Mitä me ollaan tänä vuonna tehty?

Vuoden ensimmäisenä päivänä kirjasin muutamia tavoitteita, joita itselleni ja elukalleni asetin. Nyt vuoden viimeisenä päivänä on hyvä käydä läpi, miten näiden saavuttamisessa on onnistuttu.

1. Treenausta säännönmukaisemmaksi ja mukaan johonkin treeniryhmään.
Jaa. Säännönmukaisuudesta en sano mitään, mutta ehkä mä olen vähän paremmin perillä siitä, mitä teen milloinkin ja miksi. Pitkälti ollaan menty fiilistreenaamisella, usein lenkin ohessa jotain pientä, mitä on sattunut tulemaan mieleen. Aika hyvin tajuan jo, milloin sekä mulla että koiralla on kivaa, milloin kannattaa treenata ja milloin ei. CityBelgien mukana harkattiin tokoa kevätpuolella, mutta kun syksyllä eivät järjestäneet ohjattuja treenejä, ei mekään oltu missään. Ohjattujen saldo jäi siis aika säälittäväksi. Marin kanssa ollaan keskenämme jotain tehty, mutta se on ollut enemmän kuulumisten vaihtoa kuin varsinaista toisten virheistä motkottamista.

2. Edes yhteen kisaan jos hermot pitää.
Yhdessä kisassa oltiin ja hermot piti. Alokasluokan toko oli kivaa ja riittävän helppoa meille molemmille. En hermoillut ollenkaan ja koira oli kunnolla. Tavoite siis saavutettu!

3. Reagointi pois toisia koiria ohitettaessa, yritän oppia lukemaan omaa koiraani paremmin.
On meidän ohitukset jo jotain ihan muuta kuin vuosi sitten. 90 prosentissa ohituksista voin sanoa tietäväni, mitä Varjo meinaa tehdä, ja voin luottaa siihen, ettei se lähde rähisemään tai sekoa muuten. Ohituksia voidaan tehdä myös vapaana, ja vastaehdollistuminen alkaa olla hyvällä tolalla, jos Varjo näkee toisen koiran kauempana, se sinkoaa mun luokse takaisin. Leikillä palkkaaminen ja ainakin aavistuksenomainen itseluottamuksen kasvu ovat auttaneet tässä paljon. Vielä on tehtävää, mutta nyt lenkkeily on useimmiten jo stressitöntä ja nautinnollista.

4. Aptus Show ja mahdollisesti joku toinenkin näyttely.
Joo ei. Neljässä match showssa ollaan käyty, mutta viralliset on toistaiseksi saaneet odottaa. Varjoa hirvittää kun joku täysin vieras tulee kopeloimaan, parhaimmaksi keinoksi on todettu se että itse seison ihan koiran vieressä pannasta kiinni pitäen ja näin kertoen, että sori, pakko kestää. Sais toi henkinen kasvu olla vielä vähän pidemmällä kuin tänä vuonna ennen kuin mennään näytelmiin kopeloitavaksi. Mutta Messarin turistikäytöksestä olin tosi positiivisesti yllättynyt.

5. Erjan treeniviikonloppuihin osallistuminen ja eri harrastuslajien kokeileminen + mun itseni sosiaalistuminen harrastusporukoihin.
Kolmella Eloisalla leirillä ollaan oltu, päästy opiskelemaan tokoa, jälkeä ja haun sekä agiliidon alkeita. Hausta totesin lajin vaikuttavan mielenkiintoiselta, mutta ton koiran lähtökohtainen sosiaalisuus on sitä luokkaa, että kyseisen lajin harrastaminen vaatisi meiltä turhan paljon panostusta mun käytettävissä olevaan aikaani nähden. Kolme muuta kokeiltua lajia sen sijaan innosti siinä määrin, että niitä on katseltu enemmän ja vähemmän aktiivisesti vuoden aikana. Agilityä me ei varsinaisesti olla treenitty puunkiertoja ja A:n alastulon stoppeja lukuunottamatta, jälkeä on ajettu silloin tällöin, ja tokoahan on melkein meidän koko elämä. Mä itse olen tasan sellainen puskissamyyryäjä kuin ennenkin, tai voin mä ehkä muutamaa useammalle ihmiselle sanoa moi kun ne näen, mutta aika säälittävää. Tavoite siis saavutettu ehkä puoliksi.

Hmm. Onpahan ollut vuosi. Paljon muutakin kuin nämä. Esimerkiksi Kiva Koirakansalainen -testin suorittaminen, tai se, ettei Varjo ole elokuun jälkeen syönyt kuin muutaman kymmenen nappulaa. Edelleenkään se ei osaa leikkiä toisten koirien kanssa asiallisesti, mutta on sen sijaan oppinut "vapaa" ja "leikkimään" -sanojen eron. Otus rakastaa olla sylissä ja mä jaksan kantaa sitä Kampin liukuportaat.

Pöh. Hyvää uutta vuotta.

Remonttireiskan paluu

Niinhän se menee, että juuri kun olen hehkuttanut kaikille miten Varjo ei ole kesän jälkeen tuhonnut mitään, pieneläin keksii, että hei, nyt tulee talvi, mä voin ruveta taas askartelemaan. Tehdäänpä ensin katsaus Varjon ensimmäisen elinvuoden saavutuksiin:

Ovenkarmit ja sängynjalat nyt ovat ihan peruskamaa. Jokainen yksinoloon joskus turhautunut pentu kai niitä maistelee. Yritettiin aikanaan etikkaa ja pippuria, Varjo vaan nuoli mausteet pois ja jatkoi puun sälömistä. Mutta mitäs noista. Ei niitä oikeastaan edes huomaa.

 Näiden peruspentuartikkeleiden lisäksi Varjo tietää jotain parempaa. Se on lattia. Miksi turhaan kurotella mitään pöydiltä, kun leukojen ja tassujen ulottuvilla on neliömetreittäin tyylikkään sileää remontoitavaa? Olen muutamaan alkuvuoden postaukseen kirjoittanut, kuinka jokainen päivä kotiintullessani jännityksellä odottelen, miltä huone tänään näyttää. Osittain alkuperäistä laattaa, toisaalla revitty päällykset pois (ne on noita vaaleampia), joista välillä jyrsitään kivaa korkkiainesta kun se murustuu paremmin kuin puruluut. Pikantin säväyksen tuo vihreänkirjava muovimatto, joka löytyy, kun jaksaa kaivaa kokonaisia laattoja irti. Niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, en nykyään enää juuri huomaa tätäkään riemucocktailia.




Koska kunnon remonttireiskalle ei oma kämppä riitä, on rakas tuhoeläimeni laajentanut intoiluaan myös työnantajani asuntoon. Ikinä se ei ole kyseisessä huoneistossa ollut yli kuutta tuntia yksin, yleensä aika rajoittuu kolmeen-neljään. Sitä paitsi se ei yleensä ole siellä ihan yksin, asunnossa on Varjon lisäksi myös toinen koira ja kissa. Mutta seura ei remontoijan intoa pysäytä. Saanko esitellä: lattiaan muotoiltu Australia sekä seinään syöty Etelä-Amerikka.

Ensin ei ollenkaan naurattanut. Ei vieläkään naurata, mutta ei noille voi enää mitään. Ja mun huoneeni tai työnantajani lattiaa ei remontoida, ennen kuin niiden omistaja muuttaa asunnosta pois. Kuluneella viikolla Varjo on mussuttanut puolitoista laattaa mun huoneeni lattiasta ja laajentanut Australiaa melkein puolella. Mielestäni en kesällä treenannut mitenkään hulluna, mutta silti Varjo oli koko kesän ja alkusyksyn tuhoamatta mitään. Yksinolosta se ei stressaa, hipsii huoneeseensa ihan mielellään eikä toisinaan edes jää portin taakse kyyläämään, mihin menen. Mutta ehkä sisustaminen on kivaa. Se vaan aiheuttaa sen, etten uskalla jättää Varjoa mihinkään vieraaseen, vielä tuhoamattomaan paikkaan yksin. 

Joulun jälkeen

Meidän joulu sujuili suhteellisen mukavasti. Aattoiltana Varjo jakoi paketit eli kuskasi kaikki kamat kuusen alta äidille, repi omista paketeistaan paperit pieneksi silpuksi vaikka oli jo saanut lahjat ulos ja seurasi keskittyneenä, kun me ihmiset avasimme omia lahjojamme. Yömessun aikana pieneläin oli mukavasti maistellut jälleen mun lattiaa, mutta mitäs pienistä, se päällyste on jo muutenkin kuollut. Joulupäivän äiti ja koiruus viettivät kahden, kun mä heiluin ympäri kyliä.

Tapaninpäivänä oli vihreää. Kun kerrankin ei satanut ja jopa aurinko pilkotteli, uhmasimme tuulta ja kävelimme Malmin hautausmaalle mummille ja parille muullekin tyypille omistettua kiveä katsomaan. Matkalla pysähdyttiin Kivikkoon ja vähän kuvattiin.

Eräät ei malta pitää suutaan kunnolla kiinni kun siellä muutaman metrin päässä on NIIIIN herkullisen purtava patukka. Tuuli tuivertaa korvakarvoja ja aurinko maalaa pikkupölkkärin ihan hassun väriseksi. Ihan kuin se ei olisi jo muutenkin.

Toisilla on olalla papukaija, toisilla koira. Jotkut näkee maailman muita korkeammalta.

Päästiin Malmille (muistin jopa ottaa koiran kiinni) ja jatkettiin sieltä Viikkiin, ajeltiin huviksemme bussilla ympäri Arabiaa ja sitten vielä ulkoiluttamaan Roope. Liikkeelläolosaldo kuutisen tuntia. Sen jälkeen pieneläin oli loppuillan tätä mieltä. (Ja jos joku ei löydä kuvasta koiraa, se on siellä sohvalla. Kyseinen rautapenkki on ainoa huonekalu, jolle Varjolla on lupa tulla.)

Pyhinä mun aivot ei riittäneet treenaamiseen, aatonaattona ja tänään on funtsittu miten kapula otetaan suuhun. "Miten niin ton pullon kierron jälkeen sen voi ottaa? Eikö tää ollutkaan merkin treenaamista? Tai jos mä vaan kumarrun vähän tähän kapulaan päin, niin voisitko sä jo nyt huutaa sen JES?" Ei Varjo, en voi. "Ai jaa." Pilkottiinpa asioita sitten vielä pienemmiksi. Ehkä se joskus viisivuotiaana osaa noutaa. Tai siis mä opin kertomaan sille mitä haluan. 

Joulu!

Ihansama vaikka nyt sataa vettä. Mulla on ensimmäinen joulu kotona viiteen vuoteen! Meillä on oikea kuusi (viimeksi ollut kun mä olin vuoden), eikä Varjo edes ihmetellyt sitä yhtään kun käytiin yhdessä hakemassa kuusimyyjältä (kiitos Maria <3) ja Varjo käytännössä matkusti sen alla kotimatkan kun autossa ei ollut muuten tilaa. Kuusenkynttilöillä on ikää täsan 30 vuotta ja edelleen toimivat ja loistavat. Tänään ruoaksi possua (tosin Varjolle raakana) sekä uuniriisipuuron kuoret ja porkkanalaatikon jämät. Lenkkeilyä sateessa ja lupa avata omat kaksi pakettia ihan itse.

Lämpöistä joulua kaikille jotka tänne kurkkimaan eksyvät!

The Lussutuspallo

Oli aivan pakko ottaa tällainen kuva. Mutta musta jotenkin tuntuu, että Tito on vastaavassa kuvassa huomattavasti järjellisemmän näköinen.

Kylmää kyytiä

Oltiin päivä Hartolassa mökillä. Vähän irti tästä kaupungin synkkyydestä, vaikka ihan kuivin nahoin ei päivästä selvittykään.

Ensinnäkin: siellä on lunta, varmaan parikymmentä senttiä. Varjo meni ihan sekaisin, se vaan juoksi ympyrää ja haukkui itsekseen kun pääsi ulos takakontista. Toisekseen siellä on jäätä. Tai ei sitä kai jääksi voi sanoa, sellaista ohutta riitettä ja hyhmää, joka oli syntynyt rantaan ja kahlinnut veden liplatuksen. Siitä näki ettei se mitään kanna. Tai siis ihminen näki. Yksi pieni kana-aivo ei. Hyppy laiturilta jee! Ja kas kummaa kun maa pettikin jalkojen alta. Onneksi se oli kahden metrin päässä laiturista panta kaulassa, niin että kun haroi metrin verran tassuilla hyhmää rikki, sain ongittua sen pannasta takaisin kuiville. Paleliko se? Näyttikö se järkyttyneeltä? Ei puhettakaan. Turkki joka suuntaan sojottaen parin ravistuksen jälkeen se veti kiitolaukkaa ympäri pihaa ja meinasi tulla laiturille uudestaan. Taitaa olla mun hommani huolehtia ettei toi pönttöpää hukuta itseään.

Muutakin hurjaa tapahtui. Potkittiin pihalla lunta ja leikittiin pulkan kanssa, kun äkkiä tajusin, että naapurin Tepi-collie oli ilmestynyt mun selkäni taakse. Salamannopea maahan-käsky (näköjään en taas ajattele mitään, kuinkakohan monta kertaa joku on jo tullut sen päälle kun on ollut käskettynä maahan?!) hämäsi Varjoa sen verran, että sain kaapattua siitä otteen ennen kuin tajusi että parin metrin päässä oli vieras koira. Rääkyihän se siinä mun sylipainiotteessa hetken, mutta kun pakotin sen pysymään paikallaan ja hyväksymään toisen koiran lähellään, loppui mölinä aika nopeaan. Hetkeksi otin sen naruun että pystyin kontrolloimaan siltä varalta että Vantero olisi kuitenkin keksinyt vielä yrittää hyökkäystä, mutta siltä oli jo pahin säikäys mennyt ohi. Laskin sen sitten vapaaksi. Varjo paimensi pehkon puskaan ja totesi sille että sä pysyt siellä, tää on mun tontti.

Enpä ollut ihan tällaista ensitapaamista niille suunnitellut, mutta minkäs teet kun naapurin elikko vain tuli. No, nyt Varjo on sitten ainakin nähnyt sen. Onnistui ne hetken jotain painin tapaistakin vetämään, mutta lähinnä koirien kommunikointi ole sellaista kuka sä olet -mahtailua, jonka päätteksi vuoden vanhempi collie oli hakemassa vuoroin kaikilta ihmisiltä turvaa kun meinasi että Varjo on niin kamala. Kutsuin mustani pois ja mentiin sisälle syömään. Saa nähdä mitä noiden kanssa ensi kesänä.

Messariviikonloppu

Toivuin kaksi vuorokautta, ennen kuin sain aikaiseksi kirjoittaa kertomuksen Varjon ja mun viikonlopusta. 22 tuntia hälinässä Messukeskuksessa kahden vuorokauden sisällä on jokseenkin uuvuttava määrä yhdelle ihmiselle. Ja oli se kymmenen tuntia pienelle koirallekin aikamoinen kerta-annos.

Lauantaiaamuna heräsin kuuden jälkeen, pakkasin repun, tarkistin kymmeneen kertaan että koiralupa ja rokotustodistus löytyvät repusta, remmitin Varjon, ja ei kun matkaan. Ratikassa mietin olenko ihan hullu, kun siellä oli yksi dogo argentino jota Varjo jo alkoi jännittää ja jolle puhahti muutaman kerran. Jäätiin messukeskuksen edessä pois ja seurattiin koiravirtaa, joka matkasi vähän sivummalle kohti sisäänkäyntiä, josta koirien oli lupa messuhalliin astua.

Ovella oli aikamoinen määrä sakkia. Remmeissään joka suuntaan nykiviä beagleja, hermostuneita ihmisiä monimetristen metelöivien häkkipinojen kanssa, useampi hevosenpuolikkaan kokoinen irlanninsusikoira ja yhdellä naisella samassa kädessä viisi kappaletta samojedeja. Varjo oli aika kipsissä, seistiin muutama minuutti ovien ulkopuolella ihan vain siksi, että se vähän rauhoittuisi ja niskakarvat laskisivat ennen kuin mentäisiin sisään. Ovien sisäpuolella ei ollut sen rauhallisempaa. Vaikka numerolappujen tarkastajia oli useampi, kaikki näytteilleasettajat yrittivät päästä koirineen sisään yhtä aikaa, mikä tarkoitti tungosta siinä pienessä tilassa, joka tarkastuksen ja ulko-ovien välissä oli. Linnoitin Varjon seinän ja itseni väliin pitääkseni poissa pahimmat tunkijat, mutta silti muutama koira onnistui tulemaan ihan iholle joko edestä tai takaa, mikä aiheutti mustiaisessa pörinää ja puhinaa. Itse onnistuin kuitenkin olemaan yllättävän lunki, ehkä muu ympärillä oleva meteli sai mun sietokykyni oman koiranikin mölinään nousemaan. Ja sen mölinän takaa oli myös havaittavissa pientä kiinnostusta - kun toinen koira kääntyi niin, ettei ollutkaan enää Varjon kanssa nokakkain, alkoi likka nuuskutella ja tutkia, kukas tämä oikein on. Kiero akka.

Selvittiin numerolapuntarkistuksesta, mietin jo että ne ei päästä mua sisään kun ei tää näytä siltä että voi olla menossa belgirotukopille, mutta ei ne sanoneet mitään. Ketään ei myöskään kiinnostanut tarkastaa rokotustodistusta, joten suunnattiin kohti huomattavasti väljempää käytävää ja kymmenien kehien reunuksia. Varjosta huomasi heti sen päästessä liikkumaan, että se alkoi rentoutua. Sisääntulossa oli jo näkynyt niin paljon koiria, etteivät käytävällä vastaantulleet aiheuttaneet enää mitään reaktiota. Alta vartissa koiran olemus oli kuin oltaisiin Stockalla kävelty, sellainen rennon kiinnostunut. Siinä se kulki mun vieressäni kuin tilanteessa ei olisi mitään outoa, vaikka samoissa tiloissa pyöri montatuhatta täysin vierasta koiraa. Ihan mahtavaa.

Kierreltiin kojuja, bongasin Elsen ja seurattiin karkeakarvaisten kääpiömäyräkoirien arvostelua Varjo mun jaloissani maaten. Se sai vahingossa häkinoven päähänsä ja sen päälle meinattiin astuakin, mutta ei hermostunut mistään. Yhden normikokoisen mäykyn kanssa meinasi lähteä haastamaan leikkiä. Se käyttäytyi ihan niin kuin normaali sosiaalinen koira. Mutta kummastuksen aiheet eivät loppuneet siihen. Sain Novalta viestin että menisin moikkaamaan sitä bc-kehän luo. Etsin kehän, sain silmiini oikean ihmisen ja hipsittiin Varjon kanssa ihan selän taakse koputtamaan olkapäähän. Ennen kuin ehdin kunnolla tajuta, oli Nova halannut mua. Eikä Varjo sanonut MITÄÄN. Yleensähän se yrittää syödä ihmiset, jotka äkkiarvaamatta uskaltautuvat tulemaan mua lähelle. Ei, seuraavaksi Varjo meinasi kiivetä Novan syliin. Se muisti. Ihmisen, jonka oli nähnyt edellisen kerran yli yhdeksän kuukautta sitten, joka ei ollut sille koskaan pahemmin huomiota antanut, mutta jonka koiraa oli leikittänyt (lue: kiusannut) vuosi sitten syksyllä tuntikausia. Kai sieltä oli jotain positiivisia assosiaatioita jäänyt. Vanttu kun ei ihan kauhean monesta ihmisestä tykkää.

Jätin Varjon hetkeksi belgikopille jotta pääsin vessaan, oli kuulemma ollut kauniisti ja hiljaa kun mä olin kadonnut näköpiiristä. Se näytti niin järkyttyneeltä kun palasin, "et nyt tosissasi voinut mua tänne jättää", että alkoi naurattaa. Mutta kiva kun ei ollut yrittänyt karata aitauksen reunan yli, vaikken ollut sitä uskonutkaan. Kierrettiin lisää ja tottisteltiin vähäsen yhdellä vapaalla matolla, jotta pääsin näyttämään Varjon peräpäänkäyttöongelmia haukansilmille. Kivasti se teki siihen häiriömäärään nähden, vaikka vähän väsynyt jo olikin.

Päivän päätteeksi istuttiin vielä kuutoshalliin rakennetun suuren kehän laidalle katsomaan KV-tokokoetta. Varjon väsymys oli tässä vaiheessa jo silmin havaittavaa, sen pää nuokkui vaikka oltiin ihan kehän vieressä, ja kun tajusin sillä olevan betonilattialla kylmä ja kerin sen syliini, nukahti pieni mustiainen siihen autuaasti. Taisi olla aika rankka päivä.

Sunnuntaina Varjo jäi kotiin mun mennessä belgikopille ihan oikeisiin hommiin, mutta sen sijaan sain nähdä Novan ja Titon toimesta käytännössä, kuinka kirjasta voi olla hyötyä koiran sivulle peruuttamisessa ja seuraamisen sivu(risti)askelissa. Olenhan mä Varjon nuorempana opettanut pyörimään ympäri etutassut kumollaan olevan ruokakupin päällä, mutten ole näköjään vienyt hommaa tarpeeksi loppuun asti. Ja me saatiin lainaksi lussutuspallo! Varjo on jo päässyt testaamaankin tätä ihmeellistä uutta villitystä.

Kaikenkaikkiaan aivan mahtava viikonloppu. Sain todeta, että Varjon voi todellakin viedä minne vain ja se osaa olla ja rauhoittua. Mun belgipiparit meni hyvin kaupaksi ja moni kysyi, mistä näitä muotteja saa. Olen puhunut kahden päivän aikana varmaan enemmän kuin viikkoihin yhteensä. Seurasin noin puolikkaan kehän arvostelun, mutten silti koe menettäneeni mitään. Mitä sitä nyt koiranäyttelyyn muka kehiä katsomaan tultaisiin. En minä ainakaan.

You made my day

Nyt on joulukuu ja voin siis unohtaa kaikki marraskuun epäonnistumiset ja idioottikäytökset. Kohta on joulu ja toivottavasti myös lunta. Mutta ennen kaikkea, huomenna on Messari, ja mä olen menossa sinne koirani kanssa!

Siis ei, en ole niin hullu, että olisin oikeasti ilmoittanut Varjon sinne arvosteltavaksi. Kuten tänään pipareita hakemaan tullut rotukoppilainen totesi, se on niihin näyttelykarvanoppiin verrattuna bikinikunnossa, vaikka Varjoksi sillä onkin tällä hetkellä aika runsas turkki. Ja vaikka sillä olisi miten paljon karvaa vaan, ei se poista sitä seikkaa, että se pörisi äsken huulet rullalla luimistellen koko sen ajan kun Hirveät Vieraat olivat hakemassa meiltä pipareita. Että ai mikä sosiaalisuuden puute. Väitän ettei edes ollut ihan täysin epävarmuutta, sitä vaan ällötti. Tervetuloa tällä käytöksellä arvostelukehään.

Ei, me ollaan menossa ainoastaan turisteilemaan. Rotukoppilaiset oli saaneet liikaa koiralupia, ja jakoivat mulle auliisti yhden Varjon sosiaalistamista varten. 6500 koiraa samassa paikassa, jipii! Voin niin kuvitella että toi mustiainen pörisee ja puhkuu ensimmäisen puoli tuntia taukoamatta. Tarviin aika rutosti hermoja ja positiivista asennetta, mutta tää on ehdottomasti mahdollisuus, jota ei voi olla käyttämättä. Koska mullahan on selvä suunnitelma: nyt kun Varjo päivän hengaa siellä ja ehkä jossain välissä tajuaa, ettei se koiramäärä olekaan kuolemaksi, ei meillä ole mitään ongelmia osallistua Maailmanvoittajaan v. 2014! :D

Pikku koiraparka nukkuu tyytyväisenä eikä voi aavistaakaan, mitä olen sen pään menoksi huomiseksi suunnitellut. Mutta pitää edellisen postauksen jälkeen vielä sanoa, että alan taas tykätä siitä. Tänään on aamulenkillä tehty hienoja äänettömiä kontaktiohituksia, myös yhdestä schäferistä, ja kolmesta tänään nähdystä jäniksestä se on yhdestä tullut itse luo ja kahden näkemisestä olen sen kutsunut eikä epäröinyt hetkeäkään tuleeko vai ei. Ai niin, ja sille alkaa vähitellen vihdoin valjeta, mitä haen kaukojen istumaannousussa! Joku osaa halutessaan olla huisin pätevä.