torstai 8. joulukuuta 2016

Täs ois tämmönen katarakta

Varjon oikeassa silmässä, nimittäin. Toisin sanoen epäkypsä kaihi, terveisin Pekka Sarkanen.


Kuva on otettu huonossa valaistuksessa, mutta eron silmissä näkee selvästi. Vasemmassa ei kuulemma toistaiseksi näy mitään, se on ihan terve. Vielä.

Vajaa kuukausi takaperin isänpäiväkahveilla Varjoa harvoin näkevä isän nykyinen puoliso kysyi, onko Varjon silmässä joku vikana. Minä siinä ihmettelin että mitä hän puhuu, ei siinä mitään pitäisi olla. Mutta sitten katsottiin tarkemmin. Sehän hohtaa jotenkin oudosti. Pienestäkin valosta se hohkaa selvän keltaisena, vaikka toinen silmä näyttää ihan normaalilta. Hetkinen. Mistä asti Varjon silmä on näyttänyt tuolta?


Valitettavasti vastaus on, että ei aavistustakaan. Olen minä toisinaan ohimennen kiinnittänyt huomiota hohtavaan silmään, mutta ajatellut aina, että valo vain osuu siihen ja heijastuu siitä. Jättänyt kokonaan huomiotta, että hei toinen silmä ei heijasta samalla tavalla tai valo tulee kokonaan väärästä suunnasta.

No, nyt kun joku oli sanonut asian ääneen, siihen kiinnitti huomiota koko ajan. Koska halusin tietää, mistä on kyse, varasin silmäpeilausajan. Eihän edellisestä ollutkaan kuin reilut neljä ja puoli vuotta. Tänään sitten käytiin tutkituttamassa näkimet, ja täytyy sanoa, ettei tulos yllätä. Enemmän yllättää ehkä se, ettei toisessa silmässä näkynyt mitään, edes aihioita.

Eipä tähän kai oikein muuta voi sanoa, kuin että voihan Varjolainen, kovan onnen koira. Selvästi se näkee silmällä vielä, ottaa kontaktia ja reagoi heilutteluun pään oikealla sivulla. Ei auta kuin toivoa, että muutokset ovat mahdollisimman hitaasti eteneviä.


PS. Alla oleva kuva melkein naurattaa. Kyllä ne koiran silmät salamavalossa muutenkin keltaista heijastavat, mutta tuo hillitön katuvalo suorastaan paistaa kuvasta.


torstai 3. marraskuuta 2016

Parhaita asioita elämässä

ovat tällaiset hetket.

LUNTA! Marraskuussa!?!!! Kun tajusin illalla kotiin kävellessäni, että katuja ja hiekkateitä peittää mahdollisesti riittävä valkoinen kerros, jätin tyystin omaan arvoonsa aamu kahdeksalta seuraavana päivänä odottavan luennon, pakkasin vetovälineet reppuun, keräsin ulospääsyä jo kovasti odottavat koirat ja hain kelkan varastosta. Varjo innostui lumesta, Virka vetovaljaiden näkemisestä, minä tietä pitkin liukuvista kelkanjalaksista. Ja tässä lopputulos. Kaadun videon alussa heti mutkassa, mutta minua vain naurattaa, koirathan tekivät hienon käännöksen. Nopea pysähdys, kelkka pystyyn, ja sitten kiitoa. Rahisevaa tietä, kiihdyttäviä koiria, omaa riemuhuutoani. Miten tämä voikaan olla niin hurmiollista!

maanantai 6. kesäkuuta 2016

666

Kauheaa, kuka tämänmallisia koiria jalostaa, eikö tässä maassa ole enää mitään rotia, selkä vinkuralla ja Quasimodon kyttyrä ja jalatkin suunnilleen ristissä jaja…!?!?!!


Tai sitten se on vaan Varjo. Joka kävi uimassa ja vähän ravistelee. Kamera osasi kerrankin ton tarkennushomman. Nauroin itseni aivan kippuraan. 

Mun maailmani rakkain Saapas aka Varjo eli Varppa täyttää tänään kuudes kuudetta kuusi vuotta. Se sai sen tähden ihan spesiaaliaikaa, johon sisältyi mm. uintia ja hillumista Bounzerin kanssa. 

Saako, saako, saako jo?


Varpan. Oma. Bounzer. Aivan paras lelu, jota se sai kantaa uimasta Roihuvuoresta kotiin saakka eläinkaupat ja bussit läpi. 






Pakollinen rakennekuvakin toki otettiin. Ei se kovin erinäköinen ole kuin vuosi sitten. Kuonosta Varjo tosin on harmaantunut, nyt harmaata on jo reilusti ylähuulissakin. Selkä on alaosastaan rautakanki, ja keskiosan köyry ja lannerangan liikkumattomuus näkyy näissä sivukuvissa. Yhteenluutuneet nikamat tekevät sen, että koira kääntyy suunnilleen yhtä sulavasti kuin linja-auto liikenneympyrässä, ja eihän se nyt takaosaansa samalla tavalla pysty juostessa käyttämään kuin jos selkä joustaisi. Mutta suht hyvin tuo näyttää pärjäilevän, ja jalka ojentuu vielä taaksekin ihan itsenäisesti. 




Kuvittelin jossain vaiheessa ehtiväni kirjoittaa ihan kunnolla siitä, että meidän lauma on muuttanut, mutta nyt siitä on jo yli kahdeksan kuukautta enkä ole vieläkään saanut tekstiä aikaiseksi. Niinpä siitä tässä yhteydessä muutama sana. Suurin vaikutus muutolla on nimittäin mielestäni ollut Varjoon. Vältän viimeiseen asti kaupunginosien arvottamista yhtään millään perusteella, mutta tässä kohtaa on pakko sanoa, että arvelen täällä olevan jossain määrin enemmän jokseenkin täyspäisiä koiranomistajia kuin siellä, missä Varjo eli elämänsä ensimmäiset viisi vuotta. Muistan syksyllä varustautuneeni etukäteen henkisesti siihen, että Varjo rähisee ensimmäisen kuukauden kaikelle, täällä kun koiria tuntui olevan joka paikassa. Preppasin itseni lenkille, namit taskuun, tilanteiden etukäteismietintä, tarvittaessa väistö kauas pusikkoon tai tien toiselle puolelle, kiloittain mielenrauhaa mukaan. Alkuun kaikkia näitä tarvitsinkin, ja olen edelleen iloinen, että olin henkisesti Varjon ohitusten pahenemiseen valmistautunut. Huomasin samalla kuitenkin, että vastaantulijat väistivät meitä. Usea vaihtoi kadunpuolta, vaikka lähes koskaan Varjo ei päässyt rähinäasteelle. Kukaan ei tunkenut "vähän tutustumaan" tai "unohtanut" flexiä pitkäksi. Lähes kaikki koirat ohittivat meidät hiljaa. 

Ja lisäksi ovat nurmikentät, jotka ovat tässä asuinalueessa parasta. Tiedän, että Varjo haluaa toimia oikein, jos vain suinkin pystyy ja näkee toiset koirat ajoissa. Alusta asti tilanne on ollut se, että nurmikentän keskeltä se näkee teitä pitkin kulkevat koirakot, mutta se ei koe niiden olevan liian lähellä. Varjoa voi näillä kentillä pitää vapaana, ja toisen koiran nähdessään sen ei edes tarvitse tulla luokse, se voi vain jatkaa puuhailujaan. Tämä saa minulle aikaan voittajafiiliksen. Se on rento. Se on RENTO!!!

Sanoisin siis, että Varjo on mieleltään rennompi kuin vuosi sitten. Ja se saa aikaan sen, että minä itse olen myös. Jaksan toisinaan esiin tulevaa jännäripöhisijää paremmin. 

Mutta vielä kerran: Hyvää synttäriä, Saapasjalkaqisa! Olet mulle helkatin rakas, kaiken vuoksi ja kaikesta huolimatta. 

Seuraa = Fuss = iske poskesi kiinni ihmisen reiteen

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Ah, jälleen toimiva kamera!

Uskoin vihdoin noin viiden kuukauden jälkeen, että kamerani laturi on nyt jossain liian hyvässä säilössä, ja tilasin uuden. Ärsytti, kun akku ei istunut laturiin kauniisti sujahtaen, mutta näytti se latautuvan, mikä hieman hälvensi harmistusta. Harmistuksen rippeetkin haihtuivat kuitenkin siinä vaiheessa, kun kamera napsahti päälle ja tajusin, etten ole enää satunnaisten, laadultaan kyseenalaisten kännykkäkuvien varassa. Ulos, aurinkoon, kuvaamaan!

Tarkkuus, jolle ei voi antaa kuin pari sydäntä.
Ja saavat nuo mallitkin omansa. 

Varjon ja Virkan suurimpia huveja on löytää jostain valtava karahka, josta ne taistelevat muristen ja mölyten. Sain myös tästä koirien keppileikistä vihdoin kuvia (joista yksi tietenkin muutti heti yläbanneriin). Tarkkuus ei ole enää ihan samaa luokkaa, mutta tärkeämpää onkin tunnelma ja ilmeet. 

Varjolle isot kepit on PARASTA. Ne saavat aikaan tanssiaskelia ja hurmaavia hymyjä. 



Keppi suussa myös juostaan niin että rapa roiskuu. 




Ja sitten kiskotaan, öristään ja muristaan. Äänitehosteet ovat tässä kohdin kiitettävät. 


"MY PRECIOUSSS!!!"

Ja sitten mustiaiset tekivät tuplaseuruuta. Kuvat ovat videokaappauksia. Tintin innokkuus jopa ulompana seuratessa on sydäntälämmittävää, mutta parasta on silti alakuvassa näkyvä Varjon ilme. 



Seuruuvideosta ja viimeisestä keppikuvasta kiitos Jonille. 

maanantai 29. helmikuuta 2016

Hongankolistaja

Oletan, että kuva vähän valehtelee. Ei Virka nyt
NOIN paljon Varjoa suurempi voi olla. Ei niillä
kuitenkaan ole säkäkorkeuseroa kuin nelisen senttiä. 

Virkasta tuli muutama viikko sitten kaksi ja puolivuotias. Se on nyt siis lähempänä kolmea kuin kahta ikävuotta. Tuntuu hullulta. Tintti on omissa silmissäni edelleen ihan kakara. 

Mitä se osaa? Ei yhtään mitään. Tai siis se osaa tulla hirveää vauhtia luokse, tippua maahan, hypätä maasta istumaan, peruuttaa, tehdä kurren ja pompata heppaan, tosin yhäkin vain houkuttelulla. Se osaa noukkia tavaroita ja ottaa kuonokontaktin käteen. Se osaa hyppiä roskiksia ja liikennevalotolppia päin, muttei todellakaan ymmärrä, että siinä olisi joku sen suurempi ajatus takana. Se osaa myös työntää pään sujuvasti roskiksen aukkoon, mutta että suussa oleva roska työnnettäisiin ja jätettäisiin sinne? Ei nyt sentään, hyvänen aika. 

Joissain asioissa Virka on luonnostaan hyvä. Se mm. löytää metsään tai pellolle tippuneita esineitä paljon Varjoa paremmin. Se tykkää käyttää nenäänsä (tosin se tykkää käyttää sitä myös riistan jälkien haisteluun). Se on vauhdikas, nykyisin jo aika hyvin suuntiakin kuunteleva vetokoira, joka tulee innolla valjastettavaksi ja lähtee aina täysiä, usein haukun saattelemana matkaan. Lisäksi Tintti on kovin pätevä kuljettelemaan tyhjennettyä ruokakuppiaan ympäriinsä. Se nappaa oma-aloitteisesti kupin, ja minuutti toisensa jälkeen kuljeskelee kuppi suussa vuorotellen meidän molempien välillä, kunnes jompikumpi heltyy ja ottaa kupin vastaan kehujen kera. Silloin Virka tuntee olleensa Tärkeä ja Hyödyllinen. 

On myös asioita, joissa Hiipotin on totaalisen onneton. Se ei esimerkiksi osaa vieläkään hypätä syliin, ei edes paikoillaan istuvan ihmisen. Se tunkee etujalkansa polville, ja pyydettäessä hirveällä ähellyksellä yksi takatassu kerrallaan kampeaa itsensä syliin. Miksi Virka, miksi? Hipsis-Vipsis myös säheltää. Paljon. Hihnassakävely vetämättä on toisinaan täysin mahdotonta. Kyse ei ole siitä, etteikö Viipotin _periaatteessa_ tietäisi, että kävelyn kuuluu tapahtua hihna löysällä. Jos pysähdyn tai huomautan äänellä liian vauhdikkaasta etenemisestä, korjaa se itsensä pikapikaa lähemmäs. Mutta maailma on niin mielenkiintoinen ja jalat niin pitkät, että ne kuin itsestään vievät muutamassa sekunnissa belgianhaivenen taas testaamaan remmin pituutta ja taluttajan hermoja. 

Tintti on hyvin erilainen kuin Varjo, mutta aivan rakastettava sellaisena hölmönä kuin on.  


sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Talvi, mihin katosit?

Ehdin kaksi viikkoa riemuita. Lunta, paljon, pakkasta, väliin vähän turhankin paljon, mutta yhtä kaikki mielettömät ulkoilukelit. 9.1. kävin hakemassa kelkan ja sen jälkeen mentiin.

Virka vasemmalla, Varjo oikealla

Harkitsin jo, etten vedättäisi Varjolla enää. Sitä ahdistaa valjastustilanne ja pohdin, nauttiiko se vetämisestäkään, vai tekeekö se sitä vain siksi kun minä sanon että täytyy.  Mutta sinä päivänä kun hain kelkan autotallista, valjastin molemmat koirat eteen, hyppäsin itse ohjaksiin ja annoin lähtökäskyn, se lähti täysiä eteenpäin, kiritti ja huusi kilpaa Virkan kanssa. Okei, ehkä sillä sittenkin on hauskaa. Ehkä se sittenkin vielä vetää.

Varjon ja Virkan erot tulevat tässäkin hommassa selvästi näkyviin. Virka on vauhti ja hurmio, Varjo on voima ja tahto. Virka vetää, koska siitä on supersiistiä juosta, Varjo siksi, koska niin kuuluu tehdä. Virka vaihtaa raviin jos sitä vähän alkaa väsyttää, Varjo varmaan laukkaisi kunnes jalat pettäisivät alta, koska on sanottu, että vetäessä laukataan eikä askellajia vaihdeta. Näiden tapa juostakin on täysin erilainen. Virka, vaikka onkin suurempi, juoksee sievää, tiivistä ja kirittävää laukkaa, samanlaista kuin muutama vuosi sitten tuntemani bordercollie, Varjo taas laukkaa kuten sakemanni, suursnautseri tai iso vinttikoira, sellaista raskasta ja etupainotteista. Silti ne juoksevat yllättävän hyvin yhteen.

Kohta matkaan?
(Varjon takajalat on järkyttävät…)

Ehdimme tehdä neljä lenkkiä täydellisen lumen aikana. Pituudeltaan muutaman kilometrin, pisin yhteen pätkään juostu matka oli karttalaskelmani mukaan reilu kuusi.


Viimeisimmällä lenkillä, yöllä kuuden kilometrin (ja muutaman tien yli juosseen peuran) jälkeen, huusin koirat pysähtymään. Itsellä aivan huikea olo, Varjo hyppäsi vasten, potkin lunta sille, nauroin pellon laidassa. Virkan kutsuin myös hyppimään vasten, se ei mitään lumenpotkimisesta ymmärrä, kehuminen on sille parasta. Pari minuuttia hihkuin ja sitten nappasin kelkan, talutin sen muutaman metrin suoran alkuun. "Jatketaan!" ja Varjo tuli ihan suoraan vierelle sen näköisenä, että selvä peli, laita vetonarut kiinni. Korjasi vielä asennonkin ihan jalan viereen kun pyysin. Ei merkkiäkään paiseutumisesta. Olin aivan suu auki, mutta kehuin sitä valtavasti, laitoin kiinni, kutsuin Virkan viereen ja sitten mentiin vielä sata metriä suoraa. Mustiaiset hirveällä innolla, minä hihkuen kyydissä.

Mutta nyt talvi on kadonnut. Nyyh. Miten lumi edes voi sulaa näin nopeasti? Teillä saa pelätä kaatuvansa, kun joka paikka on jäässä, eikä kelkkailusta voi enää kuin haaveilla. Talvi, tule takaisin!

Dr. Jekyll ja Mr. Hyde vaativat talvea palaamaan!