Lonkka- ja kyynärkuvaustulokset napsahtivat siis eilen sähköpostiini. Hitsit että olivat Kennelliitossa nopeita, nuo elukathan kuvattiin vasta kymmenen päivää sitten.
Lopulliset tulokset:
Lonkat B/B
Kyynärät 0/0
Ja kaikki muut sisarukset A/A! Mitä mä olen tehnyt väärin... Ei vaan, eipä taida tuo tulos johtua mistään mihin olisin voinut vaikuttaa. Sitä paitsi B:n lonkatkin on terveet, enkä missään tapauksessa valita. Aika jännä vaan, että molemmat nartut lähti B:nä, mutta Ällin tulos nousi A:han. Olisi kiva kuulla, mikä niillä oli ollut erona.
PS. Paitsi nyt selvisi että Wuuduunkin lonkat arvioitiin B:ksi! Ja ne vielä lähti A:na... Hmm. Kummallista.
tiistai 25. lokakuuta 2011
Satunnaisia tiedonjyväsiä
Otetaan mekin haaste vastaan, kun kerran pyydettiin, kiitokset Immille. Enpäs ole teidän blogianne aiemmin lukenutkaan, mutta täytyy sanoa, että blogin nimi "mustavalkoinen elämä" on mitä osuvin.
En haasta tähän ketään, koska luen säännöllisesti vain muutamaa blogia, ja niiden kirjoittajat ovat jo joko saaneet haasteen tai sitten uskon etteivät siitä niin kovin innostuisi. Mutta kahdeksan asiaa voinen niin itsestäni kuin osittain koirastanikin listata.
1. Multa meni tosi kauan sisäistää, että liityin viime vuoden kesän lopulla kategoriaan "koiranomistajat". Olen niin kauan hoitanut aina vain muiden ihmisten koiria, etten heti meinannut uskoa Varjon olevan todellakin vain mun. Mennessäni Varjoa hakemaan olin ihan varma ettei Erja mulle mitään koiraa suostu myymään, joten en edes siivonnut kotona pentua varten. Ja junassa meinasin unohtaa ostaa konduktööriltä lemmikkieläinlipun.
2. Olen ikuinen niuho pilkunviilaaja ja toko on mun mielestä oikeasti kivaa. Ja Varjo on tässä suhteessa onneksi ihan samanlainen, mun ei tarvitse kuin ottaa sotilasasento ja muutama nopea lyhyt askel, niin se hakee käskemättä seuraamispaikan silmät loistaen "Sanni mitä ME nyt tehdään?"
3. Tykkään valtavasti luennoida ja opettaa muille ihmisille asioita joista koen tietäväni tai olevani niissä hyvä. Voin käyttää monta iltaa biologian opettamiseen ystäväni pikkuveljelle ja nautin siitä miten oivaltamisen konkreettisesti huomaa. Toisaalta olen melkoisen ihmisarka, en kovin helposti ota oma-aloitteisesti vieraisiin kontaktia. Mutta ne joille sitten avaan sanaisen arkkuni... Hmm, siitä ei ihan heti tulekaan loppua.
4. Luen jatkuvasti jotain. Jos se ei ole kirja, niin se on koiralehti. Tai aikakauslehti. Tai juustopaketin etiketti. Vaihtoehtoisesti kudon, ompelen, piirrän, kirjoitan, teen jotain käsilläni. En katso televisiota, meillä ei sellaista ole, ja musiikkiakin kuuntelen harvoin. Mikä on kylläkin muusikolle synti.
5. Varjo kestää millaista tahansa meteliä, niin raketteja, kaivinkoneita kuin lujaa soitettua musiikkiakin. Mutta joka kerta, kun alan harjoitella kotona ja soitan huilulla ensimmäiset yläsävelsarjat, sen on pakko ulista, ihan vain hetken aikaa. Sen jälkeen se voikin tulla mun jalkoihini natustamaan puruluuta tai painua petiinsä nukkumaan. Varjo tunnistaa huilunsoiton myös levyltä.
6. Olen kehittänyt hissipainajaisista taiteenlajin. Tai ei niitä ehkä pitäisi painajaisiksi kutsua, kun ei niihin liity oikeastaan lainkaan ahdistusta. Mutta aina silloin tällöin näitä erilaisia hissejä uniini ilmestyy. Se tylsin versio on vain hissi, joka ei koskaan lakkaa nousemasta, mutta olen ollut myös lasiseinäisessä hississä, josta on kyllä nähnyt joka kerroksessa mitä siellä on, mutta ulos on päässyt vain alimmassa. Pari yötä sitten hissin numerovalitsintaulu alkoi näyttää kohdekerroksen sijaan kuntoiluohjeita. Ja joskus matka on vienyt hiihtohissin tavoin läpi koko kolmirappuisen yhdeksänkerroksisen talon jokaisen porraskäytävän. Lempiversiossani hississä on seisomatilaa vain viidentoista sentin kaitale, kulku on vuoristorataa ja seinistä on pakko pitää kaksinkäsin kiinni, jotta pysyy kyydissä. Vieressä seisoo kaksi miestä, molemmilla hattu päässä ja kasvoilla maailman rauhallisin ilme. Miten he voivat vain seisoa siinä, edes hatuistaan kiinni pitelemättä?
7. Muistan ja opettelen mielelläni ulkoa asioita, joiden muistamisesta ei ole kovinkaan suurta hyötyä. Kuten Varjon rekisteri- ja mikrosirun numero, saksan tai ruotsin yläasteen tekstikirjan kappale, lause jonka joku tietty ihminen on sanonut monta vuotta sitten. Sanavalinnoilla on mulle ihan valtava merkitys. Monista asioista muistan tapahtumapäivämäärän. Ennen kuin opin lukemaan, opettelin yhden Laulavan Lintukoiran kasettikirjan melkein kokonaan ulkoa.
8. Rutiineista kiinnipitäminen on mulle melkoisen vaikeaa, ellei joku ulkopuolinen niitä mulle aseta. En esimerkiksi tiedä, kuinka paljon olemme Varjon kanssa päivittäin ulkona, joskus se on viisi tuntia, joskus hädintuskin vartti. Aamuisin herääminenkin voi olla mitä tahansa kuuden ja kahdentoista väliltä. Koulussa oppitunnit on miten sattuu, ja se heijastuu suoraan mun aikatauluihini. Tyytyväiseltä tuo eläin kuitenkin vaikuttaa, vaikkei sillä säännöllistä lenkki- ja ruokarytmiä olekaan.
En haasta tähän ketään, koska luen säännöllisesti vain muutamaa blogia, ja niiden kirjoittajat ovat jo joko saaneet haasteen tai sitten uskon etteivät siitä niin kovin innostuisi. Mutta kahdeksan asiaa voinen niin itsestäni kuin osittain koirastanikin listata.
1. Multa meni tosi kauan sisäistää, että liityin viime vuoden kesän lopulla kategoriaan "koiranomistajat". Olen niin kauan hoitanut aina vain muiden ihmisten koiria, etten heti meinannut uskoa Varjon olevan todellakin vain mun. Mennessäni Varjoa hakemaan olin ihan varma ettei Erja mulle mitään koiraa suostu myymään, joten en edes siivonnut kotona pentua varten. Ja junassa meinasin unohtaa ostaa konduktööriltä lemmikkieläinlipun.
2. Olen ikuinen niuho pilkunviilaaja ja toko on mun mielestä oikeasti kivaa. Ja Varjo on tässä suhteessa onneksi ihan samanlainen, mun ei tarvitse kuin ottaa sotilasasento ja muutama nopea lyhyt askel, niin se hakee käskemättä seuraamispaikan silmät loistaen "Sanni mitä ME nyt tehdään?"
3. Tykkään valtavasti luennoida ja opettaa muille ihmisille asioita joista koen tietäväni tai olevani niissä hyvä. Voin käyttää monta iltaa biologian opettamiseen ystäväni pikkuveljelle ja nautin siitä miten oivaltamisen konkreettisesti huomaa. Toisaalta olen melkoisen ihmisarka, en kovin helposti ota oma-aloitteisesti vieraisiin kontaktia. Mutta ne joille sitten avaan sanaisen arkkuni... Hmm, siitä ei ihan heti tulekaan loppua.
4. Luen jatkuvasti jotain. Jos se ei ole kirja, niin se on koiralehti. Tai aikakauslehti. Tai juustopaketin etiketti. Vaihtoehtoisesti kudon, ompelen, piirrän, kirjoitan, teen jotain käsilläni. En katso televisiota, meillä ei sellaista ole, ja musiikkiakin kuuntelen harvoin. Mikä on kylläkin muusikolle synti.
5. Varjo kestää millaista tahansa meteliä, niin raketteja, kaivinkoneita kuin lujaa soitettua musiikkiakin. Mutta joka kerta, kun alan harjoitella kotona ja soitan huilulla ensimmäiset yläsävelsarjat, sen on pakko ulista, ihan vain hetken aikaa. Sen jälkeen se voikin tulla mun jalkoihini natustamaan puruluuta tai painua petiinsä nukkumaan. Varjo tunnistaa huilunsoiton myös levyltä.
6. Olen kehittänyt hissipainajaisista taiteenlajin. Tai ei niitä ehkä pitäisi painajaisiksi kutsua, kun ei niihin liity oikeastaan lainkaan ahdistusta. Mutta aina silloin tällöin näitä erilaisia hissejä uniini ilmestyy. Se tylsin versio on vain hissi, joka ei koskaan lakkaa nousemasta, mutta olen ollut myös lasiseinäisessä hississä, josta on kyllä nähnyt joka kerroksessa mitä siellä on, mutta ulos on päässyt vain alimmassa. Pari yötä sitten hissin numerovalitsintaulu alkoi näyttää kohdekerroksen sijaan kuntoiluohjeita. Ja joskus matka on vienyt hiihtohissin tavoin läpi koko kolmirappuisen yhdeksänkerroksisen talon jokaisen porraskäytävän. Lempiversiossani hississä on seisomatilaa vain viidentoista sentin kaitale, kulku on vuoristorataa ja seinistä on pakko pitää kaksinkäsin kiinni, jotta pysyy kyydissä. Vieressä seisoo kaksi miestä, molemmilla hattu päässä ja kasvoilla maailman rauhallisin ilme. Miten he voivat vain seisoa siinä, edes hatuistaan kiinni pitelemättä?
7. Muistan ja opettelen mielelläni ulkoa asioita, joiden muistamisesta ei ole kovinkaan suurta hyötyä. Kuten Varjon rekisteri- ja mikrosirun numero, saksan tai ruotsin yläasteen tekstikirjan kappale, lause jonka joku tietty ihminen on sanonut monta vuotta sitten. Sanavalinnoilla on mulle ihan valtava merkitys. Monista asioista muistan tapahtumapäivämäärän. Ennen kuin opin lukemaan, opettelin yhden Laulavan Lintukoiran kasettikirjan melkein kokonaan ulkoa.
8. Rutiineista kiinnipitäminen on mulle melkoisen vaikeaa, ellei joku ulkopuolinen niitä mulle aseta. En esimerkiksi tiedä, kuinka paljon olemme Varjon kanssa päivittäin ulkona, joskus se on viisi tuntia, joskus hädintuskin vartti. Aamuisin herääminenkin voi olla mitä tahansa kuuden ja kahdentoista väliltä. Koulussa oppitunnit on miten sattuu, ja se heijastuu suoraan mun aikatauluihini. Tyytyväiseltä tuo eläin kuitenkin vaikuttaa, vaikkei sillä säännöllistä lenkki- ja ruokarytmiä olekaan.
lauantai 15. lokakuuta 2011
Jos metsikkö tulvisi vesileikkejä pääsisi pakoon
Huomioikaa pulputus Varjon tunkiessa kuononsa veteen. Tsuh.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Luustokuvaukset
Ajeltiinpa tänään Marin kanssa Ventelän Karin luokse Kankaanpäähän Q-pentujen yhteiseen luustokuvaukseen. Heti alkajaisiksi kuvat arvioineen eläinlääkärin tuomio Varjosta:
Lonkat symmetriset, lonkkaluun pää hyvin maljassa, malja saisi olla syvempi. Pinnat suhteellisen tasaiset. Pitäisi tulla takaisin B:nä. Kyynärät puhtaat. Olat ja polvet ok, selässä ei mitään muutoksia, kaikki nikamat niin kuin pitääkin.
Huh. Tämä helpotti. Vaikka olisin liikuttanut koiraa miten tai syöttänyt kuinka, en olisi saanut sen lonkkamaljoja syvemmäksi. Ja B on kuitenkin vielä terve eikä siellä ole mitään epämuodostumia tai nivelrikkoon viittaavaa. Nämähän voivat vielä Kennelliitossa muuttua, mutta kuulopuheiden perusteella aikalailla luotan, ettei se tulos tuosta arvioidusta tipu. Nyt voidaan sitten luuston puolesta ihan huoletta vallata Qisan kanssa kisakentät missä vaan lajissa!
Oli kiva nähdä pentuesisaruksia, päästä vaihtamaan omistajien kanssa kuulumisia ja kuulla muidenkin kuvaustulokset ihan paikan päällä arvioituina. Varjon Suomessa asuvan siskon (Qiiturin eli Ällin) lonkat saivat saman arvion kuin Varjonkin, pojilla oli yhtä toispuolista B-arviota lukuunottamatta kaikilla A:t. Kyynärät oli kaikilla puhtaat. Sen sijaan kaikilla muilla uroksilla paitsi Milolla (Qelmi) todettiin ristiluun ja ensimmäisen häntänikaman yhteenluutuminen. Koiran elämäänhän se ei vaikuta millään tavalla, mutta silti, tämä on jo aika paljon, jos kolmella seitsemästä pennusta tällainen todetaan. Mistäköhän on peräisin, ja alkaakohan muutos jo vaikuttaa mahdollisissa seuraavissa sukupolvissa?
Sitten vähän herkistelyä.
Voi hellantuuteli kun mun pikkueläin on aivan kujalla. Sen takajalat pettää. Se ei meinannut osata kyykistyä sontimaan, vaan melkein istui sille mättäälle mihin oli asioitaan tekemässä. Hissiin käskettynä se lakosi lattialle. Se vaan nukkuu ja nostaa päätään ja tuijottaa tyhjyyteen ja vinkuu tasaisella hiljaisella äänellä kieli vähän ulkona suupielestä. Voi Vanttu parka kun se ei tajua yhtään mikä sillä on. Ja vaikka mä kuinka tiesin että se vaan rauhoitetaan niin oli se aika kamalaa kun oma koiran meni sylissä aivan veteläksi ja tiedottomaksi.
Lonkat symmetriset, lonkkaluun pää hyvin maljassa, malja saisi olla syvempi. Pinnat suhteellisen tasaiset. Pitäisi tulla takaisin B:nä. Kyynärät puhtaat. Olat ja polvet ok, selässä ei mitään muutoksia, kaikki nikamat niin kuin pitääkin.
Huh. Tämä helpotti. Vaikka olisin liikuttanut koiraa miten tai syöttänyt kuinka, en olisi saanut sen lonkkamaljoja syvemmäksi. Ja B on kuitenkin vielä terve eikä siellä ole mitään epämuodostumia tai nivelrikkoon viittaavaa. Nämähän voivat vielä Kennelliitossa muuttua, mutta kuulopuheiden perusteella aikalailla luotan, ettei se tulos tuosta arvioidusta tipu. Nyt voidaan sitten luuston puolesta ihan huoletta vallata Qisan kanssa kisakentät missä vaan lajissa!
Oli kiva nähdä pentuesisaruksia, päästä vaihtamaan omistajien kanssa kuulumisia ja kuulla muidenkin kuvaustulokset ihan paikan päällä arvioituina. Varjon Suomessa asuvan siskon (Qiiturin eli Ällin) lonkat saivat saman arvion kuin Varjonkin, pojilla oli yhtä toispuolista B-arviota lukuunottamatta kaikilla A:t. Kyynärät oli kaikilla puhtaat. Sen sijaan kaikilla muilla uroksilla paitsi Milolla (Qelmi) todettiin ristiluun ja ensimmäisen häntänikaman yhteenluutuminen. Koiran elämäänhän se ei vaikuta millään tavalla, mutta silti, tämä on jo aika paljon, jos kolmella seitsemästä pennusta tällainen todetaan. Mistäköhän on peräisin, ja alkaakohan muutos jo vaikuttaa mahdollisissa seuraavissa sukupolvissa?
Sitten vähän herkistelyä.
Voi hellantuuteli kun mun pikkueläin on aivan kujalla. Sen takajalat pettää. Se ei meinannut osata kyykistyä sontimaan, vaan melkein istui sille mättäälle mihin oli asioitaan tekemässä. Hissiin käskettynä se lakosi lattialle. Se vaan nukkuu ja nostaa päätään ja tuijottaa tyhjyyteen ja vinkuu tasaisella hiljaisella äänellä kieli vähän ulkona suupielestä. Voi Vanttu parka kun se ei tajua yhtään mikä sillä on. Ja vaikka mä kuinka tiesin että se vaan rauhoitetaan niin oli se aika kamalaa kun oma koiran meni sylissä aivan veteläksi ja tiedottomaksi.
 |
| Kännissä kuin käki. Peiteltynä sängynnurkkaan, lempilelu Saku Sammakko vieressä. |
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Itsehillintää
Tulin tässä illan mittaan tiputettuani vahingossa leivän lattialle miettineeksi, onnistuisikohan Varjolta ruoan ojentaminen ilman, että se söisi sen ennen kuin se ehtisi käteeni. Pystyisikö se siis hillitsemään itsensä ja antamaan pois herkun, jotta saisi toisen, mahdollisesti jopa paremman, tilalle? Käytännössähän tästä ei ole mitään hyötyä, kuka nyt haluaisi kuolattuja leipiä enää syödä, mutta periaate kiinnosti.
Lavastin äsken kokeen. Iltapalaksi broilerinsiipiä, jotka Varjo useimmiten syö kädestäni, jottei hotkaisisi koko siipeä kerralla pureskelematta. Laitoin yhden siiven lautaselle, ns. neutraalille alustalle, en sen ruokakuppiin, otin toisen siiven käteeni palkkioksi, ja käskin Varjoa ojentamaan lautasella olevan siiven.
Ensimmäisellä yrityksellä Varjo todennäköisesti kuuli vain ensimmäisen O:n, tulkitsi sen "ole hyvä":n aluksi ja luvaksi syödä ja meinasi niellä koiven kokonaisena. Kaivoin sen ulos puolesta välistä koiran nielua. Kaksi kertaa Varjo yritti, josko siiven saisi syödä, mutta sitten se hoksasi, miten saisi haluamansa. Siipi lautaselta kunnon haukkaisulla suuhun, nosto käteen, luovutus, ja silloin mun toinen käteni aukeni ja koira päästi jyystämään aivan yhtä maukasta toista siipeä, tällä kertaa luvalla. Uusi siipi lautaselle ja sama pyyntö. Likka nosti siiven. Kolmannen saadakseen sai sitten tehdä jonkin muun tempun, koska se oli illan viimeinen.
On sillä siis jotain itsehillintää. Ja ilmeisesti myös aika hyvä luotto, etten vie sen ruokia lopullisesti, kun siivet sai kaivaa ulos suusta ilman mitään vastaanpanemista koiran yritettyä syödä ne luvatta. Vasta jälkeenpäin tulin miettineeksi, olikohan niin arvokkaan herkun takaisinottaminen järkevää. Mutta ei mulle tullut mieleen edes sellaista vaihtoehtoa, että se saattaisi purra.
Varjo kouluttamassa tulevia dogsittereitä
Mä olen ihan poikki. Mun koira on ihan poikki. Ollaan oltu koko viikonloppu eli kuusi tuntia per päivä opastamassa dogsitterkurssilaisia, tulevia pääkaupunkiseutulaisia koiranhoitajia, miten koiria tulee kohdella, aktivoida, mitä ongelmia niiden kanssa voi tulla, millaisia rotuja on, miten koira käyttäytyy ja kuinka kommunikoi. Ja toki oppimisesta ja koulutuksestakin mainittiin muutama sananen.
Molemmat päivät oltiin paikalla kahden ihmisen ja kahden koiran voimin. Varjo ja Myrri, 2,5-vuotias beauceronnarttu, ovat olleet samoissa tiloissa ennenkin, puolisen vuotta takaperin edellisen koulutusjakson aikana. Silloin tapaaminen päättyi tappeluun, kun väsyneeltä Varjolta paloi pinna. Koska kuvittelen osaavani lukea koiraani vähän paremmin kuin silloin, ja koska Varjo ei ole tähän mennessä koskaan tapellut sisällä, päätimme yrittää, josko neidot voisivat kuitenkin olla samoissa tiloissa luentojen aikana.
Tappelemisesta pitää ensiksi sanoa, että no, nytpä mun koirani on tapellut myös sisätiloissa. Se sai pikaraivarin jostain keskellä opetusluokkaa, Myrri ei edes vastannut, joten Varjo lopetti hyökkäyksensä mun infernaaliseen karjaisuun ja painui pakoon pöydän alle. Hetken aikaa se oli toisessa huoneessa jäähyllä, mutta pian hain sen takaisin, komensin jalkoihini lepäämään. Siinä se sitten makaili loppupäivän, Myrrin välillä yrittäessä haastaa sitä leikkimään kanssaan. Eipähän toinen osapuoli ainakaan saanut traumoja.
Tätä yhtä välikohtausta lukuunottamatta yhteiselo sujui aika mukavasti. Kun koirat eivät saaneet liikaa kiertää ympäriinsä ja Varjolta kiellettiin kaikki haastaminen, tökkiminen ja uhittelu, pärjäsivät ne hyvin samassa tilassa. Likalla alkaa onneksi olla kohtuullisen hyvä "ota lepo". Se rauhoittuu mun jalkoihin ja laittaa nukkumaan, kun mitään erityistä ei tapahdu, vaikka toinen välillä ohittaisikin kerjätessään kurssilaisilta rapsutuksia.
Kurssilaisiin Vanttu suhtautui kohtuullisen hyvin. Ensimmäisten tullessa vähän puhahteli, mutta viiden jälkeen lakkasi välittämästä porukan lappamisesta sisään. Sanoin heti aluksi, ettei tätä koiraa parane mennä omatoimisesti rapsuttamaan, ja vihoviimeisin mitä voitte tehdä, on kohtituleminen käsi ojossa, silloin tulee taatusti murinaa tai vähintään puhahdus. Jos se tulee itse haistelemaan, niin silloin rapsutaminen on sallittua. Näillä ohjeilla kurssilaiset osasivat toimia aika hyvin, ja Varppa kävi useampaa nuuskimassa ja moikkaamassa. Olihan sen sosiaalisuus ihan säälittävää Myrriin verrattuna, mutta koirani epäluuloisuuden tuntien olin sen käytökseen oikein tyytyväinen.
Koska ohjelmaan kuului myös oppimisteoriaa ja aktivointia, pääsi mun pieni höpönassuni toimimaan ahkerana mallikoirana ja sai päiviinsä pieniä toimintahetkiä. Lauantaina demonstroimme kurssilaisille, miten naksutinkoulutus käytännössä toimii. Halusin opetustilanteesta autenttisen, joten olin valinnut tehtäväksi jotain, mitä Varjo ei ole kokeillut koskaan ennen, kahden erikokoisen purkin laittamisen sisäkkäin. Aivan tyhjältä pohjalta, operanttiin ehdollistamiseen tottumattomalla koiralla tällaisen toiminnan aikaansaaminen vain yhden lyhyen opetustuokion aikana olisi ollut jotakuinkin mahdotonta, mutta koska Varjolla oli tehtävään melko hyvät perusvalmiudet, se osaa mm. ojennella tavaroita ja kerätä omat lelunsa koriin (= kohdentaa kannettavansa muuallekin kuin käteeni), ajattelin yrittää. Nopeasti etenevällä sheippaamisella Vantturalle saatiin peräkkäiset kaksi onnistunutta pinoamista alle viiden minuutin. Olin iloinen, kun homma oli onnistunut, mutta parasta olivat kurssilaisten reaktiot. Vähän aikaa mun selityksen ja koiran toiminnan loputtua oli hiljaista, sitten kuului epäröivä ääni: "Siis mitä just äsken tapahtui? Miten sä ton teit?" Purin juuri nähdyn osiksi ja selitin uudestaan.
Tänään aktivoinnista kerrottaessa näytimme myös sekä hyödyllisiä että aivan turhan päiten opetettuja temppuja. Varjo sai peruuttaa, ojennella tavaroita, vaihtaa puolta, hypätä syliin, kieriä, pujotella jalkojen välistä etu- ja takaperin, pyöriä kumpaankin suuntaa, heittää ylävitosen, ryömiä ja lopuksi loikata selkäni päälle seisomaan. Suurimman suosion saavutti kuitenkin kuolleena maahan kaatuminen. Patukkaa kerjäävä, innosta tasajalkaa hyppivä koira lakoaa kyljelleen jalkoihini käskyllä "PAM" ja aseen lailla osoittavalla käsimerkillä. Yksi kurssin harvoista pojista kysyi demon lopuksi: "Voitsä näyttää sen kuolemisen uudestaan?" Vielä puolivälissä seuraavaa luentoa kyseisen pojan käsi nousi "Niin mä vaan sitä että miten sä sen PAMin opetit?" Intoa tihkuvat demot selvästi lisäävät kurssilaisten aktiivisuutta.
Tällaiset päivät ovat olleet sen verran täynnä touhua, että huolimatta siitä, että viikonlopun yhteenlaskettukin lenkkisaldo jää taatusti alle tunnin, on Varjo painunut tyytyväisenä nukkumaan. Taidan mennä itse perässä.
Molemmat päivät oltiin paikalla kahden ihmisen ja kahden koiran voimin. Varjo ja Myrri, 2,5-vuotias beauceronnarttu, ovat olleet samoissa tiloissa ennenkin, puolisen vuotta takaperin edellisen koulutusjakson aikana. Silloin tapaaminen päättyi tappeluun, kun väsyneeltä Varjolta paloi pinna. Koska kuvittelen osaavani lukea koiraani vähän paremmin kuin silloin, ja koska Varjo ei ole tähän mennessä koskaan tapellut sisällä, päätimme yrittää, josko neidot voisivat kuitenkin olla samoissa tiloissa luentojen aikana.
Tappelemisesta pitää ensiksi sanoa, että no, nytpä mun koirani on tapellut myös sisätiloissa. Se sai pikaraivarin jostain keskellä opetusluokkaa, Myrri ei edes vastannut, joten Varjo lopetti hyökkäyksensä mun infernaaliseen karjaisuun ja painui pakoon pöydän alle. Hetken aikaa se oli toisessa huoneessa jäähyllä, mutta pian hain sen takaisin, komensin jalkoihini lepäämään. Siinä se sitten makaili loppupäivän, Myrrin välillä yrittäessä haastaa sitä leikkimään kanssaan. Eipähän toinen osapuoli ainakaan saanut traumoja.
Tätä yhtä välikohtausta lukuunottamatta yhteiselo sujui aika mukavasti. Kun koirat eivät saaneet liikaa kiertää ympäriinsä ja Varjolta kiellettiin kaikki haastaminen, tökkiminen ja uhittelu, pärjäsivät ne hyvin samassa tilassa. Likalla alkaa onneksi olla kohtuullisen hyvä "ota lepo". Se rauhoittuu mun jalkoihin ja laittaa nukkumaan, kun mitään erityistä ei tapahdu, vaikka toinen välillä ohittaisikin kerjätessään kurssilaisilta rapsutuksia.
Kurssilaisiin Vanttu suhtautui kohtuullisen hyvin. Ensimmäisten tullessa vähän puhahteli, mutta viiden jälkeen lakkasi välittämästä porukan lappamisesta sisään. Sanoin heti aluksi, ettei tätä koiraa parane mennä omatoimisesti rapsuttamaan, ja vihoviimeisin mitä voitte tehdä, on kohtituleminen käsi ojossa, silloin tulee taatusti murinaa tai vähintään puhahdus. Jos se tulee itse haistelemaan, niin silloin rapsutaminen on sallittua. Näillä ohjeilla kurssilaiset osasivat toimia aika hyvin, ja Varppa kävi useampaa nuuskimassa ja moikkaamassa. Olihan sen sosiaalisuus ihan säälittävää Myrriin verrattuna, mutta koirani epäluuloisuuden tuntien olin sen käytökseen oikein tyytyväinen.
Koska ohjelmaan kuului myös oppimisteoriaa ja aktivointia, pääsi mun pieni höpönassuni toimimaan ahkerana mallikoirana ja sai päiviinsä pieniä toimintahetkiä. Lauantaina demonstroimme kurssilaisille, miten naksutinkoulutus käytännössä toimii. Halusin opetustilanteesta autenttisen, joten olin valinnut tehtäväksi jotain, mitä Varjo ei ole kokeillut koskaan ennen, kahden erikokoisen purkin laittamisen sisäkkäin. Aivan tyhjältä pohjalta, operanttiin ehdollistamiseen tottumattomalla koiralla tällaisen toiminnan aikaansaaminen vain yhden lyhyen opetustuokion aikana olisi ollut jotakuinkin mahdotonta, mutta koska Varjolla oli tehtävään melko hyvät perusvalmiudet, se osaa mm. ojennella tavaroita ja kerätä omat lelunsa koriin (= kohdentaa kannettavansa muuallekin kuin käteeni), ajattelin yrittää. Nopeasti etenevällä sheippaamisella Vantturalle saatiin peräkkäiset kaksi onnistunutta pinoamista alle viiden minuutin. Olin iloinen, kun homma oli onnistunut, mutta parasta olivat kurssilaisten reaktiot. Vähän aikaa mun selityksen ja koiran toiminnan loputtua oli hiljaista, sitten kuului epäröivä ääni: "Siis mitä just äsken tapahtui? Miten sä ton teit?" Purin juuri nähdyn osiksi ja selitin uudestaan.
Tänään aktivoinnista kerrottaessa näytimme myös sekä hyödyllisiä että aivan turhan päiten opetettuja temppuja. Varjo sai peruuttaa, ojennella tavaroita, vaihtaa puolta, hypätä syliin, kieriä, pujotella jalkojen välistä etu- ja takaperin, pyöriä kumpaankin suuntaa, heittää ylävitosen, ryömiä ja lopuksi loikata selkäni päälle seisomaan. Suurimman suosion saavutti kuitenkin kuolleena maahan kaatuminen. Patukkaa kerjäävä, innosta tasajalkaa hyppivä koira lakoaa kyljelleen jalkoihini käskyllä "PAM" ja aseen lailla osoittavalla käsimerkillä. Yksi kurssin harvoista pojista kysyi demon lopuksi: "Voitsä näyttää sen kuolemisen uudestaan?" Vielä puolivälissä seuraavaa luentoa kyseisen pojan käsi nousi "Niin mä vaan sitä että miten sä sen PAMin opetit?" Intoa tihkuvat demot selvästi lisäävät kurssilaisten aktiivisuutta.
Tällaiset päivät ovat olleet sen verran täynnä touhua, että huolimatta siitä, että viikonlopun yhteenlaskettukin lenkkisaldo jää taatusti alle tunnin, on Varjo painunut tyytyväisenä nukkumaan. Taidan mennä itse perässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)