Wappuleirin koonti

Kennelien Eloisa ja Off Line's järjestämä Wappuleiri alkaa olla jo jonkinasteinen perinne. Mitä sitä pyhinä muutakaan tekisi, kuin ajelisi monta sataa kilometriä ja treenaisi koiraansa pöpelikössä muiden yhtä fiksusti aikaansa viettävien tyyppien kanssa? Tällä kertaa Wappuleiri tosin ajoittui viikonlopun sijainnin takia muutamaa päivää varsinaista vappua aiemmaksi, joten juhlimista pääsi jatkamaan leirin jälkeenkin.

Milon omistaja Mari ei ollut lähdössä tämän vuoden leirille mukaan, siispä ensimmäinen jännitysmomentti oli, miten pääsisimme Varjon kanssa perille, ajokorttia kun en vieläkään omista. Kasvattaja-Erjan kyselyn ansioista saimme kuitenkin useamman kyytitarjouksen, ja niinpä hyppäsimme perjantaina 27.5. tervun omistavan Minna Lipastin matkaan ja suuntasimme auton nokan kohti Koiviston kestikievaria.

Jännitysmomentti nro 2 oli, kenen kanssa meidät oli laitettu samaan huoneeseen. Epätietoisuus tästä oli se syy, jonka vuoksi Varjolle oli ollut välttämätöntä saada häkki mukaan - mustiainen kun ei tosiaankaan tule kenen tahansa kanssa toimeen. Huonekavereiksi saimme Nooran ja Nomin, Varjon veljen, ja saman tien Noora sanoi, että Varjo voisi hänen puolestaan olla huoneessa vapaana, Nomilla oli häkki. Pohdin jonkin aikaa, laittaisinko Varjollekin kuitenkin häkin pystyyn, olisihan se sille oma turvapaikka, mutta huoneen koon nähtyäni totesin, että jos vain ilman oleminen onnistuu, niin jätetään sängyn alle. Häkin alustan levitin oman sänkyni viereen, ja kun toin Varpasen huoneeseen, ohjasin suoraan sille. Mikä oli fiksua, koska sen jälkeen se ei huoneessa muualla ollutkaan, vaikken sitä ollut käskenyt mihinkään paikkamakuuseen. Saatoin jättää sen yksin huoneeseen, mennä syömään, saunaan, vieressä oli avoin juustonaksupussi, eikä koira ollut liikkunut alustaltaan mihinkään. Olin siitä aika ylpeä, sillä yksinjääminen täysin vieraaseen paikkaa ei ole mikään läpihuutojuttu. Tai siis huutojuttuhan se on nimenomaan... Mutta nyt siis en kuullut koirani pitävän edes mitään ääntä poistuessani saati takaisintullessani.

Koulutuksiin pääsy oli oma juttunsa, olihan jälkimetsään noin puolen tunnin ajomatka, eikä minut leirille kyydinnyt Minna ollut tulossa jäljelle. Ystävällisten ihmisten ansiosta päästiin kuitenkin kaikkina kolmena treenikertana metsään, ja samalla Varjo sai taas kohtalaista siedätystä vieraiden koirien läsnäoloon: pakettiautossa neljän muun häkissä olevan koiran kanssa sullottuna yhden murisevan kevythäkin taakse jäävään tyhjään tilaan, sekä kakkoskuskin jalkatilassa oloa niin että etupenkkien takana oli toinen muista koirista ei-niin-pitävä narttu, myöskin vapaana, ilman että penkkien välissä oli mitään. Taisivat kumpikin tajuta, ettei sinne toisen puolelle ole syytä tunkea nokkaansa.

Mutta sitten itse jälkiin! Kouluttajana Hanna Toivanen, itsekin entinen groenendaelin, nykyinen bordercollien omistaja, maastona erittäin helppokulkuinen kuiva kangasmetsä, jota jatkui silmänkantamattomiin. Sovittiin, ettei kukaan tee omalle koiralleen jälkiä, jotta koira tottuu seuraamaan muidenkin hajua, ja ettei omistaja pysty ohjaamaan koiraansa kuvitellessaan tietävänsä, mistä jälki menee. Koska Varjo ei ollut koko keväänä ehtinyt ajaa yhtä ainutta jälkeä, halusin ensimmäiseksi sellaisen, jossa koiran onnistuminen olisi todennäköistä. Pituutta oli ehkä 300 metriä, muutama kulma, nameja joka 3-5 askel, sekä yksi parinkymmenen askeleen namiton pätkä. Jälki oli pidempi kuin aiemmin tekemämme sekä alustaltaan erilainen, mutta namitukseltaan sellainen, joita viime syksynä ajamamme olivat olleet.

Kiinnittäessäni jälkiliinaa valjaisiin näin jo Varjosta, että se tiesi, mitä olemme menossa tekemään. Otimme elämämme ensimmäisen, alle metrin mittaisen janalähetyksen (miten niin ohjaaja ei siinä vaiheessa edes kunnolla tiennyt mikä jana on), koira nosti jäljen ja lähti puksuttamaan sitä varmana eteenpäin. Namit hidastivat kivasti, koko ajan näki, että jäljellä mennään, eikä Vanttu kertaakaan nostanut kuonoaan kyselläkseen, mitä tässä pitäisi tehdä. Namittomalla pätkällä vähän haahuilua, mutta meni senkin, haistoi taas namit ja jatkoi loppuun.

Olin aika positiivisesti yllättynyt, kun mielessä oli käynyt, ajaisiko koira ollenkaan yhtään mitään. Kouluttaja sanoi, että joo, ajaa kivasti, mutta näitkö sen namittoman pätkän. Sanoin haahuilusta, mihin totesi, että ei, vaan siitä pätkästä näki, että sun koira osaa oikeasti jäljestää, nyt vaan namit pois. Tuntui aika hurjalta, olimmehan noin 50 askeleen namittomia pätkiä parhaimmillaan tehneet, mutta että koko jälki...

Iltapäivällä oli sitten kokeilun paikka. Jäljelle oli piilotettu kaksi nameja sisältävää välipurkkia, lopussa oli Varjon oma pallo, mutta välissä ei nameja ollut. Ja voi miten pikkukoira oli pihalla. Se vain kiersi ympäriinsä, tuli kysymään apua,  ja kun en sanonut mitään, lähti johonkin, mutta taustajoukot kertoivat, että pieleen menee. Mitä pidemmälle kahlattiin, sitä epävarmemmaksi koira muuttui, eikä itselläni ollut hajuakaan, oliko koira jäljellä vai steppasiko vain summanmutikassa pitkin metsää. Löytyi se lopussa oleva pallo, mutta saattoi olla, että johtui ihan siitä, että koira vain ajautui tarpeeksi lähelle sitä jotta sai hajun. Välipurkit jäivät metsään, samoin itseluottamus. Jos tässä on se mitä mun koira tosissaan osaa, niin joko mä olen ihan surkea opettaja tai me ollaan totaalisesti väärän lajin parissa.

Kolmas jälki oli seuraavan päivän aamuna. Tässä vaiheessa alkoi väsymyskin vähän painaa, mutta koska oppia oli vielä saatavana, se otettiin vastaan. Varjolle tehtiin jälki, jossa oli kaksi välipurkkia sekä loppupalkka, nameja lisäksi alussa auttamassa jäljen löytymistä sekä ennen ja jälkeen kulmien hidastamassa koiraa, jotta keskittyisi ja huomaisi suunnanmuutoksen paremmin.

Mistä lähdetään? Esimerkiksi idiootista omistajasta, joka ei muistanut pikkukoiran pidätysresursseja. Olinhan käyttänyt Varjon pusikossa tuntia ennen kuin lähdettiin jäljelle, mutta se ei ilmeisesti aamun tarpeidentekoon riittänyt. Ekan kymmenen metrin jälkeen Varjo syöksyi jäljeltä metrikaupalla oikealle johonkin pusikkoon vääntämään kakkoja. Tässä vaiheessa olin jo ihan valmis lähtemään takaisin, hiivatti tästä tule mitään. Mutta kun koira oli saanut asiansa hoidettua, se haki jäljen uudestaan, lähti menemään, löysi ensimmäisen purkin, kun haisteli ja kehuin siitä, toi sen mulle, avattiin ja syötiin palkkanamit. Lähetin jatkamaan, teki hyvin kulman, jatkoi taas... ja sitten, ihan täysi blackout. Ihan kuin joku olisi vienyt kaikki ajatukset koiran päästä, ihan kuin se olisi luullut, ettei hei kiva metsäkävely, vähän jännä, miksiköhän tuolla perässä ravaa viisi vierasta ihmistä, no mitä sitten, juostaan vaan tässä ympäriinsä. Ei auttanut, vaikka rauhoitin, lähetin uudestaan, ohjasin niin että jälki oli taatusti ihan koiran nenän alla. Päätettiin yhdessä että lopetetaan tähän, kun koira on selkeästi ihan kujalla.

Typerintähän tässä on, että se veti alun (sitä tarpeidentekoa lukuunottamatta) ihan mainiosti. Tajusi jäljestävänsä ihmistä eikä nameja, teki töitä innolla. Mitä sitten tapahtui? Olihan se väsynyt, olihan nyt tehdyillä jäljillä pituutta paljon enemmän kuin mihin se oli viime kesänä tottunut. Mutta kuitenkin, ei se ihan loppuunpalanut ollut, koska kaiveli esine-etsintäkäskyllä toisen purkin ja loppupalkan, myös yhden toisen koiran jättämän välipurkin, vaikka kellään ei ollut hajuakaan mihin kohtaan jälkeä se oli jäänyt.

Mikä oli siis loppupäätelmä? Koira mitä ilmeisimmin osaa ainakin esine-etsinnän, mikä tosin lohdutti tässä tilanteessa aika vähän. Jäljestyksen idea tai ainakin se pitempiaikainen keskittyminen oli kuitenkin hukassa. Lääkkeeksi pidempiä jälkiä, keskittymiskyvyn kasvattamista. Välipalkkoja, jotka voisi myöhemmin vaihtaa keppeihin, ei enää namien kylvämistä. Kulmia, jotta koiran on pakko pitää jäljestä huolta, eikä kaahottaa vain menemään. Jälkikeppien treenaamista sitten vaikka erikseen.

Metsässä kirjaimellisesti vietetyn viikonlopun päätteeksi kestikievarin pihalla oli vielä mahdollisuus päästä treenaamaan tottista. Tajutessani ohjaajan olevan oikeasti toko-kouluttaja innostuin tietenkin vähän lisää. Yhtäkkiä Varjokaan ei ollut enää yhtään poikki, miten niin me molemmat tykätään tästä.

Kyselin luoksetulon pysäytyksestä ja noudosta. Ensimmäinen kokonainen noutoliike ties koska jännitti aivan pirusti. Mutta koirahan lähti ilman vinkaisua kapulalle ja toi sen laukalla ja vielä istui eteen! Kouluttaja kysyi että mikä teidän ongelma on, ja mä mutisin jotain palautuksen vauhdista tai sen puutteesta, koska voisihan se vieläkin nopeammin laukata, ja tiiviimmin eteen istua... Sama räjähtävyys puuttuu luoksetulon pysähdyksessä, Varjo ei tee lukkojarrutusta vaan steppaa. Toisaalta se on kuulemma melkein parempi, jos alusta on liukas, koska silloin koira etenee vähemmän. Mutta lukkojarrutus olisi näyttävämpi, tosin taas sitten ei mun koiralle niin luontainen. Hmm. Täytyy pohtia mitä oikein haluan. Varpaselle kuitenkin on syytä nostaa hattua, se teki hurjalla innolla siihen nähden, millainen ohjelma sillä oli parina viimepäivänä ollut.

Kotiin palautuivat rättiväsynyt ihminen ja koira, joka sinä iltana vain ja ainoastaan nukkui pienellä kerällä omissa oloissaan. Koska leiriltä ei muuten tarttunut mukaan minkään asteen kuvamateriaalia, laitan tähän loppuun kasvattaja Erja Juvakan ottamat hienot poseerauskuvat. Mun elukkanihan näyttää ihan oikealta koiralta, eikä sellaiselta vinkuhippiäiseltä niin kuin luonnossa. Ja pääkuvassa Varjo jopa nauraa, hämmästyttävää!

Hyvän mielen asioita

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää).
Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

Tupsahtipa meillekin tällainen haaste. Peräti kahdelta henkilöltä, Novalta ja Marilta. Aikaa siitä on jo yli viikko, mutta nyt vasta oli hetki aikaa ajatella kepeitä. Tässäpä sekalainen sakki niitä asioita, joista ilostun kovin.

1. Kun saa jonkun tärkeän ihmisen ilahtumaan. Ihan miten tahansa. Esimerkiksi näyttämällä kuvia tai kertomalla jotain tai hankkimalla lipun tapahtumaan, johon toinen on kovin halunnut. Toisen riemu saa oman ilon heti viisinkertaistumaan.

2. Musiikki. Asioita on esimerkiksi juusto ja pelikaanikin on asia, muita asioita ovat tursas ja viisumi. Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian viulujen päälle lähtevä teema. Scissors Sistersin Ooh! jonka kuullessaan tekee mieli alkaa tanssia. Laulaminen lujaa yksin kotona tai hiljaa metrossa tai öisillä kaduilla, se että voi laulaa jonkun toisen kanssa niin että äänet sointuvat ihan täysin yhteen. Ja kun pystyy itse soittamaan jonkin kappaleen kohdan niin täydellisen onnistuneesti että sen jälkeen haluaa vain hyppiä tasajalkaa ilmaan ja nauraa yksinään luokkahuoneessa.

3. Aurinko. Talvella kun on ollut viikkokausia harmaata ja vihdoin säteet paistavat suoraan silmiin metron ikkunan läpi. Keväällä kun herää aikaisin ja on jo valoisaa. Kesällä loppumattomat aurinkoiset päivät jolloin on vain sopivan kuuma ja laiturilla maaten kuivuu vartissa. Syksyllä ilta-auringon kellertävä loiste. Aito auringonvalo tekee mun mielelle ihmeitä.

4. Luonnossa liikkuminen. Käveleminen niin kauan, että jalkoihin sattuu. Puihin ja kallioille kiipeäminen, puunrunkojen ja ojien yli hyppiminen, kulkeminen paikoista, joista juuri kukaan muu ei menisi. Yli polvien ulottuvassa vastasataneessa lumessa kahlaaminen, vesisateessa samoaminen, korkeille hiekkakasoille kapuaminen. Polulta poikkeaminen ja hetkellinen eksyminen läpikotaisin tutussa metsässä.

5. Opettaminen. Jos koen osaavani jonkin asian riittävän hyvin, nautin sen opettamisesta muille. Oli se sitten solfaaminen, erilaisten koirien käsittely tai kutominen. Vielä kivempaa tietysti, jos sitä opetettavaa kiinnostaa asia, koska iloiseksi tulen myös siitä, kun näen toisen oppivan. Tykkään myös itse oppia, kun opetettava asia on jotakin, minkä koen mielenkiintoiseksi.

6. Käveleminen lujaa, niin että otsahaituvat liehuvat tuulessa. Rullaava vauhti ja ihmisten välistä puikkelehtiminen väkijoukossa. Liukuportaiden kipittäminen kovaa vauhtia alaspäin. Juokseminen pyrähdyksittäin ja korkeat loikat.

7. Varjon rauhoittumis- ja paikaallaanpysymiskyky. Voin jättää sen tutun kaupan ulkopuolelle sitomatta sitä kiinni, se jää täysin tyytyväisenä paikalleen eikä mun tarvitse pelätä että se lähtisi yhtään mihinkään. Se kykenee odottamaan kentän laidalla makaamassa remmittä vaikka muita koiria treenataan ja mä itse olen katsomassa niitä. Metroasemalla istutaan lattialla ja Varjo painautuu makaamaan kylkeen kiinni. Okei jos sä istut siinä niin mä voin vaan olla tässä.

8. Aivan järjettömiltä tuntuvat ideat. Hei ruvetaan harrastamaan kickboxingia! Lähdetkö kesällä mun isovanhempien luo Utsjoelle? Tehdään sulle rastat! Oman korvan rei'ittäminen. Koiran mukaanottaminen Prideille ja Via Crucikseen. Pullien paistaminen vappuna aamuyöstä.

9. Kauniit asiat. Joku makean näköinen tyyppi metrossa. Pitkällä askeleella ravaava koira. Talo tai rakennus, jota katsoessa pystyy kuvittelemaan, kuka siellä asuu tai on asunut ja miten. Leveät ikkunalaudat, joille tekee mieli mennä istumaan. Onnistunut valokuva, joko valotuksellisesti erityisen hieno, tai sellainen, jolla on tarina jonka kuvaa katsoessa muistaa.

10. Ne hetket, jolloin unohtaa menneen ja tulevan, koko muun maailman ympäriltä. Se voi olla yksin tai koiran tai jonkun merkityksellisen ihmisen kanssa. Kaikki on hetken tässä. 

En haasta ketään, paitsi jokaisen tämän lukeneen ajattelemaan hetken jotakin, josta tulee oikein iloiseksi. 

Kahden R:n kuuri

Kun koiran hektisyyteen ja puffailuun alkoi totaalisesti mennä hermo, päätin (erään henkilön ehdotuksen myötä) ottaa Varjon kanssa viime kuun puolivälissä rauhoittumiskuurin. Lähes kahdeksi viikoksi jätettiin kaikki kiihdyttävä pois, patukat, naksuttelu ja toisten koirien kanssa leikkiminen oli kokonaan pannassa. Meidän tekemiset saattoi tiivistää kahteen asiaan: ravaamiseen ja rauhoittumiseen.

Meillä ravin tavoitteena oli, että ajatus suuntautuu eteenpäinmenemiseen, niin että ympäristön havainnointiin ei jää aikaa. Vastaantulijoista ei tarvitse välittää, koska tilanne on ohi niin nopeasti, ettei siihen juuri ehdi reagoida. Tarkoituksena paitsi kehittää koiran syviä lihaksia, myös saada mielentila "juoksumoodiin": Ihan sama mitä tapahtuu, me vain jatketaan matkaa.

Ravaaminen oli sinällään yksinkertaista toteuttaa, siihen tarvittiin vain oma viitsiminen ja asennemuutos juoksemista kohtaan. Varjo, joka oli viime kesänä pyörän vieressä ja talven satunnaisilla juoksupyrähdyksillä päässyt jo oikean askellajin jäljille, oli hommassa mukana hyvin nopeasti. Muutaman kerran jälkeen siitä jo näki, miten "ravia" -vihje sai sen innostumaan, ja mitä useampi lenkki oli takana, sitä helpommin oikea askellaji löytyi ja myös pysyi sen suuremmin vahtimatta. Itse aloin löytää tilaisuuksia juosta mistä vain: Roopea ulkoiluttamaan Marjaniemeen, koiranruokaostoksille Itäkeskukseen, töihin Herttoniemenrantaan.

Varjon mielentila sen sijaan oli hankalampi juttu. Koirasta selvästi näki, miten se nautti päästessään menemään lujempaa ja käyttämään kroppaansa paljon täysivaltaisemmin kuin normi hihnalenkeillä, mutta ympäristön havainnointi ja siihen reagointi tahtoi silti ylittää eteenpäinmenohalun. Ensimmäiset 5-10 minuuttia kului yleensä sätkyilyyn ja päänkääntelyyn, ennen kuin Varpanen rauhoittui ja alkoi keskittyä tekemiseensä. Vastaantulijoihin reagointikin tuntui olevan aivan hatusta vedettyä: toiset mentiin ohi suhteellisen rennosti ravissa pysyen, mutta joillekin pikkukoira nosti koko irokeesin pystyyn ja pöhähti tai haukahti kimakasti vielä kaupanpäällisiksi.

Toinen kuurimme aihe, rauhoittuminen, vaati enemmän pohdintaa. Mitä se oikeastaan on? Olenhan koko koiran iän pyrkinyt ottamaan sen mukaan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, koettanut totuttaa sen eri olosuhteisiin, jotta se olisi kotonaan missä tahansa tilanteessa ja pystyisi rentoutumaan. Kuitenkin tuntui, että stressitasot sekä kotona että ulkona toisia koiria nähdessä nousivat välillä turhan korkeiksi, Varjo vinkui ja ravasi edestakaisin tai puhahteli ihan turhasta. Tavoitteeksemme nousi siis rauhoittumisen kokonaisvaltaistaminen ja ulottaminen kaikkiin normaaleihin arkipäivän tilanteisiin.

Kotona oleellisin asia oli perässä kulkemisen kieltäminen. Tai kieltäminen on ehkä väärä sana, en vain halunnut, että Varjo kokisi tarpeelliseksi noudattaa nimeään aivan niin kirjaimellisesti. Jähmetyin siis joka kerta, kun se lähti perääni noustessani vaikkapa sohvalta, palasin takaisin istumaan, ja odotin, kunnes se asettui jälleen lepäämään. Sama sängystä noustessa (tai koska kyseessä on parvisänky, laskeutuessa), en tullut alas ennen kuin koira oli todennut, ettei ehkä kannatakaan tulla vinkuen vastaan, tai silloin taas katoan. Vessaan seuraamisen estin käsimerkillä, ja kotiintullessa menin vapauttamaan huoneessa portin takana odottavan koiran vasta, kun se oli käynyt rennosti makuulle.

Ulkona rauhoittuminen tarkoitti kaiken ylimääräisen poistamista. Ei riekuntaleikkejä kesken lenkkien, ei yllättäviä kiihdyttäviä tottispätkiä, vain rauhallista kävelyä ja vapaanaolot 20 metrin liinassa, jonka avulla pystyin tarvittaessa puuttumaan koiran toimintaan. Se rauhoitti omaa mieltäni, kun ei koko ajan tarvinnut olla varpaillaan, missä on mahdollinen hyökkäyskohde. Ruokinta ulkona, päivät sapuskat siitä että käyttäytyi fiksusti. Istumista kävelyteiden varsilla niin että katseltiin ohikulkijoita, hallissaoloa ja muiden treenaamisen seuraamista ilman että tehtiin itse yhtään mitään. Tämä osio oli itselleni ehkä vaikein, tai lähinnä sen hyväksyminen, että pitäisi vain olla.

Nyt kun olemme eläneet taas reilun viikon siten, että treenit on otettu vähitellen takaisin kuvioihin, mietin, mitä tästä kuurista meille jäi. Huomasin, miten koirani nauttii ravaamisesta. Sitä on tarkoitus harrastaa jatkossakin, ei joka päivä, mutta jos edes muutaman kerran viikkoon. Pöhinää esiintyy edelleen, mutta se on enemmän säpsähdys kuin varsinaista asioiden hirviämistä. Kotikäytös on muuttunut, vinkuminen vähentynyt eikä Varjo enää seuraa kulkijaa ihan joka ikisen liikahduksen mukaan. Kuurin aikana luotuja kotisääntöjä jatketaan edelleen, mutta ne alkavat olla sen verran omaksuttuja, ettei niitä tarvitse miettiä enää joka hetki.

Paras vaikutus on kuitenkin oman mielialan muutos. Lenkeillä mieli on rennompi, ja se heijastuu koiraan. Näen Varjonkin olemuksen vapautuneempana, ja alan taas vähitellen talven räiskähdysten jälkeen luottaa siihen. Hei, meillä on tarkoitus olla kivaa. Tehdään tästä elämästä kivaa. Joskus se vaatii enemmän ponnisteluja, muutoksia suunnitelmiin, mutta mitä siitä. Tärkeintä on asenne, ja tämä nyt saavutettu positiivisuus on jotakin sellaista, minkä haluan säilyttää.

Nova kävi muuten lenkittämässä Varjon. Ja totesi, ettei se ole ihan hirviö. Se mitä ilmeisimmin vaan vaatii tietyntyyppisen ihmisen, joka osaa toimia sen kanssa.