In the night the world is ours

Rakastan lenkkeilyä yöllä. Silloin koko Kontula hiljenee ja vastaantulijat katoavat. Minulla on täydellinen koira, joka jolkottaa rentona edelläni, tulee kuiskauksesta luokseni. Hihna roikkuu omalla kaulallani, koska sitä ei koiran kaulaan tarvita. Maailmassa olemme vain me kaksi.

Idylli painautuu veitsenterää vasten tietäen, että tarvitaan vain pienenpieni lipsahdus, ja paikalla on avohaava. Niitä ei kuitenkaan saa pelätä liikaa, muuten unohtaa elää.

Osteopatiaa vol. 2

Olimme eilen uusintakäynnillä tutkimassa, oliko mikään muuttunut sitten viime kerran.

Paikkana oli tällä kertaa Käpälämäen Tikkurilan toimipiste, ja menen sinne kyllä mielelläni toistekin! Junalla pääsi aivan oven eteen, ja viideltä iltapäivällä eläinlääkäriasemalla oli hyvin rauhallista, mikä sopi meille paremmin kuin hyvin. Joitain peruspöhinöitä Varpasen nokasta toki lähti, kun vastaanottotiskin tädille juttelin, myös osteopaatille piti sanoa muutama sananen. Nopeasti Varjo kuitenkin muisti nähneensä tämän naisen ennenkin, ja viimeistään ikkunalaudalta ilmestyneet kuivaruokanappulat vakuuttivat mustiaisen, että tämä oli kannattava tuttavuus.

Ensin tunnusteltiin takaraajat ja ranka koiran seistessä, hyvää kuonokosketustreeniä meille. Sitten elukka kyljelleen, mihin se kävi huomattavasti vaivattomammin kuin viimeksi, ja kokeilemaan loppukroppa. Tuomio: terve koira. Vasen takaraaja liikkui varsin hyvin, ei minkäänlaista jumia jäljellä. Kyljet tasapainossa. Ei aristusta luustossa tai sisäelimissä, ei kertakaikkiaan mitään.

Varjo sai hetken kraniaaliosteopatiaa niskaan ja kalloon vähentämään stressiä ja jännitystä, se makasi käsittelyn aikana lattialla rauhassa, rentona ja hiljaa. En olisi voinut uskoa sitä samaksi koiraksi kuin neljä viikkoa sitten. Toki tila oli erilainen, oma mielentilani oli erilainen, mutta silti. Tulin aivan suunnattoman iloiseksi. Minulla on terve, hyvinvoiva ja ihan riittävän täysipäinen koira!

Varjo on viimeaikoina saanut ravata paljon vapaana, opetella tasapainoilua ristikkäisillä jaloilla ja olla hierottavanani dogsitterkurssilaisten tehdessä koetta. Se on myös jokaisen kelkkavetolenkin jälkeen ravannut vähintään vartin jäähdyttelylenkin ja monesti se on myös venytelty. Olen hermostunut sille suorastaan harvinaisen harvoin, enkä kertaakaan pilannut mieltäni loppulenkiksi jonkin yksittäisen pöhähdyksen takia. Olemme treenanneet vain muutamia juttuja ja niin, että molemmilla on hauskaa. Liekö kaikki tämä vai mikä vaikuttanut kehon kuntoutumiseen, tiedä häntä, mutta hyvä näin.

Kodin turva- ja lepopaikka. 

Cummallista

Tapasin eilen belgin. Vaalean, vielä vähän omaani lyhytturkkisemman. Tapaaminen hiukan venyi, ja lopulta huomasin viettäneeni kyseisen koiran kanssa illastani neljä tuntia. Neljä minulle erittäin hyvää tehnyttä tuntia, täytyy sanoa.

Se oli leveämpi, matalampi, teräväkorvaisempi, pienitassuisempi, mutta voi hyvänen aika, miten se oli Belgi. Tunnistin sen ilmeet, liikkumistyylin, tavan käsitellä asioita. Olemuksessa oli jotain niin tuttua, että osasin heti olla sen kanssa, mitään miettimättä. Ai kas, se pöhisee. Oli se sosiaalisempi, itsevarmempi, vanhempi kuin se kotona oleva, mutta silti. Se napsi nameja, ilveili korvillaan ja katsoi alta kulmien esittäen juuri niin hyvää teatteria kuin belginarttu voi. Se makasi rentona ihan kyljessä kiinni, mutta valpastui heti ja ilmoitti salamannopeasti, jos rapun käytävässä kaikui jokin vieras ääni. Se oli hui-kauheaa-anteeksi-minä-pieni-eläin-en-tehnyt-mitään jos sille sanoi poikkipuolisen sanan, mutta muutaman sekunnin päästä tarkkaili taas korvat pystyssä ympäristöään.

Mikä parasta, mitä tahansa se teki, sen käytöksestä ei tarvinnut tuntea lainkaan huonoa omaatuntoa. Saatoin kieltää ja kehua sitä ilman minkäänlaista tunnereaktiota, saatoin rentoutua sen seurassa, vaikkei se jatkuvasti käyttäytynytkään aivan kuten halusin. Osasin arvata aika pitkälti, miten se reagoi, mutten stressannut siitä. Ja näin, että hei, ne muutkin belgit. Sain perspektiiviä samanrotuisesta. Sitä on ollut viime aikoina tarjolla varsin vähän.

Miksi koiralta halutaan haastetta?

Netin syövereitä selatessani törmäsin koirapalstalla keskusteluun, jonka aihe oli sama kuin otsikossa. Jo pelkkä kysymys herätti mielenkiinnon, mutta viestien tarkempi lukeminen vasta antoikin uusia näkökulmia. Mitä oikeastaan tarkoitetaan haasteellisuudella tai hankaluuksilla?

Selvää on, että eri ihmiset arvostavat koirissaan erilaisia asioita. Metsästäjälle riistavietti on koiranpidon syy ja perusta, kaupunkiasujalle kyseinen ominaisuus aiheuttaa lähinnä ongelmia ja koiralle hengenvaarallisia tilanteita sen päästessä juoksemaan vaikkapa citypupun perään. Toinen arvostaa vartioivaa ja kotia puolustavaa koiraa, vilkasliikenteisessä kodissa asuvalle tällainen vahti on ongelma. Koiran aktiivisuus ja tekemisen tarve jakaa myös mielipiteitä. Mikä on toiselle ihanan rauhallinen kotisesse, on toiselle vietitön lapanen. Ja se harrastustykki taas olisi katasrofi sohvanlämmittimenä.

Haastavalla voidaan tarkoittaa yleisestikin ongelmallisena pidettäviä asioita, kuten arkuutta, eroahdistusta tai omistajaan kohdistuvaa aggressiivisuutta, mutta myös sellaisia koiran rotutyyppiin kuuluvia ominaisuuksia, jotka eivät istu yhteen omistajan elämäntyylin kanssa. Sanon usein, että Varjo on haastava, jopa vaikea. Mistä tämä johtuu?

En lähtökohtaisesti hakenut haastavaa koiraa, vaikka moni belggaria saattaa jo rotunsa puolesta sellaisena pitääkin. Halusin koiran, joka olisi tietyn kokoinen, koiran näköinen, terverakenteinen ja jonka kanssa voisi olla, kulkea, elää ja harrastaa. Viimeinen toive oli lopulta se, joka sulki pitkään mielen perällä pyörineen labradorin pois - on niitä toimivia harrastuslabukoitakin, mutta lähinnä käyttölinjoissa, eikä metsästys varsinaisesti kuulunut suosikkilistani kärkeen. Belggarilta eivät ainakaan ominaisuudet loppuisi ihan heti kesken, rakenne ja oppimiskyky antaisivat hyvät lähtökohdat niin agilityyn, tokoon kuin moneen muuhunkin. Olin varautunut hurjaan tekemisintoon, vahtiviettisyyteen, jopa jonkinasteiseen puolustushaluun. Näin ollen osasin näitä ominaisuuksia odottaa, ja niitä varten minulla oli jonkinlainen toimintasuunnitelma. Tekemistä on järjestetty pikkupennusta lähtien, vahtimista kerrostalossa karsittu järjestelmällisesti, ja pyritty välttämään tilanteita, joissa uhka kävisi niin suureksi, että koira kokisi tarvetta puolustaa mitään, ruokaansa, lelujaan tai omaa tilaansa.

Sain mitä odotin, mutta sain lisäksi kasan ominaisuuksia, joita en osannut odottaa. Sain epävarmuuden, reaktioherkkyyden ja terävyyden, jotka yhdessä ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen vaikeita tilanteita. Kyseiset ominaisuudet saavat aikaan ongelmia rennossa lenkkeilyssä, koiraohituksissa ja ihmisten kanssa kommunikoinnissa, ja Varjon reagointi näissä tilanteissa riitelee voimakkaasti omien odotusteni ja elämäntyylini kanssa. Tästä syystä kutsun Varjoa haastavaksi. Sen sijaan olen suht sinut sen kanssa, etten voi päästää sitä leikkimään kenen tahansa ystävällisen koiran kanssa tai etten voi jättää sitä pienten lasten seuraan, koska nämä asiat eivät aiheuta jokapäiväiseen elämäämme hankaluuksia.

Haastavuutta ja eri ihmisten hankaluuksia miettiessäni oivalsin kuitenkin, että sivuutan jatkuvasti olankohautuksella sellaisia arkisia asioita, joita pidän itsestäänselvyyksinä, mutta jotka itse asiassa ovat minulle aivan valtavan tärkeitä, ja jotka meillä toimivat.

- Kulkeminen ihmisvilinässä. Varjo kävelee vierelläni, pujottelee sujuvasti tungoksessa, pysähtyy tarvittaessa äkkinäisestikin ilman sätkyjä, jos olemme vaarassa törmätä johonkuhun. Kauppakeskuksissa se osaa asettua hyllyn viereen ja odottaa kaikessa rauhassa, kun pengon levyjä tai maksan kassalla. Liukuportaissa se hyppää kätevästi syliin, ja lojuu siinä tarvittavan määrän kerroksia, myös minun kävellessäni.

- Liikkumien julkisissa kulkuvälineissä. Metro, bussi, ratikka, juna, lautta. Oli väline mikä hyvänsä, Varjo mahtuu mihin tahansa koloon, jossa se voi olla suunnilleen rauhassa. Se tunkee epäröimättä täysin vieraankin ihmisen jalkoihin jos bussissa ei ole muuta tilaa, ja makoilee paikoillaan siihen asti, kunnes kerron meidän jäävän kyydistä pois. Kolinat, äkkinäiset liikahdukset ja liukas lattia ovat vain häiriöitä, eivät mikään syy olla rauhoittumatta matkan ajaksi.

- Ääni- ja alustavarmuus. Minä olen paukkuarka, koirani ei. Rakettien räiskeessä voi vaikka tottistella ja rämisevän lumiaura-auton vierestä kävellä sen kummempia miettimättä. Jää vähän liukastuttaa, sora tai ritilä vähän pistelee, mutta ne eivät ole syitä olla liikkumatta eteenpäin tai tekemättä temppuja.

- Oleminen kotona. Varjo rauhoittuu kun mitään ei tapahdu, jos tekemistä on ollut tarpeeksi, se osaa vain olla. Se kunnioittaa keittiön kynnystä eikä koske pöydillä, tuoleilla tai lattioilla lojuviin tavaroihin, jotka eivät ole sen. Yksinollessa sen uskaltaa nykyään jättää koko kämppään, eikä joka kerta kotiintullessa tarvitse jännittää, mitä tänään on hajotettu.

- Saalisvietin hallinta. Tästä ei ole aavistustakaan mitä ja koska tämä tapahtui, mutta jossakin vaiheessa ymmärsin, että jänikset eivät ole meille enää ongelma. En voi sanoa Varjon suhtautuvan niihin lähellekään välinpitämättömästi, mutta mikäli se alkaa pahasti kyylätä tai jopa yrittää lähteä perään, toiminnan saa keskeytettyä kohtalaisella äänen korotuksella. Koiran ollessa hihnassa minun ei myöskään tarvitse pelätä olkapäideni sijoiltaanmenoa siksi, että se äkkiä sinkoaisi johonkin.

- Kyky pysyä paikallaan ja odottaa. Tutun koiran pihalla ulko-oven edessä niin, että vierestä voi kulkea ihmisiä ulos tai sisään ilman että koirani reagoi heihin mitenkään. Kaupan tai muun koirilta kielletyn rakennuksen ulkopuolella odottaminen, myös melkoisessa ihmisvilinässä pitkiäkin aikoja olemattomasti kiinni sidottuna (mainosteline). Rauhoittuminen kentän laidalle, kun muut treenaavat.

- Hoitotoimenpiteet ja koiran käsittely. Minun ei tarvitse miettiä hetkeäkään, antaako Varjo minun tehdä jotakin. Kynsien leikkuu, haavojen puhdistus, punkin poisto, tablettien pakkosyöttö, luvattoman ruoan kurkusta ulos kaivaminen. Koiraa voi vääntää ja kääntää kuinka vain, venyttää ja hieroa, tutkia läpikotaisin, harjata, pestä ja föönata. Eikä se juokse tilannetta karkuun tai pyri pois, vaikka joskus vähän sattuisikin.

On käsittämätöntä, miten helposti takertuu vain niihin juttuihin, jotka eivät toimi. Ylläolevaa listaa katsoessani huomaan, että arjessamme on paljon enemmän asioita, jotka ovat juuri niin kuin pitääkin. Lisäksi meillä on monia asioita, jotka toimivat lähes aina, useimpina päivinä, toisinaan. Näihin kuuluu mm. se rento lenkkeily, ja niistäkin hetkittäisistä onnistumisista täytyy muistaa nauttia. Voisihan sitä toki omistaa helpomman, omaan elämäntyyliin sopivamman ja vielä paremmin käyttäytyvän koira, mutta jossittelu harvemmin auttaa. Iloitaan sen sijaan siitä, mitä meillä on!

Vaikka vetohommatkaan eivät ole Varjon
kohdalla läpihuutojuttu, kertoo tämä ilme
kaiken tarpeellisen. On se vaan niin siistiä!