Otetaan mekin haaste vastaan, kun kerran pyydettiin, kiitokset Immille. Enpäs ole teidän blogianne aiemmin lukenutkaan, mutta täytyy sanoa, että blogin nimi "mustavalkoinen elämä" on mitä osuvin.
En haasta tähän ketään, koska luen säännöllisesti vain muutamaa blogia, ja niiden kirjoittajat ovat jo joko saaneet haasteen tai sitten uskon etteivät siitä niin kovin innostuisi. Mutta kahdeksan asiaa voinen niin itsestäni kuin osittain koirastanikin listata.
1. Multa meni tosi kauan sisäistää, että liityin viime vuoden kesän lopulla kategoriaan "koiranomistajat". Olen niin kauan hoitanut aina vain muiden ihmisten koiria, etten heti meinannut uskoa Varjon olevan todellakin vain mun. Mennessäni Varjoa hakemaan olin ihan varma ettei Erja mulle mitään koiraa suostu myymään, joten en edes siivonnut kotona pentua varten. Ja junassa meinasin unohtaa ostaa konduktööriltä lemmikkieläinlipun.
2. Olen ikuinen niuho pilkunviilaaja ja toko on mun mielestä oikeasti kivaa. Ja Varjo on tässä suhteessa onneksi ihan samanlainen, mun ei tarvitse kuin ottaa sotilasasento ja muutama nopea lyhyt askel, niin se hakee käskemättä seuraamispaikan silmät loistaen "Sanni mitä ME nyt tehdään?"
3. Tykkään valtavasti luennoida ja opettaa muille ihmisille asioita joista koen tietäväni tai olevani niissä hyvä. Voin käyttää monta iltaa biologian opettamiseen ystäväni pikkuveljelle ja nautin siitä miten oivaltamisen konkreettisesti huomaa. Toisaalta olen melkoisen ihmisarka, en kovin helposti ota oma-aloitteisesti vieraisiin kontaktia. Mutta ne joille sitten avaan sanaisen arkkuni... Hmm, siitä ei ihan heti tulekaan loppua.
4. Luen jatkuvasti jotain. Jos se ei ole kirja, niin se on koiralehti. Tai aikakauslehti. Tai juustopaketin etiketti. Vaihtoehtoisesti kudon, ompelen, piirrän, kirjoitan, teen jotain käsilläni. En katso televisiota, meillä ei sellaista ole, ja musiikkiakin kuuntelen harvoin. Mikä on kylläkin muusikolle synti.
5. Varjo kestää millaista tahansa meteliä, niin raketteja, kaivinkoneita kuin lujaa soitettua musiikkiakin. Mutta joka kerta, kun alan harjoitella kotona ja soitan huilulla ensimmäiset yläsävelsarjat, sen on pakko ulista, ihan vain hetken aikaa. Sen jälkeen se voikin tulla mun jalkoihini natustamaan puruluuta tai painua petiinsä nukkumaan. Varjo tunnistaa huilunsoiton myös levyltä.
6. Olen kehittänyt hissipainajaisista taiteenlajin. Tai ei niitä ehkä pitäisi painajaisiksi kutsua, kun ei niihin liity oikeastaan lainkaan ahdistusta. Mutta aina silloin tällöin näitä erilaisia hissejä uniini ilmestyy. Se tylsin versio on vain hissi, joka ei koskaan lakkaa nousemasta, mutta olen ollut myös lasiseinäisessä hississä, josta on kyllä nähnyt joka kerroksessa mitä siellä on, mutta ulos on päässyt vain alimmassa. Pari yötä sitten hissin numerovalitsintaulu alkoi näyttää kohdekerroksen sijaan kuntoiluohjeita. Ja joskus matka on vienyt hiihtohissin tavoin läpi koko kolmirappuisen yhdeksänkerroksisen talon jokaisen porraskäytävän. Lempiversiossani hississä on seisomatilaa vain viidentoista sentin kaitale, kulku on vuoristorataa ja seinistä on pakko pitää kaksinkäsin kiinni, jotta pysyy kyydissä. Vieressä seisoo kaksi miestä, molemmilla hattu päässä ja kasvoilla maailman rauhallisin ilme. Miten he voivat vain seisoa siinä, edes hatuistaan kiinni pitelemättä?
7. Muistan ja opettelen mielelläni ulkoa asioita, joiden muistamisesta ei ole kovinkaan suurta hyötyä. Kuten Varjon rekisteri- ja mikrosirun numero, saksan tai ruotsin yläasteen tekstikirjan kappale, lause jonka joku tietty ihminen on sanonut monta vuotta sitten. Sanavalinnoilla on mulle ihan valtava merkitys. Monista asioista muistan tapahtumapäivämäärän. Ennen kuin opin lukemaan, opettelin yhden Laulavan Lintukoiran kasettikirjan melkein kokonaan ulkoa.
8. Rutiineista kiinnipitäminen on mulle melkoisen vaikeaa, ellei joku ulkopuolinen niitä mulle aseta. En esimerkiksi tiedä, kuinka paljon olemme Varjon kanssa päivittäin ulkona, joskus se on viisi tuntia, joskus hädintuskin vartti. Aamuisin herääminenkin voi olla mitä tahansa kuuden ja kahdentoista väliltä. Koulussa oppitunnit on miten sattuu, ja se heijastuu suoraan mun aikatauluihini. Tyytyväiseltä tuo eläin kuitenkin vaikuttaa, vaikkei sillä säännöllistä lenkki- ja ruokarytmiä olekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti