ruudun Varjo on nähnyt, mutta ei sillä vielä sen suorituksesta selkeää kuvaa ole. Kaukot sen sijaan alkavat oikeassa vireessä näyttää aika kivalta, takatassujen varpaat liikkuvat enää harvoin. Takapään käytön harjoitus on ikuisuusprojekti, johon otettiin tänä syksynä vihje mukaan vasemmalle tapahtuvaan täyskäännökseen. Liikkeestä istumiseen on tehty pohjat ja opeteltu kuuntelemaan, mikä se annettu pysähtymisasento olikaan. Lisäksi ennen varsinaista suoritusta tapahtuvaan liikkeeseen nimeltä kehääntulotarkastus on keksitty vihdoin toimiva keino: kuonokosketus.

b) Agility.
Tämä on ehkä meidän suurin success, ainakin alkuperäisiin tavoitteisiin nähden. Alkeiskurssilla ehdimme talvella käydä kolmesti ennen Varjon juoksua, ja jo siinä vaiheessa tiesin, että se en ole vain minä, joka on tästä aivan liekeissä. Keväällä vietimme muutaman treenikerran hallissa, ja kesällä ulkokentällä vierähti neljän kuukauden aikana yleensä useampi ilta viikossa seurassa, jota parempaa en olisi voinut toivoa. Opin useita ohjauskuvioita, koiran liikkeenlukutaitoa, ennakointia, palkan suuntausta ja ajoitusta, jopa hiukan malttamista sen suhteen, kuinka paljon kerralla on järkevää treenata. Varjo oppi puomin alastulolla kuonokosketuksen perusteet ja radalla paitsi toimimaan entistä enemmän yhteistyössä kanssani, myös hiukan sitä röyhkeyttä, jota irtoamiseen ja itsenäisempään suorittamiseen tarvitaan. Marraskuussa kävimme päivän ammattilaisen valmennuksessa, ja silloin ymmärsin meidän oikeasti osaavan jotakin. 2x2 -kepit löytyvät autotallista, 6-12 kpl menee monesta eri kulmasta monenlaisilla häiriöillä. Paljon on yhä tehtävää ja varmisteltavaa, eivätkä kepit ole vielä koskaan esiintyneet osana rataa, mutta melko vahva pohja pujottelulle on tämän vuoden aikana ehditty tehdä.

c) Jälki. 
Namien radikaali vähentäminen alkoi heti Wappuleirillä ja jatkui siitä pisteeseen, jossa koira jäljestää 500 askelta vaikka kokonaan ilman. Aktiivisempikin jäljentekijä olisin voinut olla, mutta harrastusmahdollisuuksiin nähden (käytössä lähinnä kaupungin nurmialueet) Varjo sai käyttää nenäänsä kohtuullisesti, mihin auttoi se, että jälkien teko namien vähentymisen myötä helpottui huomattavasti. Kulmat ovat levällään, mutta keppi-ilmaisun Varjo oppi hetkessä, kun tajusin hyväksyä sen luonnollisimman ilmaisutavan, joka alun perin ajatellun maahanmenon sijaan on kepin minulle tuominen.

d) Hupitemput.
Etutassuilla seisominen ilman apuja onnistuu, tosin Varjo kaipaa vielä sitä "henkistä tukea" eli jotakin seinää, tuolia tai pylvästä taakseen, vaikkei siitä tukea otakaan. Heppa aloitettiin keväällä ja on nyt varsin varma, Vanttura nousee takajaloilleen vaikka makaisin käskyn antaessani lattialla ja pystyy myös pysymään asennossa jonkin hetken. Kurre-heppa-kurre eli reisilihasliike onnistuu sekin, jos alusta on tarpeeksi tukeva ja koiran vireystila riittävä. Häpeäminen on vaiheessa, koska en saa sitä tarjoamisen tai huijaamisen kautta Varjosta ulos, on etutassun nostamista kuonolle harjoiteltu ihan kylmästi näyttämällä koiralle "kädestä pitäen", mitä kuuluu tehdä. Ankkaa ja Sakua en ole juuri jaksanut erotella, sen sijaan olen opettanut Varjon hakemaan tietokoneen laturinjohdon lattialta, luidensyöntialustana toimivan pyyhkeen ammeen reunalta ja yösukat kaapista. Se osaa hypätä jalkapohjieni päälle kun makaan selälläni lattialla ja sulkea kuonollaan oven, vaikka käskijä jäisikin silloin koiran palkitsemisen kannalta väärälle puolelle. Liikennevalonapin painaminen kuonolla oli hauska projekti opettaa, ja on nyt yksi Varjon lempparijutuista, joka kerta Suuri Tehtävä.


3. Kokeet, testit ja tarkastukset. 

TK2:sta ei haalittu kokoon, mutta eipä sitä edes yritettykään. Sen sijaan käytiin kisaamassa CityBelgien riveissä kolmessa tokokisassa, joista tuloksena 2 x ALO1 ja 1 x AVO1. Varjon nimen edessä voi nyt siis käyttää kirjainyhdistelmää TK1, ja avoin luokkakin on korkattu. Ei paha, ja ohjaaja sai lisää kaipaamaansa positiivista kisakokemusta. BH-kokeesta ohjaaja ei vaivautunut ottamaan selvää, koska toko oli intresseissä korkeammalla, joten se jäi vielä odottamaan kävijäänsä. Luonnetestiin tai näyttelyihin ei todellakaan menty, mutta silmät peilattiin huhtikuussa terveiksi ilman pöhinöitä lääkärisedälle. Yllätysmomenttina olivat syyskuun agiepikset, joista hyppyradalta kolahti sijoitus nro 3.


4. Sosiaalistuminen.

Vieraiden ihmisten räpellyksestä Varjo ei edelleenkään tykkää, mutta olen jakanut nämä tilanteet päässäni kahtia helpottaman toivottavan käytöksen kriteerien luomista. Kehääntulotarkastuksiin tai muihin vastaaviin kopelointitilanteisiin pyydän Varjon kuonokosketukseen käteeni, mutta todellinen sosiaalistuminen, se, että koirani itse menisi ja haluaisi mennä tervehtimään ihmistä, on edelleen sattumanvaraista ja riippuu päivästä sekä kohdattavan ihmisen reaktioista.

Omistajalle on sen sijaan tapahtunut vuoden aikana paljon. Vaikken edelleenkään mene helpolla oma-aloitteisesti juttelemaan ventovieraiden kanssa, huomaan olleeni mukana monessa ja voivani sanoa tutukseni paljon useampaa koiraharrastajaa kuin vielä vuosi sitten. Olen treenannut kesän ja syksyn tokoa CityBelgien SM-ryhmässä ja agilityä kahden henkilön muodostamassa Takapihaliitäjät-seurassa, joka on tänä vuonna pohtinut noin miljoonaa muutakin koirankoulutukseen ja Varjon arkipäivään liittyvää seikkaa. Tänään minulle ja Varjolle tuli eläinkaupassa puhumaan ihminen, jonka kanssa juttelimmekin sitten reilusti yli tunnin vaihtaen lopuksi numeroita treeniseuran merkeissä. Vaikuttaa ihan siltä, että koiraharrastus on vaarassa tehdä minusta sosiaalisen.


Kiitos tästä vuodesta, tervetuloa uusi!

Minusta on tullut flexisti

Reilut puolitoista vuotta sitten kerroin melkein häpeillen ostaneeni Varjolle flexin. "Vain Nuuksioon ja Lappiin, ei yleiseen käyttöön, kaduilla kuljetaan metrin nahkaremmissä", kirjoitin silloin. Hyvin pitkään asia olikin juuri näin, flexi pysyi hattuhyllylle unohdettuna, Utsjoen tuntureillakin kahdenkymmenen metrin liina osoittautui paljon käytännöllisemmäksi. Mietin jo toisinaan, miksi olin edes kelataluttimen ostanut, kun ei sille kerran käyttöä tuntunut olevan.

Tänä syksynä kyseinen kapine on kuitenkin jostain syystä osunut käteeni useammankin kerran. Aluksi juttu oli lähinnä vitsi, eihän minun koirani nyt flexissä kulje. Vekotin tosin oli sikäli kätevä, ettei sitä liinan lailla tarvinnut lenkin jälkeen huuhtoa mudasta kymmentä minuuttia, jos halusi tunnistaa hihnan alkuperäisen värin. Se myös osoittautui yhdeksi tavaksi, jolla Varjoa ja Titoa saattoi pitää yhtaikaisesti "melkein vapaana". Flexi tarttui mukaani aamuina, jolloin en jaksanut niuhota hihnassakävelystä, mutta tarkkaavaisuuteni ei riittänyt koiran vapaanapitämiseen. Lumen tultua kiinni olevan koiran saattoi kätevästi käskeä penkkaan kulkemaan ja rasittamaan itseään ilman, että minun tarvitsi siirtyä auratulta tieltä yhtään mihinkään.

Nyt huomaan tavallisen remmin unohtuneen naulakkoon ja Varjon kulkeneen pelkässä flexissä jo kolmatta päivää putkeen. Jonkin rajan yli ollaan menty, kun tänä iltana matkustin metrossa valjailla ja flexillä varustetun koiran kanssa.  Tämä kuulostaa suorastaan huolestuttavalta, mutta onneksi asia ei ole ihan niin paha kuin miltä vaikuttaa. Meillä kun on tässäkin asiassa säännöt, joita on noudatettava, enhän halua olla yksi niistä, joita muiden koirien omistajat katsovat pitkään ja pahasti.

Tiedostan, että flexissämme on jarrunappi, enkä pelkää käyttää sitä, kun tarve vaatii. Vilkkaasti liikennöidyissä paikoissa Varjo kulkee jalan vieressä, ja satunnaisten kulkijoiden ohituksissakin käsken sen hyvissä ajoin joko viereen tai lumipenkkaan riippumatta siitä, onko vastaantulija koirallinen vai ei. Hihnassa kuljetaan sitä tienlaitaa mitä minäkin, eikä muodosteta hengenvaarallisia ansalankoja tien poikki. Laukkaaminen ei ole suotavaa, ja jos etenemisvauhti muuten on niin kova, että kela kolisee loppumistaan jatkuvasti, on Varjon palattava pysähtyessäni oma-aloitteisesti muutama metri takaisinpäin, jotta matka jatkuu. Viiden metrin rajojen tiedostamisessa on vielä vähän opeteltavaa, eikä äkkinykäyksiltä voida täysin välttyä, mutta uskaltaisin jo tällä kokemuksella väittää, että meidän flexeilymme on huomattavasti ympäristöystävällisempää kuin monen muun.

Welcome home

Tulinpa eräs ilta pari viikkoa sitten kotiin. Pimeässä eteisessä ihmettelin, miten postia on tullut niin paljon, ettei sisään meinaa päästä. Sytytinpä sitten valot:

Kiva Varjo. Energiajakeet olivat ilmeisesti jääneet eteiseen. Kyllähän se sininen muovi kalalta haisi, vaikka kahteen kertaan oli astianpesuaineella tiskattu.

Pari päivää myöhemmin äiti kohtasi eteisessä tällaisen näyn:

Jaa että metalliroskat tällä kertaa. Koira ei kylläkään ollut varsinaisesti koskenut kuin roskat säilöneeseen muovipussiin, joka oli revitty tuhannen silpuksi. Mutta ehkä siellä oli joku pesty säilyketölkki tai majoneesipurkki haissut?

Viimeisin innoitus oli aatonaattoiltana. Käytiin äidin kanssa syömässä, ja sinä aikana pikkukoira oli yrittänyt samaa:

Kamat olivat olleet imurin putken viereisessä pahvilaatikossa. Tuhottu ei taaskaan ollut kuin yksi muovipussi, ehkä siellä olivat haisseet vuosia vanhat kuivamuonanappulat? Koira tuli eteisessä vastaan, joten saattoi olla, että se oli kotiintullessamme päässyt vasta aloittamaan.

Enkö minä opi? Kuten kuvistakin huomaa, eteisessä on aina paljon myös muuta tavaraa, johon Varjo ei ole koskenut lainkaan. Ylipäätään kodin lattialla on jatkuvasti vaikka mitä roinaa, mutta koira ei siihen koske. Mikä sen oli saanut penkomaan muovipusseja ja pahvilaatikkoa, kun ei se koske reppuihinkaan, vaikka niiden avoimissa taskuissa olisi makupaloja? Ja miksi kamat ovat olleet joka kerta eteisen matolla, eivät missään muussa osassa asuntoa?

Noo, nyt laatikossa on piilossa hiirenloukku. Varokoon, ken uskaltaa koskea.

Sinä olet minun peilini ja minä sinun

Luodessani Varjolle blogisivua halusin osoitteeksi jotain muuta kuin sen tavallisimman. Ei mitään varjonvaltakunta.blogspot.com, vaan jotain erilaista. Olin alun perin haaveillut hollanninpaimenkoirasta, joten ajattelin, että olisi kiva, jos nimi olisi hollanninkielinen. Puhutaanhan Belgiassakin flaamia, joka on käytännössä sama asia.

Selasin netin sanakirjoja ja tulin törmänneeksi erilaisiin termeihin. Eräs sanakirja antoi termille "varjo" monenlaisia hollanninkielisiä vaihtoehtoja, ja innoissani valitsin niistä mielestäni hienoimmalta näyttävän. En ymmärtänyt silloin käyttää sanaa haussa myös toisin päin, kokeilla eri sanakirjoja, varmistua siitä, että termi todella tarkoittaa sitä, mitä ensimmäinen lähde väittää. Kuukausia myöhemmin aloin tutkia asiaa tarkemmin, ja huomasin, ettei nimen suomennos ollutkaan ihan sitä, mitä piti. No, moka oli jo tapahtunut, joten annoin osoitteen olla.

Tulin kuitenkin tietämättäni tehneeksi harvinaisen osuvan mokan. Nova sen sanoi:

"Oon aina välillä miettinyt sun blogin osoitetta. "Afspiegeling" ei siis tarkoita varjoa. Siitä viis. Mutta se tarkoittaa heijastusta/heijastamista. On ehkä osuvin nimi, mitä voi olla. Sinä ja Varjo heijastelette toisistanne kuin peilit konsanaan. Hyvässä ja pahassa."

Ja niinhän se on. Jos sillä on paha olla, niin on minullakin. Jos se nauraa, saa se minutkin hetkessä iloiseksi. Minun naurustani se innostuu ja minun ärtymyksestäni muuttuu pelokkaan epävarmaksi. Kenenkään toisen ihmisen tunnetiloihin se ei reagoi yhtä vahvasti eikä yksikään toinen koira saa minua niin riemastuneeksi tai epätoivoiseksi. Parissa vuodessa tuosta koirasta on tullut osa minua, me olemme toistemme heijastukset. Nimi oli enne, ihan vahingossa.

Koirauimalassa

Pääkaupunkiseudun 4H-yhdistys halusi tarjosi dogsitterkouluttajilleen kohtuullisen hintaisen "virkistyspäivän". Koska keväällä oli käyty yhdessä syömässä, toivottiin nyt jotakin muuta. Yhteisen päätöksen tuloksena me uusien koiranhoitajien opettajat pääsimme uittamaan koiriamme Helsingin koirauimalaan yhdistyksen laskuun.

Olin päättänyt kävellä hallille, eihän sinne ollut matkaa meiltä kuin reilut kolme kilometriä. Ennen kuin pääsin Varjon kanssa edes paikalle, meinasin eksyä useamman kerran. Onneksi on Hurtan kunnolliset säärystimet, niin ei lähemmäs puolimetrisissä kinoksissa tarpominen haitannut... Soittelin jo apujoukoillekin, missä mahdan olla, kun törmäsin halliin vahingossa. Ja jopa minuuttia ennen sovittua tapaamisaikaa!

Paikalla oli neljä koiraa. Meille oli varattuna kaksi allasta tunniksi, mikä tarkoitti kahta koiraa per allas. Jo dogsitterkursseilta tuttu Myrri tuli Varjon pariksi, mikä oli ainakin minulle helpotus, eipähän tarvinnut miettiä, meneekö uintiaika siihen, että Varjo jännäilee vierasta koiraa. Sisääntullessa tiskin takaa näkynyt iso tanskandoggi ja runsasta haukkua kaikuva halli kun ei saanut Varjon oloa lähtökohtaisesti mitenkään erityisen varmaksi.

Varjo on uinut paljon luonnonvesissä, viime kesänä ihan itsekseen, ihmisten kanssa sekä veneen perässä, joten elementtinä vesi on sille tuttu. Vaikka koirat kuinka kokeneita uimareita olisivatkin, on ensimmäisellä uintikerralla kuitenkin varattava aina ohjattu vuoro, jotta koirille saadaan opetettua, mistä mennään altaaseen ja kuinka siellä toimitaan. Meidän uimaopettajamme osoittautui erittäin puheliaaksi mali- ja sakemannikasvattajaksi, joka noin minuutin Varjoa tarkasteltuaan arvioi sen herkäksi kaksivuotiaaksi, jota saisin pääasiassa ohjata itse hänen neuvoessaan minua. Aika hyvin, eipähän tarvinnut selitellä mitään.

Suihkun kautta pääsimme altaalle. Opettaja oli jäänyt juttelemaan Riikan kanssa, joten olimme hetken Varjon kanssa kaksin. Se meni heti tutkimaan allasta ja haistelemaan reunoja, muttei uskaltautunut veteen. Innostin sitä damilla jonka heitin alasmenorampista vähän matkan päähän, se kävi kurkkimassa altaan eri puolilla, vinkui, eikä oikein tiennyt, mitä nyt, uskaltaako vai ei. Kutsuin sen rampille, ja siitä vähän harkiten päätyi noutamaan lelun. Koira oli siis jo altaassa, ennen kuin uimaopettaja tuli paikalle... Toisen kerran sai vielä hakea damin, ja sitten lähtikin jo pelkällä "uimaan" -käskyllä. Ei se fiksu pelki kauheasti uimaopetusta tarvinnut.

Uima-allas oli monellakin tapaa hyvin erilainen paikka uittaa koiraa verrattuna luonnonvesiin. Ensinnäkin koiran liikkeet ja kropankäyttö oli lietteettömän veden ansiosta mahdollista nähdä, mikä oli erittäin mielenkiintoista ja kertoi hyvin, epäröikö koira tai jumittiko jostain kohdin. Toinen altaan hyvistä puolista liittyi koiran ohjattavuuteen vedessä. Koska allas oli pieni, 4 x 8 metriä, koiraa saattoi tarkastella ja ohjeistaa joka puolelta. Sen liikkeisiin saatiin kuvioita, sitä saattoi ohjata kääntymään ja näin tutkia, käyttikö se eri puoliaan eri tavoin. Tiedän entuudestaan, että Varjo on ns. oikeatassuinen, se heittää high fiven oikealla ja nousee käsilläseisontaan oikea takajalka edellä. Nyt huomasin, miten se myös kääntyy vedessä sulavammin oikean kautta. Ero ei ole suuri, mutta kuitenkin havaittava, joten ohjasin Varjolle altaan laidan vieressä tiukkoja vasemmallekäännöksiä ja erilaisia kuvioita, joissa se joutui käyttämään erityisesti vasenta puoltaan.

Hyvinmenneistä käännöksistä tai pitkästä uintirupemasta Var sai jonkun kerran palkaksi pallon. Meillä oli mukana oma, West Paw:n Huck -pallo, joka olikin tässä tarkoituksessa aivan oivallinen. Jos koira nimittäin oli huolimaton, eikä saanut koppaistua palloa suuhunsa ensiyrittämällä, vaan työnsi sen vahingossa syvemmälle, se ei pompannutkaan heti takaisin pintaan, vaan nousi hitaasti. Näin ollen koira joutui etsimään, uimaan paikallaan ja tekemään tosissaan töitä, jotta pallon lopulta sai. Varjo taisi vain kerran onnistui nappaamaan pallon ensimmäisellä yrityksellä, mutta oli sinnikäs ja oppi nopeasti odottamaan pallon uudelleennousua sekä ottamaan etutassut avuksi pallonmetsästyksessä. Liikunnan monipuolistusta tämäkin.

Hallissa tapahtui pari uintiin täysin liittymätöntäkin juttua, joista olin oikein iloinen. Koirat uivat vuorotellen, jotta kumpikaan ei häiritsisi toista. Kerran Myrri kuitenkin pääsi livistämään Riikalta, ja tuli juuri altaasta nousevaa Varjoa vastaan. Myrrimäiseen tapaan moikkausyritys oli hyvin ystävällinen, mutta Varjohan ei toisista, edes puolitutuista koirista liiemmin pidä, etenkään kun tulevat yllättäen. Nyt Varjo kuitenkin suhtautui Myrriin erittäin hyvin, väisti toisen kaartelua ja haisteluyritystä kerran, toisen ja kolmannen. Se käänsi päänsä ja yläkroppansa sivuun, ei pöhissyt, murissut tai luimistellut, sanoi vain eleillään, että älä viitti. Tuli Myrrin tielläolosta piittaamatta luokseni. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt, se siis osaa jotain tällaista. Näin se saisi mieluusti toimia muulloinkin, kun tilanne hirvittää.

Toinen kiva juttu liittyi Varjon kopelointiin. Uimaope kysyi, olenko kokeillut koiran reisiä, onko niiden vahvuudessa jotakin eroa. Sanoin, ettei mielestäni ole, ja pyysin häntä antamaan oman arvionsa. Kävelytin Varjon sivulla opettajan viereen, otin sen kuono-käsi -kontaktiin ja sanoin, että saa koskea. Eikä Varjo edes yrittänyt vilkuilla taakseen, vaan piti kuonokontaktin, vaikka vieras nainen tunnusteli sen reisiä. Aivan erinomaista.

Kaikenkaikkiaan kiva uintireissu, jollaiselle mieluusti lähtisi toistekin!

Osui ja upposi

Varjon kummitäti Inkku linkitti mulle varsin osuvan sarjakuvan. Miten tää jotenkin kuulostaa tutulta... Tämähän on kuvallisesti havainnollistettuna muutaman postauksen takaisen kymmenen kysymyksen kohta nro 2. Milla Paloniemellä on selkeästi käsitys mun koiran sielunelämästä niinä ei-niin-hyvinä päivinä.

LUNTALUNTALUNTA!!!

Hassua, kuinka yksinkertaisesta asiasta ihminen voi tulla iloiseksi. Aikaisin pimeäntulo ei haittaa, koska äkkiä ei olekaan niin pimeää. Kävellessä kenkiin takertuu mudan sijasta puhdasta valkoista, jonka voi vain tömistellä pois.

Iloiseksi tuli myös yksi koira. Näin jo rapussa sen ilmeestä, että se ei muista tänään, kuinka remmissä kävellään. Ulos päästyään se olisi vain halunnut spurtata ja kieriä ja ryntäillä ja loikkia. Se teki kaukoja hypäten, varomatta lainkaan kyynäriään, ja palkaksi sai jahdata potkittua lunta. Kivikossa se sai hillua pellolla ja kieriä ja kaivaa niin paljon kuin huvitti. Sillä oli valkoinen naama puolitoista tuntia hassussa virneessä.

Musta niljaisten lehtien kaupunki

tuli valkeaksi ja sai meidätkin

hetkeksi sädehtimään

Kuva tammikuulta 2011

Kymmenen kysymystä

Ronja heitti minun koirallista ja koiratonta elämääni haasteella, kiitokset siitä. Ollaan siis hetki haastateltavana ja kerrotaan, mitä mielessä juuri nyt liikkuu. 

1. Valitse jokin koirarotu joka on täysin erilainen kuin omasi ja kerro mitä hyvää/toivottavaa/kiehtovaa ko. rodussa, sen käyttötarkoituksessa tai juurissa on.
Olisi mielenkiintoista lähteä jonkin jahtiporukan mukaan ja nähdä, miten esim. ajo- tai hirvikoirilla oikeasti metsästetään, miten nämä koirat tietävät luonnostaan, mitä tehdä. Myös huskyjen ja malamuuttien loputonta juoksu- ja vetointoa olisi upeaa päästä seuraamaan ja kokemaan itse. 

2. Jos oma koirasi osaisi yhtäkkiä puhua, mitkä olisivat luultavasti sen ensimmäiset, vahingossa suusta tipahtavat sanat?
"Apua! Mitä tuolla tapahtuu?! Ai, se olikin vaan kauppakassia kantava ihminen. Ups. Sori. Älä suutu, mä oikeesti luulin et se oli joku vaarallinen juttu."

3. Onko sinulla sisaruksia? Mitä ja millaisia eläimiä he olisivat?
On, kymmenvuotias pikkusisko. Minulla on sellainen tunne, että hän saattaisi olla kissa. 

4. Jos saisit valita minkä tahansa työn, vaikka sinulle henkilökohtaisesti perustetun ennennäkemättömän toimen jossa olisi tavallisen hyvä päivätyön palkka, mikä tämä työ olisi ja millaisessa vuorokausirytmissä tekisit tätä työtä? Työ ei kuitenkaan saa olla esim. oma päivärytmi vapaapäivinä tai oman koiran henk. koht. hoitaja tms.
Tekisin osana tiimiä erilaisia produktioita, oopperoita, näytelmiä, musikaaleja, teatteria, konsertteja, joissa voisin vuorotellen olla lavalla esiintymässä, orkesterissa soittamassa, tuottamassa rekvisiittaa, maalaamassa taustoja, ompelemassa pukuja. Sellaista, missä pääsisin ilmaisemaan itseäni ja saisin oman kädenjälkeni esille. Työaikani alkaisi aikaisintaan klo 10, ja kestäisi illalla siihen saakka kun on tarvis, harjoituspäivinä ehkä n. 16-18 asti, esitysten ollessa kyseessä jopa 22:een (näinä päivinä toki aloitus myöhemmin).

5. Mikäli saisit valita itsellesi jotain ominaisuuksia eri villieläimiltä, mitä nämä olisivat? Esim. lepakon ns. kaikuluotaus.
Lintujen lentokyky. Kissaeläinten taito kiivetä (oksattomiin) puihin. Kengurun voima tehdä yhdeksän metrin loikkia. Strutsin juoksuvauhti. Mikä tahansa ominaisuus, jonka avulla pääsee lujaa tai sellaisiin paikkoihin, joihin päästäkseen ihminen tarvitsee apuvälineitä.

6. Onko olemassa koira jonka haluaisit, mutta et voi saada esim. hinnan, ympäristötekijöiden, tarjoamasi olojen tai kennelin suosion takia, mutta jota ulkoilutat ja treenaat päiväunissasi? Esim. husky, vaikka asut Helsingin keskustassa olosuhteiden pakosta tai Tendingin huippukoirat, vaikka vihaat tokoa.
Huskyt ja vinttikoirat ovat mielestäni hienoja olentoja, mutta kumpaakaan niistä en ihan tosissani haluaisi. Borzoi tokokoirana? Krhm, tuota noin... Jossain se haasteiden järkevyyden raja minullakin menee. Haaveilen kuitenkin päiväunissani koirasta, joka upean tottelevaisuuden ja kymmenien temppujen taitamisen lisäksi kulkee rennosti mukana missä vain, suhtautuu elämään positiivisesti ja jonka seurasta voin iloita päivästä riippumatta. Nykyiselle rakkaalle elikolleni kun sitä peruspositiivista elämänasennetta ei valitettavasti saa tekemälläkään.

7. Onko olemassa ehdoton ei?
On. En kuitenkaan joudu käyttämään sitä kovinkaan usein. Jatkuvasti käytettynä se tekee elämästä tylsää. Toisaalta liian monien vaihtoehtojen poissulkeminen voisi myös helpottaa pään sisällä vallitsevaa kaaosta. 

8. Onko koirasi ns. pallohullu?
Ei, se ei kyylää maanisesti lattialle jäänyttä palloa ja vaadi sitä kroonisesti heittäväksi. Varjon suhtautuminen palloihin (jotka toimivat meillä vain palkitsemisvälineinä) on toki innokasta, mutta patukan repiminen on sen mielestä pallon jahtaamistakin hauskempaa. 

9. Kuuluuko asuntosi sisustukseen ruukkukasveja?
Kuuluu, paljonkin, mutta kaikki kasvit ovat periaatteessa äidin. Olen surkea muistamaan mitään sellaista kuin kukkien kastelu, joten minun hoidossani niiden hengissäpysyminen olisi kyseenalaista. 

10. Mitä eläinlajia harrastaisit, mikäli se ei olisi koira? (syystä tai toisesta, mieluiten perustelujen kanssa!)
Jos olisin aktiivinen aamuihminen tai vaihtoehtoisesti paljon nykyistä varakkaampi, voisin olla hevosharrastaja. Hevoset ovat kiehtovia, ja saaliseläiminä käytökseltään täysin erilaisia kuin koirat. Vaikka koirat tuskin elämästäni kovin helpolla poistuvatkaan, haluan silti oppia jonakin päivänä ratsastamaan. 

This is the thing that I wanna do

Mitä saa aikaan kahdessa vartissa? Aika paljon, jos yhdistetään innokas koira, kovaa kipittävä ja oppimishaluinen ohjaaja sekä Juha Oreniuksen agivalmennus. Ansan (Eloisa Persoona) omistaja Tanja oli järkännyt belgiporukalle yhteisen valmennuspäivän Agility Akatemialle. Viisi tuntia tiukkaa tavaraa, seitsemän koiraa ohjaajineen, jokaiselle 2 x 15 min henkilökohtaista ohjausta oman tason ja toiveiden mukaan. Ihan mahtia.

Juha oli rakentanut radan, joka näytti ehkä jotakuinkin tältä.

Pahoittelen piirroskuvalaatua, toivottavasti tästä saa jotain
selvää. En valitettavasti muista, mitkä olivat esteet 26 ja 27,
koska emme Varjon kanssa tehneet sitä osaa radasta lainkaan. 

Kävimme kaikki tutustumassa rataan yhtä aikaa, puolessa välissä olin jo ihan hukassa mistä olen tulossa ja mihin pitäisi mennä, saati että olisin kyennyt miettimään, miten Varjoa ohjaisin. Koko rataa ei kuitenkaan ollut alun perinkään tarkoitus mennä kerralla, ja meitä ennen oli onneksi muutama koirakko, joten ehdin heitä seuraamalla ymmärtää vähän jo ennen omaa vuoroa, mitä olisi luvassa.

Ensimmäisen treenisetti oli esteistä nro 1-11. Aloitimme vuoromme näyttämällä, miten me radan tekisimme. Ennen kuin sain koiraa edes putkeen, oli Juhalla jo sanottavaa... Lähetyspaikalla oli nimittäin huomattava vaikutus siihen, miten koiraa kannatti ohjata. Olin jättänyt Varjon kohtisuoraan esteen eteen (kohta A), joten muiden, sivusta (kohdasta B) koiransa ottaneiden käyttämä sylkkäri ei toiminut, koira olisi lentänyt suoraan päin ennen kuin olisin ehtinyt sitä kääntää. Asetuin siis lähemmäs kakkosputken suuta ja ohjasin Varjon valssilla ykkösen kautta putkeen.

Tämän ohjeistuksen jälkeen vedimme radanpätkän läpi. Kuin ihmeen kaupalla sain koiran menemään radan puhtaasti, vaikka itsekin tajusin, että reunalla oltiin koko ajan. Juha nauroi, että joo, menihän se... No, alusta uudestaan. Viitosen putkeen oli tarkoitus ohjata persjätöllä, samoin esteelle nro 6. Jotta tämä onnistuisi, piti kakkosputken jälkeen juosta vain eteenpäin ja luottaa siihen, että Varjo hoitaisi kolmosen ja nelosen. Seiskan takaakiertoa ei kannattaisi ohjata kovinkaan pitkälle, koska kasi pitäisi ehtiä merkkamaan koiralle. Putken jälkeen tarkoitus oli siis jäädä rastin osoittamaan kohtaan, ja lähetysjalalla, kropan asennolla sekä kiertokäskyllä kertoa, miten kuutonen ja seiska suoritetaan. Varjolle jätettiin pari kertaa lelu kuutosen siivekkeen viereen, sitten seiskan, ja lopulta otin sen oikeaan käteen vastaan kasille. Näillä eväillä se tajusi omatoimisen takaakierron idean ihan saman tien.

Ysi oli tarkoitus ottaa vastaan  ja kympille ohjata päällejuoksuna, jotta koiralle saataisin aikaan tiukka käännös. Koiran kokoamiseksi harjoittelimme vauhdin hidastamista, lähes pysäyttämistä ennen ysiä. Ekasta sihahduksesta Varjo teki metriä ennen estettä täydellisen tokon luoksetulon lukkojarrutuksen, mikä alkoi väkisinkin naurattaa. Ainakin se kuuntelee ohjausta... Saatiin aikaan hyviä hidastuksia, ja sitten kuvio osaksi rataa. Ohjaaminen vaikeutui huomattavasti, kun kasin näytöstä piti ehtiä jarruksi ysille. Käännös kympille tiukkeni kuitenkin jo tämän harjoituksen aikana, ja tässähän meille on tekemistä omiin treeneihin.

Kepit on edelleen meidän takapihaharkkakamaa, joten toisessa treenisetissä jatkettiin rataa estein 13-24. Jäin seisomaan ruksin osoittamaan kohtaan, ja koiran puoleisen jalan lähetysaskeleella kerroin, että pussiin piti mennä. Saman tien juoksemaan lujaa esteen 14 taakse, jossa koira vasempaan käteen ja vasemmalla jalalla esteen 15 takaakiertoon lähetys. 17-19 tehtiin aluksi vieressä juosten niin että 20 meni päällejuoksuna, mutta kerran kuvion katsottuaan Juha totesi, että "tee persjättö 19:lle, putken jälkeen vaan juokset lujaa." Kannatti, Varjo kiihdytti selkeästi paremmin. 21-24 meni helposti (mitä Varjo nyt kerran hajotti minikorkuisen renkaan... maksikorkuista teki täysin puhtaasti), 22:stakaan ei vetänyt pitkäksi, kun jarrutin ajoissa ja kerroin, että rata jatkuu täällä.

Koska treeniaikaa oli vielä reilusti jäljellä, teimme myös radan loppua, esteet 31-37. Varjo putken 30 ulostuloon, lähetysaskeleella takaakiertoon 31:lle, 35:een asti oli helppoa. Mutta se putkeen 36 saaminen. Varjo reagoi ohjaukseeni erinomaisen täsmällisesti, minkä seurauksena se juoksi parikin kertaa putken seinään. Toistaiseksi minun tulee siis muistaa vetää Varjoa vastakädellä todella pitkälle, lähes ruksiin asti, ennen kuin voin lähettää sen putkeen. Putken aikana persjättö, ja jälleen minulle muistutus, odota koiraa, jotta voit juosten ohjata sen 37:lle. Tämä loppuosa kaipaa paljon treeniä, jotta saan omasta liikkeestäni sujuvan.

En ole kovin monissa ohjatuissa agitreeneissä käynyt, mutta täytyy sanoa, että tämä oli jotain aivan huippua. Hetkeäkään en kokenut minkäänlaista alemmuuden- tai tyhmyydentunnetta, vaikka valmentajana oli maailmanluokan agilityohjaaja. Juha katsoi jokaista koirakkoa ja suoritusta erikseen, antoi juuri meille sopivia neuvoja, tuli samalle tasolle, kehui ja kannusti. Varjo teki aivan hurjan hyvin, eikä välittänyt pätkääkään vieressä häärivästä vieraasta miehestä.

Tältä sen pitää tuntua. Että treenin jälkeen ei meinaa saada henkeä, koska on juossut niin kovaa. Että silti vauhdista huolimatta tietää, mihin on menossa. Että koiraansa voi olla vain supertyytyväinen, koska se kiljuu innosta ja painaa täysillä ja reagoi pienimpäänkin vihjeeseen, vaikka on luukuttanut täysiä jo minuuttikaupalla. Me halutaan aksata!

© Nova

PS. Treenin lopuksi Varjo teki hallilla tähänastisen elämänsä parhaat tokon kaket. Monesta metristä, ja vielä häiriössä. 

Varjon hyvä päivä

Mistä on pikkumustiaisen hyvä päivä tehty?

- Aamu alkoi sillä, että Varjo tuli häntää heilutellen Saku suussa vastaan. "Jee", se sanoi, "kiva kun sä tulit sängystä alas."

- Aamiaiseksi tehtiin tunnaria pitkillä paksuilla tulitikuilla, koska varsinaiset tunnarikapulat haisi vielä liikaa eilisillan jäljiltä. Tikkuja kahdeksan, oma joka kerta uusi, kolme toistoa, kolme onnistumista. Oli varma tekemisistään ja lähti innoissaan etsimään eikä koskenut yhtään muihin kuin omaansa.

- Koska vielä ei varsinaisesti huvittanut aloittaa päivää, maattiin puoli tuntia eteisen lattialla kylki kyljessä, minä nenä kiinni Varjon niskaturkissa.

- Tein takapihan kallioille jäljen, ennen kuin lähdettiin ulos. Uloslähtiessä Varjo oli silti täysin tietoinen, mitä ollaan menossa tekemään, eikä malttanut tehdä asioitaan, koska tiesi, että pääsee esittämään vainukoiraa. Lähti kaksi kertaa takajäljelle, toisella kertaa kielsin, eikä paineistunut yhtään, vaan totesi "ai jaa, no ei sitten" ja tajusi pian lähteä oikeaan suuntaan. Jälki 450 askelta, nosti kaikki piilotetut viisi esinettä ja kaksi viimeistä kulmaakin teki oikein hyvin.

- Lenkillä metrin meidän edessä kulkenut koululainen säikähti tajuttuaan Varjon olevan takanaan ja alkoi kiljua niin että korviin sattui. Varjo säikähti ja painui puolikyyryyn pöhähdyksen saattelemana, mutta palautui lasta nopeammin eikä jännitellyt yhtään vieressä ja edellä kulkeneita muita lapsia.

- Päästessään vapaaksi Varpanen veteli pikkumetsikössä hassua penturallia.

- Kuivatessa koiraa keksin, että olisi tosi kätevää, jos se osaisi vasten hyppäämisen lisäksi nousta käsilläseisontaan kuivaajaa vasten, jolloin saisi kuivattua kumartumatta takajalatkin. Mietin, miten ihmeessä tämän opetan, mutta ainoastaan naama minuun päin asiaa tehnyt Varjo keksi yhden harjoituskerran jälkeen tarjota varovasti juuri haluamaani toimintaa.

- Illalla palatessani orkesteriharjoitusten jälkeen kotiin mieli ei ollut se kaikkein paras. Lähdin Varjon kanssa iltalenkille, ja mieliala koheni saman tien kymmeniä asteita. Varjo ravasi. Sillä oli hyvä mieli. Jättärillä päästin sen vapaaksi, ja se laukkasi ja ravaili ja nuuskutteli omiaan rennosti edellä kulkien.

- Kaukana näkyi muutama koira, kehuin kun Varjo huomasi ne, otin sen kiinni. Koulun pihassa näkyi kuitenkin kivoja kiipeilytelineitä, ja puita... Vedettiin muutamat tasapaino- ja ohjauskuviotreenit. Kumpikin naurettiin ja kummallekin tuli kuuma. Huomasin muistavani ainakin jotain ja koirani lukevan ohjaustani, kunhan muistan olla riittävän selkeä.

- Näköpiiriin ilmestyneen ihmisen Varjo ilmaisi tulemalla huolettomasti takaisin, ennen kuin olin edes itse ehtinyt huomata koko ihmistä.

- Iltaruoalla otettiin vielä kenkien laittamista etutassuihin. Ei olla tehty pitkään aikaan, mutta sehän muisti, saman tien meni molemmat! Kenkien paikkaa vaihdettiin ja vaikka tein taas liian monta toistoa ja turhauduin silmin havaittavasti itse kun Varjo yritti tarjota kaikkia mahdollisia muitakin toimintoja, ei Varjo lakannut yrittämästä vaan teki tohkeissaan "minäpä tiedän mitä tässä kuluu tehdä".

- Nuoltuaan viimeisetkin hepanrippeet Vanttura toi kupin tähän koneen viereen "piimää kiitos". Nyt se kiehnää itseään nautinnollisesti lattiaan.

Osaa se Varpasenkin elämä joskus olla ihanaa, ihan kokonaisen päivän verran!

Voisiko joku antaa tälle koiralle selkokieliset käyttöohjeet?

Kaikkien ostosten mukana saa nykyään käyttöohjeet. Näin tämä tuote pestään, näin tämä lipasto kasataan, näin tällä kameralla kuvataan ja näin tätä tietokonetta käytetään. Jos ohjeet ovatkin epäselvät tai huonosti kirjoitetut, saa oikeat neuvot yleensä parilla klikkauksella netistä, tai viimeistään laitetta oppii käyttämään, kun muutaman kerran kokeilee.

Koirien kanssa on toisin. Tuskin yksikään koira saa valmista käyttöohjetta mukaansa. Tai voi saadakin, mukamas, neuvot kasvattajalta, ystävältä, naapurilta, kaikentietävältä koirapuistogurulta. Netti tulvii tietoa ja ohjeita siitä, kuinka pentua tai aikuista koiraa kuuluu kasvattaa, kouluttaa, ruokkia, sosiaalistaa, mitä vain keksiikin kysyä. Koska koirat eivät kuitenkaan ole koneita, ei ohjeita voi ottaa samanlaisina yksiselitteisinä totuuksina. Koiran kanssa pitää elää, havainnoida, tarkkailla, kokeilla, oppia virheistä ja etsiä keinoja, joilla sen synnynnäisistä ominaisuuksista kumpuavaa sekä opittua käytöstä on mahdollista muokata. Näiden kokemusten kautta koiralle useimmiten saadaan käyttöohjeet - ei ehkä kovinkaan nopeasti eikä ehkä aivan yhtä selkeitä kuin tavaroille, mutta edes jonkinlaiset raamit, joiden mukaan toimia, joiden avulla päättää, mitä tehdä ja mihin suuntaan mennä seuraavaksi.

Varjon käyttöohjekirja on kuitenkin edelleen yksi iso mysteeri. Suurin osa sen sivuista on suomeksi - moni asia on hyvää ja helposti ymmärrettävää kieltä. Mutta kirja sisältää paljon muutakin. Osa tekstistä on niin pientä pränttiä, että sen lukemiseen joutuu tosissaan keskittymään. Toisiin väleihin on joutunut muutama saksankielinen lause, joiden kaikkia sanoja en ymmärrä, ja sisällön oivaltamiseenkin saattaa mennä kymmeniä lukukertoja. Käyttöohjeista löytyy myös japania, joka selvitys on lähes mahdotonta, ja jotkin kappaleet on kirjoitettu riimuin, joiden aukaisukodia ei ole vielä löytynyt. Kieliasun lisäksi on huomioitava, että ohjekirjasen sisältö näyttää erilaiselta riippuen paitsi päivästä, myös lukijasta.

Olisi helppoa, jos Varjo käyttäytyisi johdonmukaisesti samanlaisina toistuvissa tilanteissa. Minun olisi helppo tietää tai ainakin etsiä ratkaisuja, miten toimia, mikäli se olisi krooninen remmirähjä, paineistuisi aina koulutustilanteissa tai säikähtäisi jokaista näköpiiriinsä tullutta koiraa tai ihmistä. Olen yrittänyt etsiä syitä itsestäni, tunnetiloistani, mielialastani, vuorokaudenajasta, koiran vireystilasta, vastaantulijan ulkonäöstä, mistä tahansa, mutta lopultakin löytänyt vain harvoja yhteisiä nimittäjiä.

Voi Varjo. Miksi eilen, mutta ei tänään? Miksi jotkin koirat aiheuttavat primitiivisen hyökkäysreaktion, mutta toisista kykenet tulemaan takaisin juuri niin kuin on opetettu? Miksi joinakin hetkinä treenaamisvihjeesta valut laamana luokseni, tarjoat asioita hyvin hitaasti jos ollenkaan ja paineistut kannustamisesta vain lisää, kun useimmiten treenaaminen saa innon loistamaan silmistäsi? Miksi jonakin aamulla sängystä noustessani hipsit hiljaa petiisi ja näytät hakatulta, mutta toisena tulet vastaan ja tarjoat lelua häntää heiluttaen, nauraen?

Kunpa sen naurun saisi ankkuroitua pysyvästi, meihin molempiin. Minulla on erinomainen kyky kopioida Varjon hyvä mieli. Valitettavasti se ei toimi yhtä hyvin toisin päin.

Kun näkyvyys loppuu viiteen metriin

Sumu on jotain uskomattoman hienoa. Se tekee maisemasta utuisen, pehmeän, lempeän. Toisaalta se muuttaa tutut paikat aivat toisiksi, hämäriksi, tuntemattomiksi, ennalta-arvaamattomiksi. Missä tahansa voi olla jäniksiä, toisia koiria, ihmisiä, enkä minä näe niitä. Puut huomaan vasta siinä vaiheessa, kun olen lähes törmätä niihin. Kuu ja läheisen agilitykentän valot näkyvät vain heijasteina jossain siellä kaukana. Mutta Varjo pysyy näköetäisyydellä. Sen havaitsee liikkeestä, sen olinpaikan tuntee. Kivikossa oli tänä iltana harvinaisen kaunista.

Se RAVAA!

Pieni ja yksinkertainen asia. Koira ravaa hihnakävelylenkillä. Kuulostaa arkipäiväiseltä, mutta meille se on suuremman luokan työvoitto ja ilonaihe. Se kertoo minulle, että tuon koiran paitsi lihaksissa, myös päässä on vihdoin tapahtumassa jotakin.

Varjo aloitti peitsaamisen olleessaan noin puolivuotias. Tai ehkä se oli peitsannut aiemminkin, mutta silloin aloin kiinnittää siihen huomiota. Vapaana edelläni mennessään se keikkui hassusti kuin kameli, heitellen takajalkojaan huolimattomasti eteenpäin samaa tahtia etujalkojen kanssa. Koiraa itseään askellaji ei tuntunut mitenkään haittaavan, hyvin pääsi eteenpäin ja rytmikin oli tasainen. Omaa mieltäni tämä asia kuitenkin kaihersi. Eihän puolivuotias pentu voi olla jumissa, vai voiko? Koska koirassa ei kuitenkaan näkynyt mitään muuta kummallista, jäi asian pohtiminen siihen. Ehkä peitsi oli vain opittu liikerata, ja sainhan koirani tarvittaessa ravaamaankin mm. mätsärin kehänkiertämistä varten. Muiden peitsaavien belgien näkeminen vain vahvisti mielipidettäni - ei tässä ole mitään kummallista.

Seuraavana syksynä, Varjon ollessa reilun vuoden ikäinen, asia nousi uudestaan mieleen. Ei peitsaaminen edelleenkään koiraa haitannut, mutta olin alkanut miettiä askellajin vaikutusta koiran kuntoon ja lihaksistoon. Peitsi on kertakaikkisen yksipuolista: koira säästää siinä energiaa, mutta samalla liikeradat jäävät lyhyiksi, ja sen sijaan, että tällainen askellus säästäisi kroppaa, se itse asiassa kuormittaakin sitä enemmän, koska lihakset eivät pääse tasapuolisesti käyttöön. Päätin alkaa opettaa Varjolle ravia, ja koska juokseminen ei itseäni kovin kiehtonut, suoritimme opiskelumme pyöräillen.

Alku oli hankalaa. Peitsiä joka välissä, liikkeellelähtiessä, laukasta hidastaessa, vauhdin muuttuessa. Välillä sain Varjon hetkeksi ravaamaan, mutta jatkuvasti sai olla haukkana tarkkailemassa jalkoja, ettei vaivalla esiin saatu askellaji vaihtunut. Koska liikkeellelähtö pyörällä ei ollut kovinkaan nopeaa, koin helpoimmaksi tavaksi vauhdin nopeuttamisen: jos Varjo peitsasi, lisäsin vauhdin hetkeksi niin kovaksi, että sen oli laukattava, ja siitä äkillisesti hidastamalla sain koiran askelluksen muuttumaan. Ravista kehu ja mahdollisimman tasainen vauhti, jotta koiran olisi helppo pitää ravi yllä. Teimme lyhyitä, puolen tunnin lenkkejä, ja syksyn aikana kehitystä tapahtuikin. Pysähdyksestä ravin aloittaminen oli kuitenkin pikkukoiralle edelleen lähes mahdotonta.

Talvella ravaaminen jäi, pyörällä ei pystynyt lumessa ajamaan ja pakkaset olivat niin hurjat, etten voinut omalla keuhkokapasiteetillani kuin unelmoida yli 200 metrin juoksemisesta. Kevään tullessa asia kuitenkin muuttui. Kahden R:n kuurin yhteydessä opettelin pitämään juoksulenkeistä, ja silloin sain havaita, että syksyn pyöräilyistä oli ollut jotakin hyötyä. Huhtikuun aikana Varjo oppi ravaamaan juoksevan ihmisen vierellä, pitämään paremmin askellajinsa ja lähtemään raviin myös pysähdyksestä. Se vaati tietynlaisen "alkunykäyksen", mutta opin itse aika pian, millaisella liikkeellelähdöllä sain koirani heti oikeaan askellajiin.

Varsinainen läpimurto ravaamisessa on kuitenkin tapahtunut viimeisimmän parin kuukauden aikana. Syksyn ja viileämpien säiden saavuttua olen pyöräillyt Varjon kanssa paljon. Mustiainen jaksaa helposti parin tunnin ravilenkin pyörän vierellä, eikä minun tarvitse ajaessani vahtia sen askellusta. Se osaa nostaa ravin suoraan pysähdyksestä, vaikka liikkeellelähtö olisi minkälainen, pitää askellajin, vaikka ylämäessä vauhtini hidastuu. Jopa alamäissä se pystyy nykyään ravaamaan, jos ajan tarpeeksi hiljaa. Olen myös juossut Varjon kanssa lyhyitä (30-40 min) lenkkejä, joilla se saa mennä edelläni joustoremmissä, välillä laukalla spurttaillen, mutta pääasiassa ravaten. Huskyvaljaat päälle saadessaan se tulee rapunovesta ulos asenteella "ja NYT me mennään". Se alkaa oivaltaa suuntakäskyjä, se tietää, mikä ero on sanoilla "ravia" ja "ala vetää". Vauhtia pystyy muuttamaan kumpaankin suuntaan, ja peitsaamista Varjo ei edes yritä. Matkan varrelle sattuvat koirat ovat joskus jänniä, mutta niistäkin pystytään entistä useammin menemään ohi edessä vetäen, turvaa hakematta.

Tämä viimeisin huomio on se toinen syy, miksi ravista niin pidän. Se vaikuttaa Varjon mielentilaan. Rennosti ravatessaan se ei pysty paiseilemaan samalla tavoin kuin tiukasti vierellä kävellessään, peitsatessaan tai jähmettyessään. Ja siksi olin tänään molempien lenkkien aluksi aivan riemuissani. Hihnassa oleva koirani valitsi vapaaehtoisesti askellajikseen ravin. Annoin sille luvan nuuskia, ja kun se tuli takaisin vierelleni kulkemaan, se ravasi taas. Vapaaksi päästessään se ravasi. Pysähtyi välillä katsomaan, missä kuljen, ja jatkoi ravilla. Minun rakas pieni kamelini, vinkuhippiäiseni. Se alkaa oivaltaa. Ja ai että, miten se myös alkaa vähitellen näyttää hyvältä. Ihan oikealta koiralta, ei enää nälkäänäkevältä rimpulalta.

© Nova

Qisan kisakuu

Tässä kuussa olemme Varjon kanssa olleet aivan huiman monessa kisassa. Kolme koitosta on yli puolet meidän tähänastisesta kilpailuhistoriastamme, ja kun nämä kaikki osuivat kolmen viikon sisään, alkoi ohjaajaakin tahti jo melkein hirvittää.

Ensimmäinen yhteistyötesti tuli vain reilun viikon päästä Lapista paluun jälkeen. Istuessani tunturin huipulla Nova oli puhelimessa ilmoittanut, että me muuten mennään 12. päivä Ojankoon hyppymölleihin. Apua, ajattelin minä. Oltiinhan me koko kesä treenattu ohjauskuvioita ja siivekkeenkiertoja, mutta että ihan mölleihin... No, kerran ehdittiin treenata kotiinpalattuamme, tässä yhteydessä Varjolle mm. esiteltiin muuri, jota ei ollut hypännyt koskaan ennen. Pikkumustiainen ei kokenut palikkarakennelmassa olevan mitään kummallista, vaan leiskautti yli samanlaisella jättiloikalla kuin mistä tahansa muustakin. Samaisella kerralla kokeiltiin muutama möllirata, ja kyllähän se koira ohjautui, kun vain itse tajusin, mitä tehdä ja muistin, missä rata kulki. Osallistuminen alkoi vaikuttaa järjelliseltä idealta.

Koska kyseessä olivat möllikilpailut, oli ohjaajalla halutessaan mahdollisuus ottaa kaksi starttia, ja käytimme tietenkin tilaisuuden hyväksemme. Rata näytti jotakuinkin tältä. Paljon sellaista, missä koiraa saattoi kuljettaa vain vierellä juosten, mutta oli siellä muutama kohta, joissa kesällä läpikäydyistä ohjauskuvioista oli hyötyä. Kakkosesteelle suunnittelin hasardiksi laskettavan persjätön, jonka kuitenkin ajattelin Varjon ohjausherkkyydestä johtuen toimivan, ja ysin ja kympin välissä valssi. Lopussa olisi kiva, jos koira irtoaisi eteen, mutta varustauduin myös juoksemaan lujaa koiran vieressä, irtoaminen kun ei ole Varjolta vielä kovin itsestäänselvää.

Novan ja Titon jälkeen oli vain yksi kilpailija ennen meitä, ja koska halusin ehdottomasti saada Novan radan videolle, jäi oma valmistautumiseni melkoisen lyhyeksi. Kamera pussiin, Varjolle kuiskaus "Aksaa!" ja hetken leikki remmillä, sitten asetuimmekin jo lähtöön. Intokiljunta alkoi heti koiran singottua liikkeelle, ja ainoa ajatukseni oli, että hemmetti, se menee lujaa. Persjättökäännös toimi yllättävän hyvin, ja vaikka ohjaus ei ollutkaan erityisen levollista, muistin radan ja koira meni sinne minne pitikin (putkea 12 lukuunottamatta, olin ajatellut laittaa koiran toiseen päähän kuin minne se singahti, mutta tässä suunnan sai itse valita, mikä oli meidän pelastus). Lopussa oli ihan mahtava fiilis, hei, mehän tehtiin se rata!

Toisella kierroksella niin omani kuin koiran keskittyminen vähän herpaantui, ja vaikka Varjo olikin nopea, sen käännökset levisivät omasta mielestäni turhan paljon ja tiputti myös muurilta palan. Eipä kuitenkaan haitannut, kun alla oli onnistunut rata. Joka sitten lopulta toi meille möllimaksien pronssia! Nova ja Tito olivat jo voittaneet koko luokan, joten paremmin ei olisi voinut päivä mennä. Vähän meitä takapihaliitäjiä kyllä huvitti, kun seurojen ulkopuolelta tullaan viemään 2/3 palkinnoista.

Novan versio päivän kulusta kannattaa myös käydä lukemassa.

Meidän liitokoirat. 

Loput kuukauden kilpailut olivat Varjolle ja minulle tutummasta lajista, tokosta. CityBelgien riveissä kisattiin ensin HSKP:n piirinmestaruuksista Tuomarinkartanossa. Näihin kisoihin meillä oli selkeä tavoite: ykköstulos ja TK1. Tuomarina oli Taru Torpström, joka oli arvostellut myös osan SM-kisojen liikkeistä. Sieltä oli jäänyt vaikutelma, että tykkää meidän tekemisestä, joten lähdin kisaan aika luottavaisin mielin.

Kehääntulotarkastuksessä koirani pöhähti pari kertaa, mutta työt teki Varjomaiseen tapaansa ympäristönsä unohtaen. Luoksepäästävyydestä epäsosiaalinen koirani sai jälleen kympin, koska se tehdään käskyn alla... Puolivälissä yksilöliikkeita tuli tunne, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiedän, että Varjo osaa nämä jutut, ja voin luottaa sen myös tekevän kaiken niin hyvin kuin osaa. Tuomari tykästyi meihin tosissaan, vapaanaseuruun vasemmallekäännöksessä (josta vahingossa annoin Varjolle täyskäännösvihjeen ja jonka siksi heitti raivolla ja vähän ylikin) kommentoi yleisölle kesken liikkeen: "Näin tää käännös pitää tehdä!"

Saatiin mun mielestä vähän turhan paljon pisteitä, etenkin seuruun täyskäännökset oli kaukana täpäkästä. Muuten kyllä tykkäsin kovin sekä koiran asenteesta että tekemisestä. 200 pistettä, KP, TK1 ja luokkavoitto ei pahemmin liikekohtaista piste-erittelyä kaipaa. Meille jäi hyvä mieli ja koiralla oli hauskaa!

Tällainen pokaali oli Varjon mielestä aika
makea juttu. Joku on niin ylpeä!
© Nova 

Vain viikko kisaväliä, ja vuorossa olivat belgien rotumestistokot Kirkkonummella. Koska alokasluokka oli läpikoluttu, oli vuorossa tällä kertaa avoin. Alokasluokasta poikkeavaa estehyppyä treenattiin kaksi kertaa ennen koetta, ja muutenkin viikon treenimäärä jäi muutamaan kertaan. Mutta eihän niitä liikkeitä silloin enää opetella, ennen kisaa haetaan vain hyvää fiilistä.

Aamulla jännitti aavistuksen. En pelännyt, että koira alkaa törttöillä, mutta koska kyseessä oli minullekin ensimmäinen avoimen koe, en ollut samalla tavoin varma liikkeistä, niiden järjestyksestä ja onnistumisesta kuin alokkaassa. Onnistunut kehääntulotarkastus antoi jo itsessään kuitenkin niin paljon voimaa, että luotto Varjoon ja meidän yhteistyöhömme parani kertaheitolla. Liikkeet pisteineen ja selityksineen alla.

Paikkamakuu: 10
Meni alas niin, että tassujen päät eivät olleet samassa kohdassa. Lähtiessäni siirsin ensimmäisellä askeleella Varjon etutassua muutaman sentin. Kolme minuuttia jännitystä kulman takana, vieressä oleva oli noussut istumaan. Videolta näkyy että Varjo on käännellyt päätään, kuono kävi kerran maata kohti, mutta muuten on maannut suhteellisen rauhallisena.

Koska luokassa oli epätavallisen paljon epäonnistumisia ja toisia häiritseviä koiria, joutui eräskin koirakko uusimaan liikkeen kahdesti. Tähän tarvittiin varmasti maassa pysyviä häiriökoiria, joten ilmoittauduimme Varjon kanssa vapaaehtoisiksi. Ilmaista paikkamakuutreeniä vieraassa paikassa, vierailla koirilla, miksei siis käyttäisi tilaisuutta hyväkseen! Olin puolittain näkyvissä, niin että pystyin kyyläämään koiraani. Vähän haisteli viereensä, mutta lopetti heti, kun tajusi, että katsoin. Tätä siis treenataan seuraavaksi suojelupiiloilla, joissa on vakoilureiät.

Seuraaminen vapaana: 9,5
Laama mitkä käännökset. Nää on niin treenilistalla. Johtuuko siitä että normaalisti tykkään tehdä käännöksiä tosi paljon, joten kun on pidempää pätkää suoraa ennen niitä, ei keskity tarpeeksi. Ohjaaja töpeksi ja pysähtyi toisen täyskäännöksen jälkeen, vaikka piti jatkaa matkaa... Mutta Varjolla oli tokoon sopiva vire, ei painanut ja piti kontaktin.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 9
Ei muuta vikaa kuin että saisi mennä nopeammin. Varjolle kuitenkin normi, toi on se vauhti mitä tykkää mennä. Tän nopeuttamista pohditaan edelleen.

Luoksetulo: 8
Tää oli hieno. Koira teki just tasan kuten on opetettu, vaikkei teekään lukkojarrutusta, pysähtyi hyvin eikä teputtanut. Lujaa ja tiiviisti eteen. Minä tykkäsin, tuomari ei. Pistevähennys mun liian pitkästä pysäytyskäsimerkistä ja painamisesta edessä.

Seisominen seuraamisen yhteydessä: 9
Seisahtuminen meni mun makuun liian pitkäksi, ei pysähtynyt heti käskyn saatuaan vaan otti kaksi askelta. Kun kävelin ohi, otti toisella takajalalla väistöaskeleen sivulle. Paineistuiko se jostain? Tää oli outo. Heti kehän jälkeen testattuna seisahtui naps ja kesti paikallaan vaikka astelin sen yli puolelta toiselle. Treenilistalle silti lisää häiriökestävyyttä tähän!

Video: seuruu-maahan-luokse-seiso (alkaa vasta seuruun lopusta, kuvaajalla oli vähän ongelmia kameran kanssa)

Nouto: 10
Tästä olin aivan julmetun iloinen. Tajusin rauhoittaa tilanteen sekä ennen heittoa että ennen noutokäskyn antamista, joten Varjo lähti innolla, muttei huutanut. Koppasi kapulan suuhunsa niin vinoon että pelkäsin sen tippuvan, mutta supereliö korjasi sen vauhdissa, tuli laukalla takaisin, istui lähelle hienoon luovutusasentoon ja irrotti tyylikkäästi vasta käskystä. Näitä tilanteenrauhoittamisia siis lisää, kyllä se pystyy itsensä kasaamaan, jos mä en ruoki sen innostusta.

Kaukot: 9,5
Istumiset aika jees, maahan meni hitaasti, mutta kuitenkin molemmilla kyynärillä. Tuomari ei valittanut mitään tekniikasta, vaan jopa kehui sitä, puolen pisteen rokotus tuli ensimmäisen istumisen liian pitkästä käsimerkistä. Se pitäisi olla helposti korjattavissa, kunhan minä vain tiedostan, mitä teen.

Video: nouto-kaukot

Estehyppy: 9
Tässä kohtaa ei enää kyennyt, vähän piti vinkaista lähdössä. Sanni, se rauha näissä sivulta lähtevissä liikkeissä! Mun mielestä teki hyvin, istui heti käskystä, tuli nätisti takaisin eteen ja siirtyi hyvin ja suoraan sivulle. Piste lähti edessäpainamisesta ja tuomarin mielestä liian hitaasta istumisesta esteen takana. No, subjektiivinen arvostelulaji.

Video: hyppy

Kokonaisvaikutus: 10
Hyvää ja iloista työtä. Niin olikin, tästä oltiin yhtä mieltä!

Hieno Varjoeläin. Vaikka oma olo oli ajoittain vähän pihallaoleva, teki mustiaiseni taas töitä täysillä. Näin pitääkin, tulee tunne, että on osannut tehdä jotain oikein, kun koiralla on kehässä kivaa. Se sai osan mun evässämpylästä ja pienen palan kanttiinista löytynyttä kakkua, kun istuttiin kehän laidalla katselemassa muiden suorituksia.

185,5 pistettä tarkoitti lopulta avoimen luokan voittoa kunniapalkinnon kera. Voi hassu Vantturani.

Kuukauden palkintosaldo:
keltainen ruusuke agimölleistä, oikeanpuolimmaiset kolme ruusuketta
sekä pokaali piirimestiksistä ja kaksi vasemmanpuolimmaista ruusuketta
sekä mitali Kirkkonummelta. Ja minä kun jotenkin olin mieltänyt,
että niitä ruusukkeita saa vain näyttelyistä...

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää syksyn kokeet. Nyt me hiotaan yksityiskohtia ja treenaillaan hetki vain ihan keskenämme!

Herkän koiran taikalaatikko

Olen Varjon kahden ensimmäisen elinvuoden aikana kirjoittanut koirani epävarmuudesta sen verran usein, ettei liene kellekään epäselvää, kuinka paljon se vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Kun arkipäiväiset asiat, kuten jonkun puolitutun moikkaaminen kadulla tai puskasta äkkiä ilmestyvä koira aiheuttavat mustiaiselle äänekkään säikähdyksen ja henkistä painetta, tulee väkisinkin käyttäneeksi melko paljon aikaa sen miettimiseen, miten tätä painetta olisi mahdollista vähentää ja kuinka kertoa Varjolle, että nämä ovat kivoja, normaaleja asioita. Viimeisimmän kuukauden aikana aihetta on taas pohdittu erityisen paljon.

Olen todennut, että merkittävin ongelma tässä kaikessa olen yllättäen minä. Olemme Varjon kanssa hyvin samanlaisia, kuljemme mieluiten itseksemme, pidämme vain harvoista ihmisistä, muut ovat ok, mutta ei niiden kanssa tee juuri mieli alkaa juttusille. Oma epäsosiaalisuuteni on vuosien varrella hellittänyt ja nykyään kykenen joskus jopa nauttimaan keskustelusta ventovieraiden kanssa, mutta toisinaan löydän itseni yhä vieläkin pakenemassa rapussa toiseen kerrokseen, jos huomaan, että hissistä on joku tulossa ulos. Jos kerran itse ole tällainen, miten kykenisin opettamaan koirani toisenlaiseksi? Se kun tietää vielä minua itseänikin paremmin, jos jotain tilannetta jännitän, ja peilaa sen kolminkertaisena takaisin. Eläimiä on paha huijata.

Mistä Varjo sitten huomaa jännittyneisyyteni tai huonon tuuleni? Toki se aistii sen muutoinkin, mutta selvimmin se kanavoituu äänestäni, siitä, miten sitä kehun tai käsken. Jos poistaisin ääneni näistä tilanteista, olisi vaikutukseni koiraan pienempi.

Tässä vaiheessa kuvaan astuu naksutin. Taikalaatikko, sanon minä. Olen käyttänyt naksutinta Varjolla pääasiassa temppujen opettamiseen, koska sillä on ollut helppo opettaa pikkutarkkuutta vaativia toimintoja tai merkata hetki, jolloin koira tekee jotain oikein silloin, kun olen siitä kaukana. Arkipäivässä naksutin on kuitenkin näytellyt melko pientä roolia, lenkeillä koira kun on vieressäni, eikä ulkoiltaessa asioita tarvitse tehdä juuri millilleen. Olen unohtanut naksuttimen erään tärkeän ominaisuuden: se on neutraali, ääni on aina samanlainen riippumatta siitä, millä mielentilalla metallikiellekettä painan. Tämä on merkittävä seikka, kun koira on niinkin ohjaajapehmeä kuin mitä Varjo on.

Toisen koiran tullessa näkyviin yleensä kehun Varjoa. Joo, ihan toimivaa, jos minusta todella tuntuu siltä, että koirani käyttäytyy hienosti. Jos äänestäni kuitenkaan yhtään kuultaa tyytymättömyys tai väsymys, menee Varjo epävarmaksi. Naks sen sijaan ei kerro, että minua ärsyttää koirani paiseilu tai että eilen on ollut töissä rankka päivä. Naks ei kuormita Varjoa lisäämällä sen epävarmuutta entisestään, kun se ei ala pohtia toisen koiran jännittävyyden lisäksi sitäkin, miksi olen siihen tyytymätön ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. Naks kertoo vain sen, että se mitä se juuri teki, on hyvä juttu, että siitä seuraa palkinto. Naksuttimen ääni on myös sen verran terävä, että se tunkeutuu tajuntaan ihmisääntä paremmin, ja tavallaan "katkaisee" koiralle jännittävän tilanteen. 

Toinen naksuttimen tärkeä etu on sen ajoitus. Namikäteni ei tarvitse olla juuri täsmälleen oikealla hetkellä Varjon kuonon edessä, koska voin merkata sen hetken naksuttimen avulla ja antaa sitten namit kädestä tai kaivaa taskusta.

Mistä sitten naksautan ja palkitsen? Voisi ajatella, että palkkaan onnistuneesta ohituksesta. Onnistunut ohitus on kuitenkin kokonaisuus, joka pitää sisällään monta osatekijää. Minulle onnistunut ohitus tarkoittaa, että Varjo havaitsee ohitettavan, myöntää sen olemassaolon, mieltää sen kivaksi, tuntee olonsa turvalliseksi ja kulkee ohi hiljaa. Liian usein tullaan ajatelleeksi vain ketjun viimeistä osaa, hiljaa ohittamista, sehän on se tavoite ja toiminta, joka ulkopuolisen ja vastaantulijan silmiin näkyy. Hiljainen ohitus vaatii kuitenkin onnistuakseen kaikki ketjun edeltävät vaiheet, varsinkin jos itse toiminnan lisäksi halutaan, että epävarmalla koiralla on ohittaessaan hyvä ja rentoutunut olo. Varjon voisi varmasti saada ohittamaan toiset koirat hiljaa tiukan turvantukkimiskäskyn alla, mutta koiraan kohdistuvan suuren paineen lisäksi se tarkoittaa, että minun tulisi aina ehtiä antaa käsky ajoissa. Jos Varjo päättäisi näissä tilanteissa itse, kuten ennakoimattomissa tilanteissa väkisinkin tapahtuu, se valitsisi edelleen mölinän, koska se saa sillä purettua jännityksensä ja se on paljon helpompaa kuin ”ei minkään” tekeminen. Tästä johtuen haluan, että Varjo on näissä tilanteissa hiljaa siksi, että se itse kokee sen kannattavimmaksi toimintamalliksi. Ja jotta tähän päästäisiin, on aloitettava mielentilasta. On merkittävä ero, mieltääkö lähtökohtaisesti muihin epäilevästi suhtautuva koira vastaantulijat joksikin, jota voi katsella turvallisesti, joka pysyy riittävän matkan päässä ja josta saa palkkaa, vai joksikin, joka on aina liian lähellä ja jota on viisasta yrittää olla näkemättä tai jota vastaan kannattaa puolustautua, koska omistajakin on kireä ja jännittynyt. Jos tarkoitus on muuttaa vastaatulijat koiran mielessä positiivisiksi, palkitsemishetki on nimenomaan se, jolloin koira katsoo toista koiraa tai ihmistä. Tästä naksautetaan, ja namit syötetään niin, että oman koiran katse syödessä on edelleen suunnattuna kohteeseen.

Tämä on juuri sitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä Varjon ollessa pentu. Muistan, miten kirjoitin nelikuisen Varjon osaavan hienosti ohitella asioita katsekontaktissa, enkä tullut lainkaan ajatelleeksi, miten paljon itse asiassa tein koiralleni hallaa. Varjo oppi, että kuplautumalla minuun se voi sulkea maailman ulkopuolelle, jolloin sen ei tarvitse kohdata pelottavia asioita tai opetella käsittelemään niitä. Töitä tehdessä oikein kiva, eikä tästä ei olisi arjessakaan haittaa, jos kupla olisi rikkoutumaton. Mutta se ei ole. Äkkinäisissä tilanteissa, joissa Varjo ei ole ehtinyt ennakoida tapahtumia, kupla puhkeaa, ja silloin koirani on totaalisen hukassa. Se rääkyy paniikissa kaikelle, koska sillä ei ole aavistustakaan, miten muuten se voisi toimia. Siinä mielentilassa se ei reagoi enää mihinkään. Olen nähnyt näitä kohtauksia joitakin kymmeniä Varjon elinaikana, enkä mielelläni näe niitä enää lisää. Haluan, että koirallani on kyky käsitellä asioita. Haluan, että se tietää, miten toimia, vaikka tilanne olisi äkkinäinen. Haluan, ettei sen tarvitsisi säikähtää asioita, joita se pakostakin kaupungissa asuessaan kohtaa.

Siksi me yritämme nyt korjata sitä, mikä pentuna jäi tekemättä. Istumme naksuttimen ja namien kanssa kadunkulmissa. Puistoissa. Teiden varsilla. Katselemme ihmisiä. Pysähdymme havaitsemaan ja hyväksymään äkkiä ilmestyvät, erilaiset ja eri tavoin käyttäytyvät koirat. Jos kävelemme, palkitsen Varjon ohitettaessa nimenomaan toisen koiran katsomisesta. Että se uskaltaa kohdata ja myöntää vastaantulijan olemassaolon.

Olen miettinyt paljon tilanteita, joita Varjo jännittää. Miten haluaisin sen niissä toimivan? Olen joutunut myöntämään itselleni, ettei minulla ole siitä selkeää kuvaa. Usein tilanteet ovat sellaisia, että haluaisin Varjon toimivan niissä täysin toisin kuin miten se normaalisti kyseisissä paikoissa toimii. Jos rapussa kuljemme kaksin, annan sen tulla ulos hissistä melko vapaasti, remmiä on paljon, ja koira voi olla jopa metrin edelläni ennen kuin olen päästänyt hissin oven sulkeutumaan. Jos alhaalla kuitenkin on joku, odotan Varjon automaattisesti ymmärtävän, että nyt pitäisi kulkea lähellä ja tulla hissistä ulos rauhallisesti, jottei se törmää muihin ihmisiin. Kuinka koira voisi tämän tietää, kun tapaamme ihmisiä rapussa hyvässä lykyssä kerran viikossa? Koirapuiston lähellä Varjo saa kulkea siinä jossain, kummalla puolella sattuu olemaan, mutta kun puistossa onkin joku, odotan sen pysyvän tasan jalkani vieressä, tietyllä puolella, yhtään edistämättä tai jumittamatta minnekään. Eikö tämä tee toisista koirista puistossa vähintäänkin epäilyttäviä?

Tästä pääsemmekin yhteen koirankoulutuksen itsestäänselvyyksistä: opeta ensin, odota koiran osaavan vasta sitten. Minun on siis todella opetettava, miten rapussa kuljetaan! Kuulostaa typerältä, mutta niin yksinkertaisen asian unohtaa todella helposti, varsinkin kun ei itsekään ole kovin innostunut törmäämään kehenkään. Kun naksuttelen tilanteissa, joissa on toisinaan mahdollista kohdata muita, todellisen tilanteen sattuessa minulle ja Varjolle on muodostunut kuva, kuinka toimimme. Naks, kun koira vielä istuu hissin nurkassa. Naks, kun avaan hissin oven. Naks, kun annan koiralle luvan tulla hissistä ja se on juuri poistunut sieltä. Tässä kohtaa voi olla ihminen, tai sitten ei. Kun tilannetta on harjoiteltu, ei järkytys mahdollisesta ihmisestä kuitenkaan ole yhtä suuri kuin mitä se olisi vain täydellä vauhdilla ulospainellessa. On toinenkin pointti, miksi tämä kannattaa: naksuteltuani muutamat rapun ovet ja niistä kulkemiset olen itsekin enemmän hereillä ja valmis ottamaan ulkomaailman vastaan. Ja koska oma mielentilani vaikuttaa niin vahvasti koiraani, on tällä huomattava merkitys.

Olen lenkkeillyt nyt kuukauden verran naksutin liimattuna käteeni. Kaikesta yllättävästä ja vähän tavanomaisemmastakin Varjo on saanut palkkaa. Ihmeitä ei ole tapahtunut, niskakarvat nousevat monesti edelleen ja väliin on mahtunut muutama kolmosen korteillakin varustettu päivä, mutta yleisesti ottaen lenkkeilymielentila, sekä omani että koiran, on parempi. Olemme saaneet paljon onnistumisia, minulla on enemmän hermoja koiralleni. Ennen kaikkea minulla on tunne, että pystyn vihdoinkin vaikuttamaan jotenkin siihen, millainen olo koirallani kummallisia kulkijoita kohdatessaan on.

Vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei kysynyt

En varsinaisesti ole saanut haastetta, mutta vastailenpa näihin silti. 

1. Rotu, jonka ulkonäköä ihailet, mutta et voisi sellaista kuitenkaan ottaa?
Venäjänvinttikoira. Ei liikaa turkkia, mutta sen verran että se hulmuaa, kauttaaltaan käsittämättömän kapea ja mielettömän nopea. Vinttikoiraihmiset ovat ihan oma lajinsa, enkä tunne kuuluvani heihin. Sitä paitsi minulla pitäisi olla muutaman hehtaarin aidattu piha, jotta kokisin, että koira saa toteuttaa itseään riittävässä määrin. 

2. Saitko valita koirasi pentueesta? Jos kyllä, niin mitkä seikat vaikuttivat päätökseen?
En. Minulle ei alun perin edes pitänyt riittää koiraa ko. pentueesta. Varjo oli se, joka palautui takaisin, koska ensimmäiset ostajat eivät olleet ihan tietoisia, mitä tarkoittaa ottaa belgialaisen pentu kotiinsa. En ole koskaan nähnyt muita pentuesisaruksia yhdessä Varjon kanssa. Pentukuvien perusteella olisin ottanut sen, joka meni Liettuaan. 

3. Minkä niminen koirasi olisi, jossei se olisi se mikä on?
Jollen olisi päättänyt kolmea vuotta aiemmin, että mustasta koirastani tulee Varjo, olisi sen nimeksi jäänyt jo kasvattajan luona tutuksi tullut Qisa. 

4. Tähtihetki koiraharrastuksessa?
Ensimmäinen tähtihetkeni oli se, kun tajusin, että tämän koiran kanssa voi oikeasti päästä harrastamaan, opettamaan sille asioita. Että se rakastaa tekemistä, että sillä on palava halu tehdä. Joka kerta tulen hurjan iloiseksi, kun huomaan, että Varjon silmistä loistaa into. Silloin muistan, miksi omistan tämän koiran. 

5. Milloin viimeksi olet huomannut satsaavasi koiraasi enemmän kuin satsaisit itseesi?
Jatkuvasti. Mietin koiran liikuntaa, ravinnonsaantia ja suunnittelen sen opetusta paljon enemmän kuin mitä panostan vaikkapa oman opiskeluni suunnitteluun. 

6. Mistä koirasi taidosta tai ominaisuudesta olet erityisen ylpeä?

Sen kyvystä matkustaa kaikissa kulkuvälineissä tyynen rauhallisena ja kulkea keskustan vilinässä kuin ei olisi koskaan muuta tehnyt. Opetetuista taidoista aika käteväksi on osoittautunut "ojenna" -käsky, jolla Varjo tuo käteen lähes mitä vain (mm. tietokoneen laturinjohdon pään, kun koneesta on akku loppumassa eikä jaksaisi nousta sohvalta). Metsälenkeillä toimiva on myös "kisko", jolla se ottaa omasta liinastaan kiinni ja itse peruuttaen ja samalla vetäen auttaa liinan toisessa päässä roikkuvan ihmisen vaikkapa kallion laelle. 

7. Jos saisit muuttaa jonkin asian koirasi koulutushistoriassa, mikä se olisi ja miksi?
Opettaisin ohitukset toisin. Jäisin paikalleen istumaan ja katselemaan Varjon kanssa maailmaa. Se on opetettu kulkemaan, mutta ei katsomaan, se kokee, että on parempi välttää kohtaamasta pelottavia asioita ja kuvitella että niitä ei ole. Sitten se sätkähtää valtavasti, jos ne tulevatkin niin lähelle, että niiden olemassaolo on pakko huomioida. Kummallisuuksien katsomisesta palkitsemisella olisin ehkä saanut sille paremman pohjan tuntea olonsa turvalliseksi kaikkien koirien ja vieraiden ihmisten täyttämässä maailmassa. Tätä asiaa paikkaillaan tällä hetkellä parhaamme mukaan. 

8. Jos olisit koira, millainen agi-/tokokoira olisit?
Hyvin Varjon kaltainen, luulisin. Jos ohjaaja olisi joku minulle todella tärkeä ihminen, tekisin mitä tahansa hän keksisi pyytää, siltikin vaikka saisin turpiini tai minulle oltaisiin välillä epäoikeudenmukaisia. Vieraiden kanssa tuskin viitsisin mitään tehdä. 

9. Millainen ihminen koirasi taas olisi? Mikä se olisi ammatiltaan?
Varjo olisi jotakin slaavilaista kieltä tutkiva professori, joka puhuisi omaa ammattislangiaan yhtä höyrähtäneiden kollegojensa kanssa. Se liitelisi välillä omissa sfääreissään, unohtaisi ulkomaailman ja säikähtäisi, kun tajuaisi uutisia lukiessaan, että viikko on huomaamatta mennyt ohitse. Salaa se haaveilisi muiden ammattikuntien edustajiin tutustumisesta, muttei uskaltaisi yksin baarin nurkassa istuessaan kuin kuunnella sivusta naapuripöydän juttuja. 

10. Miten päädyit ykköslajinne pariin?
Ykköslaji? Ei me olla missään kovin tosissaan. Mutta koska toko on ainoa, jossa ollaan käyty kisaamassa, voisi sen ehkä ajatella kuuluvan tähän. Tokon pariin päädyin, koska se oli ainoa tietämäni koiraharrastuslaji, josta koin ymmärtäväni yhtään mitään. Sitä on helppo treenata yksin ja suunnilleen missä vain. Se ei vaadi suuria rahallisia tai ajallisia panostuksia, vaan pikkuhetken sieltä, toisen täältä. Toki häiriöitä on treenattava ryhmässä ja kentällä, mutta perusteiden opettelemiseen ei tarvita esim. metsää, kymmentä muuta ihmistä tai kentällistä esteitä. 

11. Mikä on ärsyttävin asia ykköslajissanne?
Paras ja samalla myös ärsyttävin asia tokossa on lajin suorastaan vaatima pilkunviilaaminen. Asioita on kiva pohtia loputtomiin, mutta toisaalta se saa myös turhautumaan. Lisäksi kaiken täydelliseksi hiomisen yrittäminen muuttaa helposti touhun liian vakavaksi vieden siitä ilon. Ja haluan, että meillä on ensisijaisesti hauskaa, mitä sitten ikinä teemmekin. 

12. Onko olemassa koiraa tai koiraharrastajaa, jota ihailet syystä tai toisesta?
Tuntuu siltä, että tähän tulisi listata suuri määrä guruja, jotka ovat voittaneet sitä, tätä ja tuota. Minulle on kuitenkin helpompaa arvostaa ihmisiä, jotka ovat jotain kautta tuttuja, jollain tapaa saavutettavissa. Enemmän todellisia minulle. Arvostan valtavasti mm. yhtä ystävääni, joka on pystynyt kouluttamaan koiransa käytännössä pelkästään positiivisesti. Häneltä eivät ideat lopu koskaan kesken. 

99980 Ohcejohka

Kun tienvarsikyltit alkavat suomen lisäksi ilmoittaa paikannimiä ruotsin sijaan saameksi, tietää olevansa aika kaukana kotoa. Elokuun lopulla osoitteemme oli viikon verran ystäväni Inkun isovanhempien luona Utsjoella, poissa kaikesta arkisesta ja kaupunkimaisesta. Vaikka kirjasto ja uimahalli olivat vain muutaman sadan metrin päässä, tunsi olevansa jossakin toisessa maailmassa. Norjaan olisi voinut kävellä.

Matka tähän Jumalan selän takana olevaan paikkaan ei ollut siitä lyhimmästä päästä. Ensin junalla Rovaniemelle 13 tuntia lemmikkivaunussa yön yli istumapaikoilla, jonka jälkeen 6 tuntia odottelua ja vielä reilu 6,5 tunnin bussimatka määränpäähän. Matkustukseen tottumattoman koiran kanssa tuollainen paikallaanolon määrä olisi ollut aika kohtuuton, mutta Varjo onneksi on kaikissa julkisissa kulkuvälineissä kuin kotonaan. Juna- ja bussimatkat, no problem. Oma alusta, käsky asettua sen päälle, ja pikkukoira lepäili tai nukkui kaikki matkat tyytyväisenä, myös silloin, kun avojunavaunussa matkusti samaan aikaan parhaimmillaan neljä muuta koiraa.

Majapaikkamme oli aivan ihana, ja Varjo sai osakseen kovasti huomiota. Oma vesikuppi oli tullessa jo valmiina, ja joka aamu puuroa oli keitetty niin paljon, että sitä riitti myös koiralle. Mustiainen söi koko viikon ZiwiPeak-kuivalihalla terästettyä kotiruokaa, lohta, perunaa, poroa, makkaraa, mitä milloinkin. Ja hyvin pelitti! Tämä ihme vatsaongelmainen, joka vuosi sitten veti ripulin suunnilleen kaikesta. Hassua, miten onnelliseksi voi ihminen tulla jo siitäkin, että koiran vatsa on kunnossa.

Viikko sisälsi runsaasti olemista ja ulkoilua. Yhtenä päivänä vähän tokosimme ja pari kertaa jaksoin tallata lyhyen jäljen, mutta muuten ohjelmassa oli tunturivaellusta. Merkityt reitit Ellin polku ja Geologinen polku tuli kierrettyä, niin myös vaellettua puuttomalla Ailikastunturilla ja sen sateen kastelemilla koivikkorinteillä Utsjoen vartta yhteen suuntaan ja takaisin. Kävipä Varjo vähän Utsjoessa ja tunturilammissa uimassakin. Maisemat olivat mielettömät, puissa jo osittain keltaiset lehdet ja mustikanvarvuissa punaista. Olisin voinut katsella sitä kaikkea loputtomiin.

© Inkeri Kallio

Varjo ulkoili koko viikon valjaissa joko vetäen joustohihnassa tai hilluen 20 metrin liinassa, panta sillä taisi olla kaulassa vain pari kertaa. Ruffwearin valjaat ovat kyllä mahtavat, antoivat liikkumatilaa eivätkä olleet yhtään tiellä. Koirakin alkoi oppia loppuviikkoa kohden, että on turha näyttää valjaita puettaessa hakatulta, koska valjaista seuraa jotakin kivaa. Kun tiesi, ettei vastaantulijoista ole juuri murhetta, saattoi itsekin keskittyä oleelliseen eli luonnosta nauttimiseen.

© Inkeri Kallio

Yhtenä päivänä matkaseurani Inkku ajoi meidät 40 km päässä olevaan Nuorgamiin. Kiersimme siellä lähes puuttomassa tunturissa kulkevan Skaidijärven lenkin, sellainen sopiva 5,8 km, jonka puolivälissä oli se Skaidijärvi ja kota makkaranpaistoa varten. Meidät oli varustettu runsailla eväillä ja askillisella tulitikkuja (ja retkeläisten erätaidot olivat sitä luokkaa, että kun tuli oli vihdoin saatu syttymään, niitä oli jäljellä yksi... plus en varmaan ikinä ennen ole käyttänyt kirvestä. En kuitenkaan osunut yhteenkään sormeen tai jalkaan, ja sain aikaan ihan toimivia pikkupulikoita!), joten paistoimme makkaraa ja söimme sämpylän päällä puukolla veistettyjä kuivalihasiivuja. Makkarat jaettiin tasapuolisesti, mutta Tuc-keksejä Varjo ei valitettavasti saanut, vaikka kovasti yritti esittää voivansa syödä niitäkin, olihan se kantanut käytännössä kaikki eväämme. Jos koiralla kerran on kätevä reppu, mitä sitä itse turhaan raahaamaan!

Tällä lenkillä Varjo näki ensimmäistä kertaa poroja, niitä kulki lenkin alkupuolella ohi tokallinen ehkä reilu sadan metrin päässä meistä. Vähänkö oli jännää. Meinasi olla vähän liian jännää, pari kertaa sai rykäistä, että voisit elukka lopettaa sen kyyläämisen, ja nyt ravaat kyllä vähän turhan lujaa niitä kohti. Liinassahan Varjo kulki koko ajan, mutta yritin olla sillä puuttumatta sen toimintaan, ellei ollut pakko.

Matkan varrelta löydettiin kiva puunrunko.

"Ai näinkö halusit mun asettuvan?"
© Inkeri Kallio

Sanotaan nyt vaikka näin, että tämä ei
ollut ihan ensimmäinen kuva, joka otettiin.
© Inkeri Kallio

Nuorgaminkin maisemat olivat pilvisestä säästä huolimatta aika

hienot. Koivut on syönyt paljaiksi supersuuri tunturikehrääjäpopulaatio

joskus 60-luvulla.

Vaelluksen lomassa retkikuntamme pysähtyi maistelemaan luonnon antimia.

Osaa se vinkuhippiäinen näyttää niin uljaalta. Ja unohtaa kokonaan,
kuinka paljon ne selässä olevat tavarataskut ällöttivätkään. 

Luontoreippailun jälkeen ajelimme turisteilemaan, siis katsomaan kiveä, joka kertoo olevansa Suomen ja koko Euroopan Unionin pohjoisin. Norjan puolella emme voineet käydä, koska olin iloisesti unohtanut, että Varjohan tarvitsee sinne päästäkseen lemmikkieläinpassin. Ensi kerralla asia korjataan!

Sanni: "Kato nyt tonne!"
Varjo: *ignoring*
© Inkeri Kallio

Kukat olivat hieman nuutuneen näköisiä,
mutta tässä vaiheessa seuraamme liittynyt
aurinko korvasi sen hyvin. 

Kaiken kaikkiaan viikko lapissa oli todellista hermolomaa. Junamatkalla olisin voinut vaihtaa junan suunnan ja lähteä takaisin. Joskus vielä haluan ihan oikeasti vaeltamaan tuonne!

Rovaniemen rautatieasema ja paluumatkan junanodotus. Huomaa unileluna
toimiva rovaniemeläisestä eläinkaupasta löydetty kaksikahvainen
pikkupatukka. Jollain on ollut ilmeisesti vähän rankka reissu.
© Inkeri Kallio