Jos aamulla herätessäsi maailma näyttää tältä, voitko olla nousematta?
torstai 29. syyskuuta 2011
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Ohituksia
Tällä hetkellä olen Varjon toisten koirien ohituksiin aika tyytyväinen. Useimmiten se hakee oma-aloitteisesti kontaktin, jossa mennään sujuvasti ohi haukkuvia ja jopa kohtihyökkiviä koiria. Välillä haen niitä tiellemme jopa ihan tahallaan, jotta saamme harjoitusta. Onnistumisen merkkaus juuri ohituksen hetkellä palkkasanalla, josta muutaman sekunnin viiveellä taskusta lentää koiran riepotettavaksi narupallo tai patukka. Vantturan itsevarmuus on huipussaan, se tietää selviävänsä ja hyppelee kirkkain silmin vierellä vastaantulijoista välittämättä.
Koska meillä on jo jonkin aikaa mennyt näin mukavasti, olen nyt muutaman päivän kokeillut, mitä tapahtuu, jos palkkaankin Varjon ohituksista namilla. Tulos: ei toimi. Kun koiran kierrokset on nollassa, nollassa on myös sen itsevarmuus. Se luottaa joltisestikin siihen, että vien sen turvallisesti ohi, se ei pöhise tai hauku, pitää useimmiten jopa kontaktia, mutta niskakarvat nousevat. Ihan järkyttävä harja.
Äsken lenkillä labbis tuli rähisemään meistä puolen metrin päähän, aika yllättäen vielä. Ohi mentiin, harja pystyssä, mutta hiljaa. Palkkasin leikillä, kun olin niin iloinen oman koirani haukkumattomuudesta, vaikka itsekin vähän sitä labradoria säikähdin. Ja kun olin sen viisi sekuntia vetänyt Varjon kanssa palloa, oli koko koiran olemus aivan erilainen. Itsevarmasti, kontaktissa ja aivan ilman pörhistelyjä se meni metrin päästä ohi juuri sille räyhänneestä labradorista.
Joten meillä jatketaan lelupalkkausta tasan niin kauan kunnes ton koiran itsevarmuus on kolminkertaistunut, eikä kellekään tarvitse yrittää näyttää suuremmalta kuin on. Meni siihen sitten vuosi tai koiran koko elämä.
Koska meillä on jo jonkin aikaa mennyt näin mukavasti, olen nyt muutaman päivän kokeillut, mitä tapahtuu, jos palkkaankin Varjon ohituksista namilla. Tulos: ei toimi. Kun koiran kierrokset on nollassa, nollassa on myös sen itsevarmuus. Se luottaa joltisestikin siihen, että vien sen turvallisesti ohi, se ei pöhise tai hauku, pitää useimmiten jopa kontaktia, mutta niskakarvat nousevat. Ihan järkyttävä harja.
Äsken lenkillä labbis tuli rähisemään meistä puolen metrin päähän, aika yllättäen vielä. Ohi mentiin, harja pystyssä, mutta hiljaa. Palkkasin leikillä, kun olin niin iloinen oman koirani haukkumattomuudesta, vaikka itsekin vähän sitä labradoria säikähdin. Ja kun olin sen viisi sekuntia vetänyt Varjon kanssa palloa, oli koko koiran olemus aivan erilainen. Itsevarmasti, kontaktissa ja aivan ilman pörhistelyjä se meni metrin päästä ohi juuri sille räyhänneestä labradorista.
Joten meillä jatketaan lelupalkkausta tasan niin kauan kunnes ton koiran itsevarmuus on kolminkertaistunut, eikä kellekään tarvitse yrittää näyttää suuremmalta kuin on. Meni siihen sitten vuosi tai koiran koko elämä.
lauantai 24. syyskuuta 2011
Virallisesti alokas
Nyt Varjo on sitten virallisesti tokoileva alokasluokkalainen! Käytiin tänään Suomen Dobermannyhdistyksen järjestämässä tokokokeessa Oulunkylässä.
Kun Varjo kehitti juoksun sopivasti belgien rotumestisten aikaan, ajattelin, että sinne meni meidän tokokokeisiin osallistumismahdollisuudet tältä vuodelta. Luustokuvauksien rauhoituksesta tulee kuukauden pakollinen tauko virallisiin koitoksiin, eikä loppuvuodesta näyttänyt olevan mitään järkevää koetta lähistöllä. Kun kuitenkin kävi ilmi, että dobberien kisan ilmoittautumisaikaa oli jatkettu ja sinne oli vielä tilaa, päätin että mennään nyt kattelemaan. Annoin itselleni luvan olla menemättä kehään jos alkaa ihan hirvittävästi jännittää.
Eilenillalla käytiin Varjon kanssa tutustumassa paikkaan, ihan siitä syystä että tietäisin, minne olen seuraavana aamuna menossa ja että kenttä on meille edes vähän tuttu. Kannatti, tehtiin hyvä lyhyt treeni iltahämärissä ja sain samalla iskostettua koiran päähän, että palkka odottaa repulla. Jäi hyvä mieli, hei tästä saattaa ehkä tullakin jotain.
Aamulla noustiin jo seiskan maissa. Halusin olla ajoissa paikalla, joten saavuttiin kentälle yhdeksän jälkeen, vaikka ilmoittautuminen alkoi puoli tuntia myöhemmin ja alokasluokka vasta yhdeltätoista. Varjo istui kentän laidalla aitaan sidottuna kun kävin ostamassa ja täyttämässä kilpailukirjan, ja sen jälkeen odoteltiin. Ja odoteltiin. Jossain avoimen luokan puolivälissä alkoi sataa, suojauduttiin katoksen alle, mutta sieltäkin räystään päältä tippui vettä mun jalkojeni takana makaavan Vantturaisen naamalle. Onneksi se ei pahemmin häiriinny sateesta.
Avoin luokka venyi, ja alokkaat saatiin käyntiin vasta puoli kahdentoista maissa. Juoksutarkastuksessa en mitenkään yllättynyt kun Vanttu sanoi tuomarille pöh, mutta sanoi sen jo tuomarin luokse mentäessä, peräpään antoi kopeloida ok kun pidin pannasta kiinni ja kerroin sille että sori, pakko kestää. Sitten päästiinkin tositoimiin.
Luoksepäästävyys: 10
Tästä olen ihan juupelin iloinen. Käskin sivulle, istui kontaktissa, kun tuomari tuli, nuuhkaisi, "koske nyt jos on pakko", ja tuomarin mentyä palasi taas kontaktiin. Istui täysin paikallaan ilman ääntäkään, mun pieni pöhinäkoneeni.
Paikallamakuu: 10
Vähän hidas maahanmeno, meni kuitenkin loppuun asti etutassut yhtä pitkällä. Takajalat, etenkin oikea, sojotti hassusti sivulle, mutta pysyivät alla, ei siis vaihtanut lonkalle. Makasi hiljaa ja rauhallisena, käänteli jonkin verran päätään, suurimman osan ajasta tuijotti kuitenkin mua. Ylösnousu hyvä, veti molemmat etutassut alleen. (Ei olla ikinä ennen tehty täysimittaista ryhmäpaikallaoloa, vaikka aikaa ja monenlaisia häiriöitä ollaan kyllä treenattu. Luojan kiitos oltiin tässä ryhmässä, seuraavasta lähti kaikki muut paitsi yksi.)
Seuraaminen taluttimessa: 9
Olisi saanut mun puolesta olla korkeammassa vireessä, mutta hyvä näinkin. Oikea paikka, piti kontaktin, istui heti pysähdyttäessä.
Seuraaminen taluttimetta: 9
Teki samanlaista työtä kuin remmissäkin, ei sen hihnan pitäisi mihinkään vaikuttaa eikä vaikuttanutkaan. Kysyin tuomarilta palautetta ja sanoi että koira seuraa hyvin mutta ohjaaja voisi harjoitella täyskäännöksiä ilman koiraa. Olivat liikaa U:n malliset, eivät käännöksiä paikallaan.
Liikkeestä maahanmeno: 9
Mun näkökulmasta ei mitään valittamista, olisi kuulemma saanut painua maahan nopeammin.
Luoksetulo: 9
Himmasi vauhtia liian aikaisin. Oma moka, pelkäsin treenien perusteella että koira törmää ja otin tuiman ilmeen, mistä Varjo paineistui ja tuli vikat viisi metriä ravilla. Loppuperusasento olisi mun mielestä saanut olla suorempi.
Liikkeestä seisominen: 9,5
Mulla ei taas mitään sanottavaa, tuomarin mukaan liikkui kaksi askelta pysähdyskäskyn jälkeen. Pysähtyi suoraan ja seisoi ihan paikallaan, istuminen huomattavasti parempi kuin mitä parin viikon takaisissa videoissa.
Estehyppy: 10
Tää on jo huvittavaa, kaikki mitä ei olla kauheasti treenattu oli kymppejä. :D Lähti heti käskystä, loikkasi tarpeeksi pitkälle, mun pysähdyskäskyn jälkeen liikkui taas pari askelta (oikeastihan Varjoa ei tarvitse siellä esteen toisella puolella pysäyttää vaan se pysähtyy itse, joten tässä käsky on lähinnä kosmetiikkaa ja kyseessä oli mun pieni ajoitusvirhe), mutta näköjään se ei tuomaria haitannut. Aika nätti perusasento.
Kokonaisvaikutus: 9
Ei siinä kai mitään. Pisteiden keskiarvo, kivaa työtä, pikkuvikoja, muttei mitään suurempaa.
Yhteistulos 187 pistettä, 1-tulos, KP ja luokkavoitto.
Ei paha. Toiseksi tullut dobermann jäi vain pisteen päähän, olin aivan varma että voittavat luokan, oli niin hyvän näköistä yhteistyötä. Siksi tää on ehkä vielä pikkuisen hienompaa.
Saatiin se mitä mentiin hakemaan, ykköstulos ja kummallekin hyvä mieli. Enkä oikeastaan jännittänyt juuri ollenkaan. Olen tosi iloinen siitä että Varjo teki kaiken minkä osasi, vaikka oli jo vähän väsynyt jouduttuaan odottamaan kaksi tuntia mun jaloissa ihmis- ja koiravilinässä. Tästä on hyvä jatkaa.
Kun Varjo kehitti juoksun sopivasti belgien rotumestisten aikaan, ajattelin, että sinne meni meidän tokokokeisiin osallistumismahdollisuudet tältä vuodelta. Luustokuvauksien rauhoituksesta tulee kuukauden pakollinen tauko virallisiin koitoksiin, eikä loppuvuodesta näyttänyt olevan mitään järkevää koetta lähistöllä. Kun kuitenkin kävi ilmi, että dobberien kisan ilmoittautumisaikaa oli jatkettu ja sinne oli vielä tilaa, päätin että mennään nyt kattelemaan. Annoin itselleni luvan olla menemättä kehään jos alkaa ihan hirvittävästi jännittää.
Eilenillalla käytiin Varjon kanssa tutustumassa paikkaan, ihan siitä syystä että tietäisin, minne olen seuraavana aamuna menossa ja että kenttä on meille edes vähän tuttu. Kannatti, tehtiin hyvä lyhyt treeni iltahämärissä ja sain samalla iskostettua koiran päähän, että palkka odottaa repulla. Jäi hyvä mieli, hei tästä saattaa ehkä tullakin jotain.
Aamulla noustiin jo seiskan maissa. Halusin olla ajoissa paikalla, joten saavuttiin kentälle yhdeksän jälkeen, vaikka ilmoittautuminen alkoi puoli tuntia myöhemmin ja alokasluokka vasta yhdeltätoista. Varjo istui kentän laidalla aitaan sidottuna kun kävin ostamassa ja täyttämässä kilpailukirjan, ja sen jälkeen odoteltiin. Ja odoteltiin. Jossain avoimen luokan puolivälissä alkoi sataa, suojauduttiin katoksen alle, mutta sieltäkin räystään päältä tippui vettä mun jalkojeni takana makaavan Vantturaisen naamalle. Onneksi se ei pahemmin häiriinny sateesta.
Avoin luokka venyi, ja alokkaat saatiin käyntiin vasta puoli kahdentoista maissa. Juoksutarkastuksessa en mitenkään yllättynyt kun Vanttu sanoi tuomarille pöh, mutta sanoi sen jo tuomarin luokse mentäessä, peräpään antoi kopeloida ok kun pidin pannasta kiinni ja kerroin sille että sori, pakko kestää. Sitten päästiinkin tositoimiin.
Luoksepäästävyys: 10
Tästä olen ihan juupelin iloinen. Käskin sivulle, istui kontaktissa, kun tuomari tuli, nuuhkaisi, "koske nyt jos on pakko", ja tuomarin mentyä palasi taas kontaktiin. Istui täysin paikallaan ilman ääntäkään, mun pieni pöhinäkoneeni.
Paikallamakuu: 10
Vähän hidas maahanmeno, meni kuitenkin loppuun asti etutassut yhtä pitkällä. Takajalat, etenkin oikea, sojotti hassusti sivulle, mutta pysyivät alla, ei siis vaihtanut lonkalle. Makasi hiljaa ja rauhallisena, käänteli jonkin verran päätään, suurimman osan ajasta tuijotti kuitenkin mua. Ylösnousu hyvä, veti molemmat etutassut alleen. (Ei olla ikinä ennen tehty täysimittaista ryhmäpaikallaoloa, vaikka aikaa ja monenlaisia häiriöitä ollaan kyllä treenattu. Luojan kiitos oltiin tässä ryhmässä, seuraavasta lähti kaikki muut paitsi yksi.)
Seuraaminen taluttimessa: 9
Olisi saanut mun puolesta olla korkeammassa vireessä, mutta hyvä näinkin. Oikea paikka, piti kontaktin, istui heti pysähdyttäessä.
Seuraaminen taluttimetta: 9
Teki samanlaista työtä kuin remmissäkin, ei sen hihnan pitäisi mihinkään vaikuttaa eikä vaikuttanutkaan. Kysyin tuomarilta palautetta ja sanoi että koira seuraa hyvin mutta ohjaaja voisi harjoitella täyskäännöksiä ilman koiraa. Olivat liikaa U:n malliset, eivät käännöksiä paikallaan.
Liikkeestä maahanmeno: 9
Mun näkökulmasta ei mitään valittamista, olisi kuulemma saanut painua maahan nopeammin.
Luoksetulo: 9
Himmasi vauhtia liian aikaisin. Oma moka, pelkäsin treenien perusteella että koira törmää ja otin tuiman ilmeen, mistä Varjo paineistui ja tuli vikat viisi metriä ravilla. Loppuperusasento olisi mun mielestä saanut olla suorempi.
Liikkeestä seisominen: 9,5
Mulla ei taas mitään sanottavaa, tuomarin mukaan liikkui kaksi askelta pysähdyskäskyn jälkeen. Pysähtyi suoraan ja seisoi ihan paikallaan, istuminen huomattavasti parempi kuin mitä parin viikon takaisissa videoissa.
Estehyppy: 10
Tää on jo huvittavaa, kaikki mitä ei olla kauheasti treenattu oli kymppejä. :D Lähti heti käskystä, loikkasi tarpeeksi pitkälle, mun pysähdyskäskyn jälkeen liikkui taas pari askelta (oikeastihan Varjoa ei tarvitse siellä esteen toisella puolella pysäyttää vaan se pysähtyy itse, joten tässä käsky on lähinnä kosmetiikkaa ja kyseessä oli mun pieni ajoitusvirhe), mutta näköjään se ei tuomaria haitannut. Aika nätti perusasento.
Kokonaisvaikutus: 9
Ei siinä kai mitään. Pisteiden keskiarvo, kivaa työtä, pikkuvikoja, muttei mitään suurempaa.
Yhteistulos 187 pistettä, 1-tulos, KP ja luokkavoitto.
Ei paha. Toiseksi tullut dobermann jäi vain pisteen päähän, olin aivan varma että voittavat luokan, oli niin hyvän näköistä yhteistyötä. Siksi tää on ehkä vielä pikkuisen hienompaa.
Saatiin se mitä mentiin hakemaan, ykköstulos ja kummallekin hyvä mieli. Enkä oikeastaan jännittänyt juuri ollenkaan. Olen tosi iloinen siitä että Varjo teki kaiken minkä osasi, vaikka oli jo vähän väsynyt jouduttuaan odottamaan kaksi tuntia mun jaloissa ihmis- ja koiravilinässä. Tästä on hyvä jatkaa.
PS. Alan ymmärtää miksi ihmiset tulevat kisoihin autolla. Tollasen ruokasäkin raahaaminen kotiin kävi kuntoilusta.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Tappajahai osaa sittenkin leikkiä!
Oltiin eilen pitkästä aikaa Varjon kanssa Koivukylässä. Tehtiin elikoille jäljet pellolle ja saivatpa myös hillua jonkin aikaa keskenään vapaana.
Jälkeä olen ollut laiska tekemään, mikä on sääli, koska Varjo on siinä hiivatin hyvä. Se tajuaa aina saman tien mitä ollaan menossa tekemään kun lähdetään jäljelle, jäljestää keskittyneesti välittämättä läheisen tien kulkijoista, edes toisista koirista, ja puksuttaa eteenpäin kuin mikäkin höyryjuna. Koska jäljen tekemiseen tarvitaan kuitenkin aikaa, ja lisäksi meillä on ollut sattuneesta syystä jonkin aikaa ongelmana mitäköhän sinne jäljelle voi oikein laittaa, on meillä jäljestyskertojen määrä ollut viimeisen kuukauden sisällä kaksi. Toinen oli namiton 80 askeleen suora, kun pari viikkoa sitten huvikseni testasin, tekeekö se hommia vaikka jäljeltä ei löytyisikään palkkaa. No tosiaan teki, jumalaton veto päällä koko jäljen. Toinen oli se eilinen. Olin laittanut nameiksi kantiltaan puolisenttisiä kuivattuja kananpaloja, jotka kivasti hukkuivat kasvillisuuden joukkoon. Mietin jo tuleekohan tästä mitään kun koira ei löydä nameja, mutta ihan turhaan pelkäsin, Varjo vaan haisteli entistä tarkemmin kun joutui etsimään palkkansa ja hidasti samalla tahtiaan niin etten joutunut pitämään vastaan melkein ollenkaan. Jäljellä oli myös yksi 25 askeleen namiton pätkä, jossa kaarros oikeaan ja jonka olin merkannut metallikepein, hyvin löysi kepiltä toiselle, eikä ainakaan ottanut niistä mitään vihjeitä, kun talloi toisen jalkoihinsa mennessään ohi.
Nyt lisää näitä kanapalajälkiä niin kauan kuin maa on vielä sula. Mun pitää myös miettiä millaista kauhontaa hyväksyn namittomilta pätkiltä, Varjon vauhtihan vähintään kaksinkertaistuu ja nuuskutuskaari laajenee selvästi kun maassa ei olekaan syötävää. Keskittyneesti se silloinkin jäljestää, mutta tulee vaan tunne että se vielä jossain vaiheessa hukkaa jäljen kun intoa on niin kamalasti ja palo eteenpäin hurja. Mitään erikoisjäljen tarkkuutta sen ei tarvitse oppia enkä tiedä mennäänkö ikinä kisoihin asti edes metsäjäljellä, mutta en haluaisi sulkea sitä mahdollisuutta pois opettamalla koiralle tekniikkaa jolla se innostuksissaan eksyy metsään. Tehtävänä siis testailla, kuinka paljon kannattaa pitää vastaan että tekee tarpeeksi tarkasti mutta että toisaalta into ei kuole. Mun pieni jälkinenäinen koekaniinini ei onneksi tiedä joutuneensa ihan alkeita opettelevan ohjaajan käsiin.
Mutta siis se varsinainen mistä tulin tänne kirjoittamaan ja mitä otsikkokin jo sanoo: Milo ja Varjo leikkivät eilen jäljenajon jälkeen 20 minuuttia keskenään nätisti ja ilman yhtäkään rähinää. Olen suorastaan yllättynyt. Elukat painivat ja juoksivat ja kuolasivat toistensa kaulakarvat, mutta Varjo ei yrittänyt tappaa Miloa retuuttamalla kauluksesta kuin räsynukkea, mikä siis on sen lempileikki jota kukaan toinen koira ei ymmärrettävästi voi sietää. Ilmeisesti retuuttamisesta kieltäminen ja kiellon kuuntelemattomuudesta seurannut kiinniotto ovat vihdoin puolen vuoden jälkeen alkaneet osoittaa edes jotain tehoamisen merkkejä. Edelleen näen, että jos toinen koira haastaa Varjoa ajamaan itseään takaa, on Varjolle hyvin hyvin vaikeaa jahdattavan kiinnisaadessaan olla tarraamatta sitä niskasta, ja tässä joudun olemaan tarkkana, ettei rähinää pääse syntymään. Toisin päin takaa-ajo on kuitenkin huippuhauskaa, ja Milosta näkee, miten se juoksee niin Varjon takana kuin vierelläkin vapautuneena, aikomatta käydä kiinni. Siinä ilmeessä on vain pieni ero, mutta voi miten sillä onkaan vaikutusta leikin lopputulokseen.
Jälkeä olen ollut laiska tekemään, mikä on sääli, koska Varjo on siinä hiivatin hyvä. Se tajuaa aina saman tien mitä ollaan menossa tekemään kun lähdetään jäljelle, jäljestää keskittyneesti välittämättä läheisen tien kulkijoista, edes toisista koirista, ja puksuttaa eteenpäin kuin mikäkin höyryjuna. Koska jäljen tekemiseen tarvitaan kuitenkin aikaa, ja lisäksi meillä on ollut sattuneesta syystä jonkin aikaa ongelmana mitäköhän sinne jäljelle voi oikein laittaa, on meillä jäljestyskertojen määrä ollut viimeisen kuukauden sisällä kaksi. Toinen oli namiton 80 askeleen suora, kun pari viikkoa sitten huvikseni testasin, tekeekö se hommia vaikka jäljeltä ei löytyisikään palkkaa. No tosiaan teki, jumalaton veto päällä koko jäljen. Toinen oli se eilinen. Olin laittanut nameiksi kantiltaan puolisenttisiä kuivattuja kananpaloja, jotka kivasti hukkuivat kasvillisuuden joukkoon. Mietin jo tuleekohan tästä mitään kun koira ei löydä nameja, mutta ihan turhaan pelkäsin, Varjo vaan haisteli entistä tarkemmin kun joutui etsimään palkkansa ja hidasti samalla tahtiaan niin etten joutunut pitämään vastaan melkein ollenkaan. Jäljellä oli myös yksi 25 askeleen namiton pätkä, jossa kaarros oikeaan ja jonka olin merkannut metallikepein, hyvin löysi kepiltä toiselle, eikä ainakaan ottanut niistä mitään vihjeitä, kun talloi toisen jalkoihinsa mennessään ohi.
Nyt lisää näitä kanapalajälkiä niin kauan kuin maa on vielä sula. Mun pitää myös miettiä millaista kauhontaa hyväksyn namittomilta pätkiltä, Varjon vauhtihan vähintään kaksinkertaistuu ja nuuskutuskaari laajenee selvästi kun maassa ei olekaan syötävää. Keskittyneesti se silloinkin jäljestää, mutta tulee vaan tunne että se vielä jossain vaiheessa hukkaa jäljen kun intoa on niin kamalasti ja palo eteenpäin hurja. Mitään erikoisjäljen tarkkuutta sen ei tarvitse oppia enkä tiedä mennäänkö ikinä kisoihin asti edes metsäjäljellä, mutta en haluaisi sulkea sitä mahdollisuutta pois opettamalla koiralle tekniikkaa jolla se innostuksissaan eksyy metsään. Tehtävänä siis testailla, kuinka paljon kannattaa pitää vastaan että tekee tarpeeksi tarkasti mutta että toisaalta into ei kuole. Mun pieni jälkinenäinen koekaniinini ei onneksi tiedä joutuneensa ihan alkeita opettelevan ohjaajan käsiin.
Mutta siis se varsinainen mistä tulin tänne kirjoittamaan ja mitä otsikkokin jo sanoo: Milo ja Varjo leikkivät eilen jäljenajon jälkeen 20 minuuttia keskenään nätisti ja ilman yhtäkään rähinää. Olen suorastaan yllättynyt. Elukat painivat ja juoksivat ja kuolasivat toistensa kaulakarvat, mutta Varjo ei yrittänyt tappaa Miloa retuuttamalla kauluksesta kuin räsynukkea, mikä siis on sen lempileikki jota kukaan toinen koira ei ymmärrettävästi voi sietää. Ilmeisesti retuuttamisesta kieltäminen ja kiellon kuuntelemattomuudesta seurannut kiinniotto ovat vihdoin puolen vuoden jälkeen alkaneet osoittaa edes jotain tehoamisen merkkejä. Edelleen näen, että jos toinen koira haastaa Varjoa ajamaan itseään takaa, on Varjolle hyvin hyvin vaikeaa jahdattavan kiinnisaadessaan olla tarraamatta sitä niskasta, ja tässä joudun olemaan tarkkana, ettei rähinää pääse syntymään. Toisin päin takaa-ajo on kuitenkin huippuhauskaa, ja Milosta näkee, miten se juoksee niin Varjon takana kuin vierelläkin vapautuneena, aikomatta käydä kiinni. Siinä ilmeessä on vain pieni ero, mutta voi miten sillä onkaan vaikutusta leikin lopputulokseen.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Liikkeelle mars!
Saatiin vihdoin kuvattua jotain tokovideoita, että mäkin tiedän vähän missä mennään. Äiti toimi sekä kuvaajana että liikkeenohjaajana, eikä ole tehnyt siis viimemainittua koskaan ennen... mikä ehkä kuuluu. Neuvon vähintään yhtä paljon äitiä kuin se meitä. :D
Seuraaminen, tosin ei sisällä yhtään nopeudenmuutosta eikä edes täyskäännöksiä, koska liikkeenohjaaja ne unohti. Perusmeno näyttää mun silmään suht hyvältä, ei edes pahemmin vinota. Käännöksissä voisi takapää toimia paremmin, sitä ollaankin työstämässä.
Liikkeestä maahanmeno, ei mitään kitistävää. Voisi se tietty nopeamminkin maahan painua, mutta käytän jostain syystä tässä tosi hiljaista äänensävyä, en tiedä vaikuttaisiko. Loppuperusasentokin melkein suora. Mut heilautan ite kättäni taakse kun käsken Varjon takaisin istumaan! Mur.
Luoksetulo, kutakuinkin sitä mitä odotin. En kuule ensimmäistä matka riittää -toteamusta, joten menen aika kauaksi, ja Varjon eteentulo on sen mukainen. Pikkuisen tökkää, mutta ei pahasti, ja mieluummin otan tällaisen kuin että se jää liian kauas. Sivulle siirtyminen on mukavan innokas ja käsittääkseni myös melko suora. Enkä itse liiku komentaessani yhtään, jes.
Liikkeestä seisominen, no. Reagoin liikkeenohjaajan käskyyn liian hitaasti, mutta se ei nyt ole pääpointti. Varjo jää hyvin, toinen takajalka värähtää, muttei liiku, ja seisoma-asento on hieno. Mutta se loppuperusasento, voi kamala. Mikä toi on olevinaan, hyi hyi hyyyyi. Näille on pakko tehdä jotain, sehän menee ihan vinoon, vetää takajalat alleen eikä tee toisella etutassullaan mitään, ennen kuin käsken korjaamaan. PALJON treeniä erikseen.
Estehyppy, itse esteen suoritus jees, etenkin kun huomioi treenimäärän, tätä on funtsittu kunnolla ehkä kuukausi, eikä liikettä voi treenata oikeassa korkeudessa kuin kentällä jossa on säädettävä este. Varjo irtoaa hyvin, eikä käänny enää vinottain esteen päällä kysymään, teenkö oikein, mutta pysähtyminen on aika ruma, ja loppuperusasento jälleen kerran hirveä. Niin mitä sanoinkaan edellisessä postauksessa siitä seiso-istu -liikkeen vaikeudesta. Järkyttävä sivuaskel.
Tästä on kaikkein eniten hyötyä mulle itselleni, näen ne koiran liikkeet jotka sen sivulla tököttäessä jäävät näkemättä, ja huomaan, mitä korjattavaa on. Varjo on kyllä kiva, kun huutelen koko ajan äidille ohjeita, sitä ei kiinnosta sen enempää mun ylimääräiset puheet kuin äidin antamat käskyt. Kissa selkeästi tietää, milloin pitää kuunnella. :)
Tokotreenejä
Nyt jätetään arkitottelevaisuus sikseen ja keskitytään niuhoamiseen. Ajattelin koota vähän ylös asioita mistä tykkään ja mikä toisaalta on pielessä eli mitä pitää työstää.
Seuraaminen.
Voi yhden kerran. Se on VINO. Mitä olen pyrkinyt välttämään alusta asti, palkkaan aina vasemmalta, takapalkalla, jottei vahingossakaan keksisi poikittaa tai vääntäytyä banaaninmuotoiseksi oikean taskun kärkkyjäksi. Mutta kun ajattelen tarkemmin, niin lenkeiltähän tähän löytyy syy. Koiraohituksissa pallo saattaa ilmestyä oikeasta taskusta ja koira hyppii palkan toivossa muutaman askeleen edempänä kuin normaalisti. Olen ajatellut, ettei lenkeillä niin väliä, sehän ei kuitenkaan ole käskyn alla. No, näköjään on väliä. Ohituksissakin pitää siis vaatia täsmälleen oikea seuraamispaikka, ohituksia kun tehdään loppujen lopuksi määrällisesti paljon enemmän kuin varsinaista seuraamistreeniä. Ja se pallo sinne vasempaan taskuun.
Katsekontakti on hyvä ja tiivis, kestää kohtuullista häiriötä kuten kauempaa kuuluvaa haukuntaa ja liikkuvia ihmisiä. Takapään käyttöä voisi parantaa, tätä ollaan harjoiteltu ruoan yhteydessä, jotta tajuaa peruuttaa mun taakse täyskäännöksessä. Me siis käännytään vasemmalle ja koiran paikan olisi tarkoitus pysyä muuttumattomana koko käännöksen ajan.
Paikallamakuu.
Tässä olen Varjon tämänhetkiseen osaamistasoon melkoisen tyytyväinen. Eilen ja tänään otettu kolmen minuutin harjoitukset, kumpikin eri kentillä, eri häiriöillä. Eilen näkösuojatreeni, pysyi hyvin, viimeisen minuutin aikana katse vähän harhaili, muttei piipannut tai yrittänyt nousta. Ajan vaihtelua ja etenkin sitä pitempää odottamista, että Varjo oppii luottamaan mun tulevan takasin piilostani pidemmänkin ajan jälkeen.
Tänään häiriönä viereisellä kentällä treenaamassa ollut Milo-veli, Varjo ei reagoinut lainkaan Marin "vapaa"-käskyihin ja pysyi myös liikahtamatta Milon vauhdikkaan luoksetulon ajan. Olin koirasta ehkä kymmenen metrin päässä, tarkkailin, mutten ollut koko ajan koiraan päin. Varjo tarkkaili treenaajia, mutta kääntyi aina välillä vilkaisemaan muhun, että kaikki on ok.
Tarvittaisiin ryhmäpaikallaolotreeniä. Mutta Citybelgeillä ei ole nyt syksyllä koulutuksia. Hiisi.
Luoksetulo.
Pysyy hyvin paikallaan vaikka kävelen kauas ja hypin ja heilun. Tulee huisin lujaa, tosin monesti kaartaen. Mistä johtuu, en tiedä paineistanko sitä tietämättäni vai onko siitä vain epäkohteliasta lähestyä täysin suoraan. Vähän se häiritsee, mutten keksi miten voisin kulkureittiin vaikuttaa. Edessäistumisen kanssa tasapainoillaan tiiviyden ja törmäämättömyyden välillä. Haluan että koira tulee suoraan ja ihan lähelle, muttei kuitenkaan niin lujaa, että tökkää. Vauhtia pitäisi siis osata hidastaa juuri sopivasti ja oikeassa kohtaa. Sivulle siirtyminen on hyvä, kunhan luotan koiraani enkä ala itse vääntyä varmistamaan (kaksoiskäsky).
Pysäytys meillä on alkutekijöissään, viimeksi kunnolla treenasin lumipaakuilla talvella. Päätin jo Varjon ollessa pentu, että pysäytyksen ollessa tulossa kutsun luokse eri käskyllä kuin silloin jos päämääränä on eteenistuminen. Idea on toimiva, eikä siis rokota vauhtia läpijuoksuluoksetulosta. Olen nyt melkein varma, että käsimerkki toimii ääntä paremmin, siitäkin huolimatta, että Varjo on jäävissä sisäistänyt pysähtymiskäskyn todella hyvin. Mutta tästä nyt en ota mitään stressiä, katsellaan ja kokeillaan mikä toimii.
Jäävät.
Juuri nyt ei mitään valittamista, erottaa seisahtumisen ja maahanmenon hyvin toisistaan. Odottaa liikkumatta kunnes olen palannut takaisin, riippumatta siitä, mitä olen tehnyt sitä ennen. Tosin seisaallaan on treenattu liian vähän häiriöitä, tajuan nyt. Varjon maatessa voin kiertää sen taakse, ottaa spurtteja, hypellä ja jopa astua sen yli, seisaallaan en ole kokeillut kuin taaksekävelemistä. Olen palkannut paljon asennossa pysymisestä kun seison koiran vieressä, jottei oppisi ennakoimaan perusasentoa.
Istuminen... no, mulla on muutenkin kompleksi sen kanssa, joten ei olla treenattu sitä lähes ollenkaan. Pelkään että kun se saa liikkeestä istua takajalat alleen, se kuvittelee, että sama sääntö pätee kaukokäskyissäkin. Enkä halua niihin eri käskyä kun muuten menen itse sekaisin. Mut treenaan tän ehkä kuntoon sitten joku kaunis päivä jos haaveilen meneväni BH-kokeeseen tai tokon ylempiin luokkiin.
Nouto.
Kertokaa joku, miten saa koiran tajuamaan, että se kapula pitää palauttaa laukalla? Vaikka laittaisin koiran istumaan kapula suussa kentän toiseen päähän, se palauttaa sen kauniilla ravilla, ihan suoraan, pureskelematta, mutta RAVILLA. Olen yrittänyt innostaa, juosta poispäin, palkata kesken liikkeen, mutta Varjo laukkaa tasan niin kauan kuin minäkin ja on sitä mieltä, ettei kapulaa voi tiputtaa suusta ennen kuin mä olen sen ottanut. Siis vaikka heittäisin sille patukan. Tai se juoksee sen patukan perään kapula suussa ja tiputtaa kapulan vasta patukan luona. Ollaan juostu hulluna kenttää ympäri kapula suussa ja olen koittanut ajoittaa palkkasanan juuri siihen hetkeen kun koira laukkaa. Mutta sehän on tietenkin hidastanut tahtinsa siinä vaiheessa kun saan siltä sen kapulan suusta jotta voi ottaa patukan. Ei jeekuna.
Eihän tällä kiire ole, yhteenkään kisaan en tosin mene ennen kuin nouto on järkevä. Me varmaan vaan jatketaan sitä kentän ympärijuoksua ja otetaan naksutin kehiin, ehkä Vanttu tajuaisi niin tarkasta merkistä mistä se oikein palkkansa saa. Ja on meillä onneksi puolentoista kuukauden päästä leiri, missä saan rauhassa purkaa ongelmaani.
Kaukot.
Ihan perusteita. Varjo tietää eri asentoja tarkoittavien sanojen merkitykset, mutta koska koko hommassa ei ole hiventäkään järkeä ilman oikeaa tekniikkaa, saa näitä hinkata.
Istu-maahan-istu: asennot kyllä tunnistaa nimeltä eikä takatassut liiku mihinkään, mutta koska haluan istumisen hyppäämällä tikkusuoraan ja maahanmenon plätsähtäen (jos kerii, jää helpolla toinen tassu vajaaksi), tehdään ruokapalkalla käsiavulla edelleen, ja varmaan vielä vaikka kuinka kauan. Hypähdyksissä ainoa toimiva palkka on ruoka, patukan liikkeisiin olen siedättänyt sen liian hyvin --> luulee siis houkuttelua järjestetyksi häiriöksi eikä taatusti liiku yhtään mihinkään.
Maahan-seiso-maahan: Kunhan alkuasento on kunnollinen, toimii hissinä hyvin. Saa olla tarkkana ettei painu takaisin maahan omia aikojaan, jos seisominen on yhtään epävarma, tarjoaa mieluusti takaisin maahanmenoa. Jos jotain liikettä tapahtuu, se on etutassuissa, kun Varjo on maannut ne liian suorana edessään tai seistessä olivat liikaa koiran alla. Nykyään kuitenkin liikkuu harvoin.
Seiso-istu-seiso: Voi sun kehveli. Ainakin tiedän yhden asian, jonka teen seuraavan koirani kanssa toisin. Pentuna Varjo ei millään meinannut istuutua peruuttaen, joten ajattelin, etten jaksa niuhota. No, nyt saan sitten niuhota kuusikymmenkertaisesti siihen verrattuna mitä olisi tarvinnut silloin. Varjo istuutuisi mieluusti runkonsa keskelle, siis niin, että samanaikaisesti sekä peruuttaa etujaloillaan että vetää takajalkoja alleen. Tätä pientä takajalkojen liikutusta on ollut ihan uskomattoman vaikea saada pois, ja yhä saan olla tosi tarkkana kädenliikkeeni kanssa etten yhtään provosoi sitä liikuttamaan takakinttujaan. Kädenliikkeen on tultava seisovan koiran rintaa kohti - ei siis pään yläpuolelle, kuten maasta istumaan noustessa, sillä silloin Varjo kurottaessaan mahdollisimman nopeasti kohti namia siirtää myös takatassujaan. Yhtä takatassua olisi myös kiva liikuttaa, tiedä sitten mihin tämä perustuu, paremman istuma-asennon hakemiseen ehkä. Seisomaannousussa Varjoa saa vetää aika tavalla, mutta tähän selvää parannusta on tuonut Novan ehdottama lauta (tai meillä sateenvarjo), jonka yli koiran on astuttava asentoa vaihtaessaan. Varjo tajuaa paljon paremmin, minkä verran eteenpäin on tultava, kun sillä on jokin konkreettinen asia tiellä.
Tässä näyttääkin olevan pohdittavaa ihan vähäksi aikaa.
Seuraaminen.
Voi yhden kerran. Se on VINO. Mitä olen pyrkinyt välttämään alusta asti, palkkaan aina vasemmalta, takapalkalla, jottei vahingossakaan keksisi poikittaa tai vääntäytyä banaaninmuotoiseksi oikean taskun kärkkyjäksi. Mutta kun ajattelen tarkemmin, niin lenkeiltähän tähän löytyy syy. Koiraohituksissa pallo saattaa ilmestyä oikeasta taskusta ja koira hyppii palkan toivossa muutaman askeleen edempänä kuin normaalisti. Olen ajatellut, ettei lenkeillä niin väliä, sehän ei kuitenkaan ole käskyn alla. No, näköjään on väliä. Ohituksissakin pitää siis vaatia täsmälleen oikea seuraamispaikka, ohituksia kun tehdään loppujen lopuksi määrällisesti paljon enemmän kuin varsinaista seuraamistreeniä. Ja se pallo sinne vasempaan taskuun.
Katsekontakti on hyvä ja tiivis, kestää kohtuullista häiriötä kuten kauempaa kuuluvaa haukuntaa ja liikkuvia ihmisiä. Takapään käyttöä voisi parantaa, tätä ollaan harjoiteltu ruoan yhteydessä, jotta tajuaa peruuttaa mun taakse täyskäännöksessä. Me siis käännytään vasemmalle ja koiran paikan olisi tarkoitus pysyä muuttumattomana koko käännöksen ajan.
Paikallamakuu.
Tässä olen Varjon tämänhetkiseen osaamistasoon melkoisen tyytyväinen. Eilen ja tänään otettu kolmen minuutin harjoitukset, kumpikin eri kentillä, eri häiriöillä. Eilen näkösuojatreeni, pysyi hyvin, viimeisen minuutin aikana katse vähän harhaili, muttei piipannut tai yrittänyt nousta. Ajan vaihtelua ja etenkin sitä pitempää odottamista, että Varjo oppii luottamaan mun tulevan takasin piilostani pidemmänkin ajan jälkeen.
Tänään häiriönä viereisellä kentällä treenaamassa ollut Milo-veli, Varjo ei reagoinut lainkaan Marin "vapaa"-käskyihin ja pysyi myös liikahtamatta Milon vauhdikkaan luoksetulon ajan. Olin koirasta ehkä kymmenen metrin päässä, tarkkailin, mutten ollut koko ajan koiraan päin. Varjo tarkkaili treenaajia, mutta kääntyi aina välillä vilkaisemaan muhun, että kaikki on ok.
Tarvittaisiin ryhmäpaikallaolotreeniä. Mutta Citybelgeillä ei ole nyt syksyllä koulutuksia. Hiisi.
Luoksetulo.
Tällaisesta törötyksestä mä tykkään. |
Pysäytys meillä on alkutekijöissään, viimeksi kunnolla treenasin lumipaakuilla talvella. Päätin jo Varjon ollessa pentu, että pysäytyksen ollessa tulossa kutsun luokse eri käskyllä kuin silloin jos päämääränä on eteenistuminen. Idea on toimiva, eikä siis rokota vauhtia läpijuoksuluoksetulosta. Olen nyt melkein varma, että käsimerkki toimii ääntä paremmin, siitäkin huolimatta, että Varjo on jäävissä sisäistänyt pysähtymiskäskyn todella hyvin. Mutta tästä nyt en ota mitään stressiä, katsellaan ja kokeillaan mikä toimii.
Jäävät.
Juuri nyt ei mitään valittamista, erottaa seisahtumisen ja maahanmenon hyvin toisistaan. Odottaa liikkumatta kunnes olen palannut takaisin, riippumatta siitä, mitä olen tehnyt sitä ennen. Tosin seisaallaan on treenattu liian vähän häiriöitä, tajuan nyt. Varjon maatessa voin kiertää sen taakse, ottaa spurtteja, hypellä ja jopa astua sen yli, seisaallaan en ole kokeillut kuin taaksekävelemistä. Olen palkannut paljon asennossa pysymisestä kun seison koiran vieressä, jottei oppisi ennakoimaan perusasentoa.
Istuminen... no, mulla on muutenkin kompleksi sen kanssa, joten ei olla treenattu sitä lähes ollenkaan. Pelkään että kun se saa liikkeestä istua takajalat alleen, se kuvittelee, että sama sääntö pätee kaukokäskyissäkin. Enkä halua niihin eri käskyä kun muuten menen itse sekaisin. Mut treenaan tän ehkä kuntoon sitten joku kaunis päivä jos haaveilen meneväni BH-kokeeseen tai tokon ylempiin luokkiin.
Nouto.
Kertokaa joku, miten saa koiran tajuamaan, että se kapula pitää palauttaa laukalla? Vaikka laittaisin koiran istumaan kapula suussa kentän toiseen päähän, se palauttaa sen kauniilla ravilla, ihan suoraan, pureskelematta, mutta RAVILLA. Olen yrittänyt innostaa, juosta poispäin, palkata kesken liikkeen, mutta Varjo laukkaa tasan niin kauan kuin minäkin ja on sitä mieltä, ettei kapulaa voi tiputtaa suusta ennen kuin mä olen sen ottanut. Siis vaikka heittäisin sille patukan. Tai se juoksee sen patukan perään kapula suussa ja tiputtaa kapulan vasta patukan luona. Ollaan juostu hulluna kenttää ympäri kapula suussa ja olen koittanut ajoittaa palkkasanan juuri siihen hetkeen kun koira laukkaa. Mutta sehän on tietenkin hidastanut tahtinsa siinä vaiheessa kun saan siltä sen kapulan suusta jotta voi ottaa patukan. Ei jeekuna.
Eihän tällä kiire ole, yhteenkään kisaan en tosin mene ennen kuin nouto on järkevä. Me varmaan vaan jatketaan sitä kentän ympärijuoksua ja otetaan naksutin kehiin, ehkä Vanttu tajuaisi niin tarkasta merkistä mistä se oikein palkkansa saa. Ja on meillä onneksi puolentoista kuukauden päästä leiri, missä saan rauhassa purkaa ongelmaani.
Kaukot.
Ihan perusteita. Varjo tietää eri asentoja tarkoittavien sanojen merkitykset, mutta koska koko hommassa ei ole hiventäkään järkeä ilman oikeaa tekniikkaa, saa näitä hinkata.
Istu-maahan-istu: asennot kyllä tunnistaa nimeltä eikä takatassut liiku mihinkään, mutta koska haluan istumisen hyppäämällä tikkusuoraan ja maahanmenon plätsähtäen (jos kerii, jää helpolla toinen tassu vajaaksi), tehdään ruokapalkalla käsiavulla edelleen, ja varmaan vielä vaikka kuinka kauan. Hypähdyksissä ainoa toimiva palkka on ruoka, patukan liikkeisiin olen siedättänyt sen liian hyvin --> luulee siis houkuttelua järjestetyksi häiriöksi eikä taatusti liiku yhtään mihinkään.
Maahan-seiso-maahan: Kunhan alkuasento on kunnollinen, toimii hissinä hyvin. Saa olla tarkkana ettei painu takaisin maahan omia aikojaan, jos seisominen on yhtään epävarma, tarjoaa mieluusti takaisin maahanmenoa. Jos jotain liikettä tapahtuu, se on etutassuissa, kun Varjo on maannut ne liian suorana edessään tai seistessä olivat liikaa koiran alla. Nykyään kuitenkin liikkuu harvoin.
Seiso-istu-seiso: Voi sun kehveli. Ainakin tiedän yhden asian, jonka teen seuraavan koirani kanssa toisin. Pentuna Varjo ei millään meinannut istuutua peruuttaen, joten ajattelin, etten jaksa niuhota. No, nyt saan sitten niuhota kuusikymmenkertaisesti siihen verrattuna mitä olisi tarvinnut silloin. Varjo istuutuisi mieluusti runkonsa keskelle, siis niin, että samanaikaisesti sekä peruuttaa etujaloillaan että vetää takajalkoja alleen. Tätä pientä takajalkojen liikutusta on ollut ihan uskomattoman vaikea saada pois, ja yhä saan olla tosi tarkkana kädenliikkeeni kanssa etten yhtään provosoi sitä liikuttamaan takakinttujaan. Kädenliikkeen on tultava seisovan koiran rintaa kohti - ei siis pään yläpuolelle, kuten maasta istumaan noustessa, sillä silloin Varjo kurottaessaan mahdollisimman nopeasti kohti namia siirtää myös takatassujaan. Yhtä takatassua olisi myös kiva liikuttaa, tiedä sitten mihin tämä perustuu, paremman istuma-asennon hakemiseen ehkä. Seisomaannousussa Varjoa saa vetää aika tavalla, mutta tähän selvää parannusta on tuonut Novan ehdottama lauta (tai meillä sateenvarjo), jonka yli koiran on astuttava asentoa vaihtaessaan. Varjo tajuaa paljon paremmin, minkä verran eteenpäin on tultava, kun sillä on jokin konkreettinen asia tiellä.
Tässä näyttääkin olevan pohdittavaa ihan vähäksi aikaa.
torstai 8. syyskuuta 2011
Eipä oikeastaan mitään
En oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Siitäkö, että Varjon vatsa oli ihan julmetun sekaisin, käytiin taas lekurissa ja voi nyt paremmin, mutta en ihan tiedä mitä uskallan sille syöttää ettei ala uudestaan temppuilla. Vai siitäkö, että tavallaan ilmoittauduttiin yksiin tokokisoihin, mutta jouduttiin skippaamaan ne kun Varjo aloitti toisen juoksunsa. On tapahtunut niin paljon ja toisaalta ei oikein mitään. Ollaan me hengissä kuitenkin edelleen.
Varjon ruokavalio koostuu tällä hetkellä hirssistä, tattarista, ohrasta, riisistä, sikanauta-jauhelihasta, kalkkunasta ja piimästä. Kalkkuna lisättiin viikko sitten ja nyt ehkä uskaltaisin kokeilla kanaa, se kun on yleensä hyvin siedettyä. Toisaalta pelkään että ton vatsa sekoaa jos lisään sen sapuskaan mitään uutta, toisaalta taas uskon että Varjon vatsa tuskin reagoi mihinkään yksittäiseen ruoka-aineeseen, vaan siihen että se on kuivanappulan muodossa. Sen ainakin olen päättänyt, että kuivaruokaa kokeillaan seuraavan kerran joskus ensi vuonna, tämän vuoden loppu mennään tuoresapuskoilla että se suolisto nyt oikeasti rauhoittuu. Miten hoidetaan tuoreruokinta puolentoista kuukauden päästä leiriolosuhteissa, on sitten sen ajan murhe.
Belgien rotumestaruuskilpailuissa olin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vain katsomon puolella, Vanttu vietti aikansa auton takakontissa päästen pariin otteeseen tokoilemaan parkkipaikalle. Sillä oli ihana into, ei välittänyt mitään ohikulkevista koirakoista kun tehtiin töitä, ja otin siinä sitten parin minuutin paikallaolonkin piileskellen jonkun vieraan auton takana kyyläämässä koiraani. Siinä se pysyi, rauhallisena, eteensä tuijottaen, vaikka takana hallista ja muista autoista raikui lähes taukoamaton haukku. Kyllä mä olin Vantturaisesta ylpeä.
Muutenkin tuntuu että se on vähän kasvanut, henkisesti siis. Koiraohitukset alkoivat mennä kohisten parempaan suuntaan, kun keksin palkata Varjon lyhyellä remminrepimisleikillä (oli kesällä käytössä kangasremmi, josta näkee nyt aika selvästi että sillä on leikitty...). Kummasti alkoi katsekontakti kestää vähän hankalampienkin tapausten kohdalla, kun palkka muuttui koiran mielestä tavoittelemisen arvoiseksi. Tottahan se on, että riehumisleikit kiihdyttävät, mikä ei ole kaikkein optimaalisin mielentila ohitukseen, mutta toisaalta Varjon itsevarmuus on ihan toista luokkaa, kun se on saanut hetken aikaa taistella mun kanssani. Ei tarvitse nostella selkäkarvoja, nyt mennään useimmat koirakot innokkaalla seuruulla ohi, "JES!" ja remmin pää suuhun. Ollaan kokeitu myös narupallolla, hyvin toimii, ja lyhytkin riekuttaminen riittää kertomaan Varjolle että ohitus oli toivotunlainen.
Pöhinästä ihmisiä kohtaan ei kuitenkaan olla vieläkään päästy, olen spekuloinut sitä pääni puhki ja todennut että jos olen itse yhtään epävarma, peilautuu se koirasta kolminkertaisena. Selvimmin sen näkee kun ollaan lähdössä lenkille, mun oma fiilis on yleensä etenkin aamuisin luokkaa "painukaa naapurit kuuseen en halua nähdä ketään", joten totta hemskatissa sieltä kuuluu pöh jos satutaankin törmäämään johonkuhun vaikkapa hissistä poistuttaessa. Eli pitäisikö mun aina vetää eteisessä lyhyet itsetuntoa kohottavat riehuntaleikit ennen lenkillelähtöä, niin että oltaisiin kumpikin oikeassa mielentilassa valmiina kohtaamaan ulkomaailma?
Kuvia ei viimeisen kuukauden aikana ole tullut pahemmin otettua, likka on karvattomana ja ripulin seurauksena painoaan menettäneenä ollut niin järkyttävän näköinen että olen jättänyt kameran suosiolla kotiin. Viereisessä kuvassa on selkeästi musta pystykorvainen whippet. Nyt, kun ruoka on pysynyt sisällä ja karvakin alkanut kasvaa takaisin, näyttää Varjo sentään taas aavistuksen enemmän belgianhaivenelta.
Varjon ruokavalio koostuu tällä hetkellä hirssistä, tattarista, ohrasta, riisistä, sikanauta-jauhelihasta, kalkkunasta ja piimästä. Kalkkuna lisättiin viikko sitten ja nyt ehkä uskaltaisin kokeilla kanaa, se kun on yleensä hyvin siedettyä. Toisaalta pelkään että ton vatsa sekoaa jos lisään sen sapuskaan mitään uutta, toisaalta taas uskon että Varjon vatsa tuskin reagoi mihinkään yksittäiseen ruoka-aineeseen, vaan siihen että se on kuivanappulan muodossa. Sen ainakin olen päättänyt, että kuivaruokaa kokeillaan seuraavan kerran joskus ensi vuonna, tämän vuoden loppu mennään tuoresapuskoilla että se suolisto nyt oikeasti rauhoittuu. Miten hoidetaan tuoreruokinta puolentoista kuukauden päästä leiriolosuhteissa, on sitten sen ajan murhe.
Belgien rotumestaruuskilpailuissa olin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vain katsomon puolella, Vanttu vietti aikansa auton takakontissa päästen pariin otteeseen tokoilemaan parkkipaikalle. Sillä oli ihana into, ei välittänyt mitään ohikulkevista koirakoista kun tehtiin töitä, ja otin siinä sitten parin minuutin paikallaolonkin piileskellen jonkun vieraan auton takana kyyläämässä koiraani. Siinä se pysyi, rauhallisena, eteensä tuijottaen, vaikka takana hallista ja muista autoista raikui lähes taukoamaton haukku. Kyllä mä olin Vantturaisesta ylpeä.
Muutenkin tuntuu että se on vähän kasvanut, henkisesti siis. Koiraohitukset alkoivat mennä kohisten parempaan suuntaan, kun keksin palkata Varjon lyhyellä remminrepimisleikillä (oli kesällä käytössä kangasremmi, josta näkee nyt aika selvästi että sillä on leikitty...). Kummasti alkoi katsekontakti kestää vähän hankalampienkin tapausten kohdalla, kun palkka muuttui koiran mielestä tavoittelemisen arvoiseksi. Tottahan se on, että riehumisleikit kiihdyttävät, mikä ei ole kaikkein optimaalisin mielentila ohitukseen, mutta toisaalta Varjon itsevarmuus on ihan toista luokkaa, kun se on saanut hetken aikaa taistella mun kanssani. Ei tarvitse nostella selkäkarvoja, nyt mennään useimmat koirakot innokkaalla seuruulla ohi, "JES!" ja remmin pää suuhun. Ollaan kokeitu myös narupallolla, hyvin toimii, ja lyhytkin riekuttaminen riittää kertomaan Varjolle että ohitus oli toivotunlainen.
Pöhinästä ihmisiä kohtaan ei kuitenkaan olla vieläkään päästy, olen spekuloinut sitä pääni puhki ja todennut että jos olen itse yhtään epävarma, peilautuu se koirasta kolminkertaisena. Selvimmin sen näkee kun ollaan lähdössä lenkille, mun oma fiilis on yleensä etenkin aamuisin luokkaa "painukaa naapurit kuuseen en halua nähdä ketään", joten totta hemskatissa sieltä kuuluu pöh jos satutaankin törmäämään johonkuhun vaikkapa hissistä poistuttaessa. Eli pitäisikö mun aina vetää eteisessä lyhyet itsetuntoa kohottavat riehuntaleikit ennen lenkillelähtöä, niin että oltaisiin kumpikin oikeassa mielentilassa valmiina kohtaamaan ulkomaailma?
Kuvia ei viimeisen kuukauden aikana ole tullut pahemmin otettua, likka on karvattomana ja ripulin seurauksena painoaan menettäneenä ollut niin järkyttävän näköinen että olen jättänyt kameran suosiolla kotiin. Viereisessä kuvassa on selkeästi musta pystykorvainen whippet. Nyt, kun ruoka on pysynyt sisällä ja karvakin alkanut kasvaa takaisin, näyttää Varjo sentään taas aavistuksen enemmän belgianhaivenelta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)