torstai 30. joulukuuta 2010

Nimipohdintaa

Yhden toisen belggarin blogista bongasin tälläisen pohdiskelun, joten ajattelin itsekin vähän sepustella, mistä Varjon nimi oikein on peräisin, mitä merkityksiä sillä mahtaisi olla ja voisiko nimi olla jotenkin enteellinen.

Varjon virallinen nimi Eloisa Qisa on täysin kasvattajan käsialaa.
Eloisa on kennelnimenä aivan mahtava, ja kuvaa kasvattajan sanojen mukaan kuin myös omasta mielestäni täydellisesti sitä, mitä belgianpaimenkoiran juuri kuuluukin olla. Vilkas, toiminnallinen, aina valmis kaikkeen. Sitä tuo pikkulikka kyllä on jo osoittanut olevansa, ikinä se ei ole liian väsynyt lähtemään vielä hetkeksi ulos, syömään vielä yhtä herkkupalaa, jolkottelemaan perässä vielä johonkin paikkaan minne olemme menossa.
Qisa taas, hmm... Pentueen kaikkien jäsenten nimet on muotoiltu siten, että Q-kirjainta on käytetty kuten K:ta. Qisa ääntyy siis [kisa], ei [kuisa], niin kuin suomen kielen foneetiikan lakien mukaan pitäisi. Qisan ensimmäinen mielleyhtymä on kissa, eikä vähiten siksi, että kasvattajan ensimmäinen kommentti pennun nimen suhteen oli "raukka et tiedä juovasi kissankupista, vaikka melkeinhän sun nimesikin on kissa". Leikit eräällä tietyllä noppapallolla ovat myös niin kissamaisia, että epäilee sen melkein ottaneen salaa mallia jostain. Qisa tarkoittaa tietenkin myös kisaa eli kilpailua, minkä puolihuolestuneena jo ensimmäisenä päivänä tajusin. Koska jos koiran nimessä jo on sana kisa, niin pitäähän sen kanssa kisata. Eikö? Ja eihän mulla ole mitään suuria tavoitteita. Paitsi tietenkin tehdä omasta koirastani tottelevaisuusvalio. Varsinkin kun en tiedä edes kaikkia ylempien luokkien liikkeitä. Tosi lupaavaa. Mutta Qisan kanssa on siis kisattava, otettakoon tämä vaikka haasteena tulevaisuuteen.

Varjo onkin sitten pitkällisen mielessäpyörittelyn tulos. Olin päättänyt nimen jo kolme vuotta ennen kuin koirasta oli tietoakaan, jos mulle joskus tulee musta tai tummasävyinen koira, sen nimeksi tulee Varjo. Joulukuussa 2008 tilasin nimikyltin, johon tuo nimi puhelinnumeroni kera on kaiverrettu. Alkuperäinen muoto oli Varga, Koirahullun päiväkirja -sarjan Kissen mustan saksanpaimenkoiranartun mukaan, mutta vuosien kuluessa ja nimen runsaan kirjoittelun ja suussamutustelun seurauksena Vanttu muuttui Vargasta Varjoksi. Olen myös aina ajatellut, että haluan koiran, joka on mun, ei kenenkään muun, aina läsnä ja kulkee varjona perässä minne ikinä menenkin, joten nimi ehkä myös kuvaa jollain tavalla odotuksiani koiran luonteen suhteen.
Pennun tullessa mulle kymmenviikkoisena pelkäsin, ettei sille saisi enää itse valita haluamaansa nimeä, olihan sillä ollut jo yksi aiempi perhe jossa sitä oli kutsuttu Aidaksi ja sen jälkeen se oli viettänyt viikon kasvattajan luona totellen nimeä Qisa. Erja kuitenkin vakuutti, ettei pentu vielä tuossa iässä mene sekaisin, ja oppii uuden nimensä parissa päivässä, joten uskalsin toteuttaa vuosien haaveeni. Puolentoista vuorokauden kuluttua kotiutumisestaan pentu juoksi iloisesti kirmaten luokseni, kun kutsuin Varjoa.

Hiihtämässä

Oltiin tänään suksimassa Varjon kanssa, kun sain vieressä asuvan Johannan kaveriksi ja suksien lainaajaksi. Aluksi likka yritti jahdata hiihtäjää ja paimentaa kummallisesti liikkuvia suksia, mutta aika nopeasti se jolkotteli edellä kuin vanha tekijä. Ladulla merkkasi ihmiset ja tuli luo useimmiten ilman kutsua. Hieno elikko. Tosin yhden hiihtäjän se pysäytti haukulla, mutta se tuli meidän takaa niin äänettömästi että mäkin säikähdin. Ensi vuonna sitten vetovaljaat päälle, päästään painamaan lujaa. Täytyy selvittää olisiko täällä jossain koiralatu, Varjon vauhdilla jää tavalliset sunnuntaihiihtelijät aika nopeasti jalkoihin.

Roopelenkki kolmetuntisen hiihtoreissun päälle ja vielä kävely Marjaniemestä kotiin väsyttivät ton aika perusteellisesti. Kerrankin se vain nukkuu. Tätä mun pieni musta on kaivannut, kuusi tuntia ohjelmaa päivässä saa sen nukkumaan onnellisena häkissään ja sieltä poispäästyään vain siirtymään tuolin alle laimean maneerinsäilyttämishyppäyksen jälkeen. Jos unta riittäisi vielä ensiyöksikin.

Huomenna on uudenvuodenaatto, pienellä jännityksellä odotellaan. Ikinä tuo ei ole paukkuihin mitenkään reagoinut, mutta eihän sitä tiedä. Illalla ainakin saa lenkittää kera varovaisuuden, ettei vaan mistään räjähdä raketti naamalle. Me ei ihan vielä viitsittäisi sitä palveluskoiran uraa pilata.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Puruvimma

Täällä pumilassa ei voi pitää luita lattialla, ne kun on suurin ärsyke tappeluille. Yhdistetttynä siihen seikkaan, ettei Varjo ole melkein viikkoon syönyt nappulan lisäksi muuta kuin satunnaisesti jauhelihaa ja raejuustoa joita siis ei käytännössä tarvitse pureskella (nappuloitahan mä olen Varjon kuullut pureskelleen ehkä viisi kertaa elämänsä aikana, yleensä se vain kauhoo ne suuhunsa niin nopeasti kuin mahdollista ja nielee samaa kyytiä), on likan pureskelutarve valtava. Pehmolelut jyystetään rikki, ja koko ajan saa olla katsomassa ettei se ole onnistunut jostain ryöstämään kenkää tai muuta arvokasta hajotettavaa.

Eilen kävin alennusmyynneistä ostamassa kumisen nuoliluun, jospa se saisi olla lattialla ilman että kukaan kokee tarpeelliseksi puolustaa sitä, kun ei kuitenkaan haise vielä keneltäkään eikä ole syötävää. Se onkin toiminut ihan hyvin, kaikki ovat käyneet vuorotellen maistamassa, mutta mitään puolustusreaktioita ei ole esiintynyt. Myös ruoan kanssa päätin ryhdistäytyä, kerran täällä on tilapäisesti kaksi jääkappia, niin ei ainakaan säilytystilan takia tarvitse koiran ruokinnan monipuolisuudesta tinkiä.

Hirven totutteluun Varjon vatsalla meni aikansa, syöttelin välissä aika paljon sikanautaa ennen kuin annoin taas vahvempaa hirveä pienissä määrissä, ja nyt sitä uskaltaa jo syöttää ilman että pelkää vetävänsä Varjon oksennusvesiripulille. Jauhelihan olen pyrkinyt pitämään koko ajan mukana, lisäksi silloin tällöin kanaa, kun on tarjouksessa tai muuten kätevästi saatavilla. Naudan mahaa kokeilin vähän ennen pumilaa, se sekoitti Varjon vatsan ihan täysin, mutta kunhan jälleen kotiudun, täytyy alkaa sen totuttaminen pienissä määrissä muun lihan mukana. Suunnittelin sahaavani kilon pötkön esim. kymmeneen osaan ja antavani kerran päivässä vaikka 50 grammaa kera maitohappobakteerien, parissa viikossa viimeistään luulisi tottuvan.

Eilen ostin Mustista & Mirristä puolitoista kiloa broilerinsiipiä, kun niitä oli taas remontin jälkeen tarjolla. Varjo ei ole aiemmin broiskunsiipiä syönyt, mutta arvelin sen vatsan kestävän ne mukisematta, se kun sulattaa luut jo aika hyvin ja broileri on muutenkin sen verran mietoa. Oikeassa olin, kakat pysyi hyvinä ja kiinteinä, siitäkin huolimatta, että että likka hotaisi isotkin siivet vain muutamalla puraisulla. Kokeilin hillitä syömisvauhtia pitämällä toisesta päästä kiinni, mutta ihan samalla tavalla menivät, heti kun siivestä irtosi sellainen pala että se mahtui kurkusta alas, se myös meni. Eikä ole edes kartaakaan oksentanut valtavia nielemiään paloja. Hullu elikko, mutta onpahan ruokahalukin kiitettävä moottori koulutuksessa.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Vaikeinta

... on ymmärtää, että koira on melkein aikuisen koostaan huolimatta pääkopastaan vielä ihan pentu.
... on olla vaatimatta siltä asioita, joita se ei vielä osaa.
... on iloita arkisista asioista, kun on aamuisin liian väsynyt.

On se kuitenkin kaikesta raivostuttavuudestaan huolimatta maailman ihanin elikko. Välillä on vain vaikeaa muistaa se.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Pumila

Nyt ollaan sitten Varjon kanssa asuttu pikkuisen vajaa viikko kahden pumiherran kanssa saman katon alla. Jännitin aikas paljon mitä tästä oikein tulee, enkä ihan turhaan, Rasmus kun on kuitenkin sen verran herkkä ettei siitä aina tiedä milloin siltä menee sietokyky yli ja se käy päälle. Jonkun verran täällä on rähinöity, pari kertaa niin että väliin mennyt ihminenkin on (onneksi paidan läpi) tullut tikatuksi, mutta vähitellen alkaa tunnistaa mikä on riskialtista ja millon on syytä mennä katkaisemaan tilanne jos haluaa välttää tappelun. Kun mitään ei tapahdu, on sisällä kuitenkin rauhallista, koirat makoilevat kukin missäkin, yleensä jalkojen lähellä. Pippurista ja Varjosta näyttää tulleen melkein kaverit, tai ainakin Pippuri alkaa sietää mun välillä raivostuttavan pentumaista pikkulikkaani kohtuullisen hyvin.

Suurin yllätys oli se että ulkoillessa noilla ei ole mitään ongelmaa, niitä voi vaikka ulkoiluttaa kaikkien remmit samassa kädessä eikä mitään. Remmin toinen pää on kai sen verran suuri auktoriteetti ettei niillä tule mieleen kärhämöidä keskenään, vaikka lyhyillä remmeillä ei olekaan pahemmin tilaa väistää jos kokee toisen tulevan liian lähelle. Toisia koiria ei lähdetä yhteislenkeillä ohittamaan, pumit kun rähisee enkä halua että Varjo kopioi niiden käytöksen kun ollaan vihdoinkin menossa siinä asiassa oikeaan suuntaan. Mutta noin muuten on huomattava helpotus ettei tarvitse kaikkia päivän lenkkejä tehdä erikseen.

Olen ollut monta viikkoa joko kipeä tai korkeintaan puolikuntoinen, ja Varjo-raukka on joutunut kärsimään siitä lyhyempien lenkkien ja huonompien hermojen muodossa. Ei niinkään se että vähän yskittää tai nenä vuotaa, mutta kun ei jaksa tehdä mitään, eli ei pääse rämpimään sinne puolen metrin hangen umpimetsään, missä sitä loputonta pentuenergiaa saisi parhaiten kulutettua. Ja kun energiaa ei kuluteta tarpeeksi, on koko koira yksi yliaktiivinen hyppyrotta silloin kun vähänkin jotain huomionarvoista tapahtuu. Huomionarvoiseksi asiaksi riittää kävelynopeuden muutos tai tai jonkin kivan tavaran liikuttaminen, ylipäätään kaikki missä ei olla vain paikallaan, sisällähän mun maatessa tai istuessa se osaa rentoutua ja levätä. Mutta kun kipeänä jaksaa ton riekkumista vielä tavallista vähemmän, ei toisinaan ole kaukana että alkaisi huutaa. Ja täällä Rasmuksen vaikutusalueella Varjon riekkuminen on yksi tappelun riskitekijä.

Tein tänään Varjon kanssa vihdoin melko kunnollisen kahdenkeskisen lenkin, reilu puolitoista tuntia, josta suurimman osan likka sai olla vapaana. Nyt huomaa että se on ihan oikeasti väsynyt, kun on saanut riehua, pomppia, käyttää aivojaan ja lihaksiaan. Ei sitä mitenkään hihnassa lenkittämällä saa väsytettyä noin.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Vihdoinkin aurinkoa!

Otsikko sen jo kertoo. Eilen oli mahtavan aurinkoinen päivä ja tietenkin käytin kaikki mahdolliset välit ja raot Varjon kuvaamiseen. Otoksia tuli sata, niistä suurin osa aika onnetonta tavaraa mutta on siellä muutama helmikin.










Illalla, kun oli vihdoinkin koirasta kunnollisia kuvia, päädyin sitten piirrustelemaan. Vinkki: älä piirrä akvarellipaperille hiilellä. Se ei tartu niihin huokosiin vaan jää kellumaan paperin pinnalle ja sitten fiksatessa valuu pohjaan jolloin väri ja rajat leviää. Kuonossa on jotain kummallista, se on aavistuksen liian pitkä tai kirsu on liian alhaalla, ja suupielet kun on mallin lumikuonoisuuden takia piirretty päästä, niin eihän ne tietenkään aidoilta näytä. Mutta muutoin olen kuvaan aikamoisen tyytyväinen, korvat, silmät ja kaulahapsut on just sitä mitä pitääkin. Ja kai sekin jotain kuvan aidonnäköisyydestä kertoo että Varjo tuon nähtyään alkoi murista ja piti useamman kerran käydä haistamassa ennen kuin uskoi ettei piirustus tosiaan hyökkää kimppuun :D Varjohan ei ole koskaan tehnyt tätä edes peilin kanssa.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Talvi tuli

Nyt voisi virallisesti sanoa olevan talvi, vaikka ei vielä ole edes joulukuu. Lunta on niin paljon että se tuskin sulaa ihan muutamassa hetkessä pois, ja pakkasta on myös luvattu ainakin niin pitkälle kuin metron näyttötaulu tietää.

Varjolle lumentulo on ollut ihan huippujuttu. Ulkonaolo on ihanaa ja kivaa eikä remmikäytössääntöjä tekisi mieli muistaa ollenkaan. Muutaman päivän tottumisen jälkeen likka kävelee taas suht nätisti, mutta vapaaksi päästessään se sitten meneekin tuhatta ja sataa. Mutta näinhän on tarkoitus :)

Sää on ollut niin pilvinen ja lumipyryinen + mulla on jatkuvasti koulua niin myöhään että ulkona on aina pimeää, joten kuvia ei ole juuri ollenkaan. Toiveissa olisi päästä joku aamupäivä vähän valoisammalla ottamaan tosta otuksesta muutama kunnollinen talvinen otos, pentu kun alkaa jo uhkaavasti muistuttaa ihan belgianhaivenkoiraa.

Tässä ihanassa lumenpaljoudessa metsässä voisi olla vaikka koko päivän, tänäänkin oltiin kaksi tuntia rämpimässä umpihangessa. Ulkona ei pahemmin voi tottistella kun joka paikassa on lunta ja ainoat auratut kävelytiet on useimmiten täynnä ihmisiä tai vähintään jotain outoja hajuja tai ääniä niin että keskittymiskyky ei riitä. Patukan kanssa tosin riittää, kuten tänään todistettiin, mutta sillä tarkkojen suoritusten saaminen on aikamoista hakuammuntaa. Kaksi askelta seuraamista oikeassa paikassa ja "kiinni!" patukkapalkkaus, käskyn käyttäminen on ihan turhaa kun suorituksesta ei ole mitään varmuutta mutta opetellaanpa vähän harjoittelua korkeammassa vietissä. Silloin likalta unohtuu kaikki ympärillä oleva, leikkiminen kun on niin superia.

Ja pitää vielä iloita että Varjo ilmoitti tänään toisesta tienhaarasta lähestyvät ihmiset ja koiran ilman haukuntaa! Jäi siis katsomaan, kysyin tuleeko sieltä joku, Varjo tuli luo ja annoin kehut. Sitten vasta menin itse sen verran eteenpäin että tajusin jonkun sieltä tulevan, ja niin likka sitten söi nameja toisen koiran ohituksen ajan ilman yhtäkään haukkua tai kohtiryntäysyritystä. Hiivatin hieno koira :) Jospa tästä vielä jonakin päivänä saataisiin tapa eikä vain harvinainen poikkeus.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Ohituksia

Ollaan nyt ahkerasti jatkettu toisten koirien ohituksia namipalkalla positiivisia kokemuksia keräten. Yleensä yritän mennä niin suoraan kuin mahdollista hyppäämättä puskaan tai erityisemmin väistämättä, jottei Varjo koe että toisessa on munkin mielestä jotain pelättävää. Jos ollaan Roopen kanssa ulkona, on tietenkin mentävä sivuun, noiden yhteisohitukset on vielä sen verran epävarmoja etten viitsi tahallani ottaa sitä riskiä että Roope kokisi välimatkan liian lyhyeksi ja alkaisi räyhätä. Mutta Varjon kanssa yksinään alan olla tosi tyytyväinen siihen missä tilanteessa nyt ollaan.

Viimeisen parin päivän sisällä olen uskaltanut mennä entistä lähemmäksi jopa ohitettaessa räyhääviä koiria. Varjo alkaa selvästi tarjota katsekontaktia jo pidemmän matkan päästä kysellen, josko tuosta nyt saisi namin. Tästä käytöksestä olen tietenkin sen palkannut, ja sen jälkeen ohitus on ollut jatkuvalla namituksella helppoa. Välillä Varjo vilkaisee toista koiraa, sitten katse palautuu käteen ja ruoka maistuu. Haukahdellut se ei ole juurikaan, joskus saattaa kuulua pöh tai puf, muttei yleensä sen enempää. Nyt lähemmäksi mentäessä olen huomannut väistämisen palautuneen sen käytökseen. Vaikka se ei sinänsä ole ollut tarkoitus, olen tähän käyttäytymiseen erittäin tyytyväinen. Se nimittäin tarkoittaa, että ollaan jotakuinkin lähtötilanteessa, samassa, missä oltiin reilu kolme kuukautta sitten Varjon tullessa meille. Tiedän, että omien virheiden korjaamiseen menee aikaa, mutta tässä se nyt konkreettisesti havainnollistui: väistämisen muuttuminen haukkumiseksi vei viikon, haukkumisen palautuminen väistämiseksi kesti kolme kuukautta.

Haukkumisen puuttuminen osoittaa kuitenkin Varjolta edes jonkinlaista luottamusta mun tilanteista selviämiseen, kun sen ei enää tarvitse ilmoittaa kaikesta, vaan voi jättää vastaantulevat koirat mun huolekseni. Nyt jatketaan samaan malliin, paljon positiivisia kokemuksia eli onnistuneita ohituksia. Katsotaan, josko se väistäminenkin jäisi jossain välissä pois.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kasvattajaa tapaamassa

Käytiin lauantaina Varjon kanssa Klaukkalassa belgiyhdistyksen syyskokouksessa ja tavattiin samalla kasvattaja Erja Juvakka. Mielenkiinnolla odotin mitä Erja Varjosta sanoisi, siitä oli kuitenkin kolme kuukautta kun viimeksi nähtiin.

Tavattiin paikallisen huoltoaseman vieressä, autojen täyttämällä parkkipaikalla. Erjan tullessa kohti Varjo alkoi pöhistä ja haukkua, kokiko suoraan lähestyvän ihmisen uhaksi vai mitä. Tervehti kuitenkin sitten ihan nätisti, lopulta oli jo hyppimässä Erjaa vasten ja nuolemassa korvia. Ensimmäinen kommentti oli että onpa se laiha... Hmm. Kyllä mä sille ruokaa annan, mutta onko sitten niin vilkas epeli ettei oikein riitä tuo nykyinen määrä. Nyt lisäillään ruoan määrää ainakin joksikin aikaa ja katsotaan mitä tapahtuu.

Kuva: Erja Juvakka
Erjan kaverilla Niina Puputilla oli tervu-uros mukanaan, ja sen avulla testailtiin millaista on toisiin koiriin suhtautuminen. Varjo esitti koko perusohjelmanumeronsa haukkuineen ja hyörimisineen kun en palkannutkaan sitä nameilla, mutta (onneksi!) esitti saman shown myös Erjan ollessa hihnan toisessa päässä. Useamman ohituksen jälkeen pääsivät tutustumaan lähietäisyydeltä ja se sujuikin okei, mutta niinhän Varjo on tähänkin mennessä käyttäytynyt, ensin hirveä huuto ja sitten haastetaan leikkimään. Sain tuplavahvistuksen epäilyilleni että epävarmuuttahan se on, ja ohjeet, että kerran saa sanoa pöh, mutta turhasta räkyttämisestä kielto. Erja toimikin samoin kuin minä, kuonosta kiinni ja rauhoitti jalkojen väliin, nyt loppuu. Ilmeisesti siis ollaan edes suunnilleen oikeilla jäljillä, nyt vaan toistoa toiston perään, koiralle itsevarmuutta ja ikää. Mutta itsevarmuuttahan saa vain koulutuksella ja positiivisilla kokemuksilla (vieras koira ei tule päälle) ja ikäähän ei tule kuin odottamalla. Ehkä tuosta vielä kunnon pölkkäri kasvaa.

Kokouspaikan pihalla näytettiin Erjalle myös tottista ja muutama temppu. Varjo oli perjantaisen ohjelmantäyteisen päivän jäljiltä varmaan väsynyt, koska tuntui jotenkin veltolta ja pystyynnukahtaneelta normaalin innokkaan tottistelijan sijaan. Pienen seuraamispätkän jälkeen päätin että jollei nameilla saa koiraa innostettua (joo saattoi liittyä myös siihen hirvipahoinvointiin etteivät namit oikein maistuneet), niin otetaan sitten patukka kehiin. Mihinkään seuraamisen kaltaiseen tarkkuutta vaativaan liikeeseen sitä ei vielä voi käyttää, koira menee liian kierroksille keskittyäkseen kunnolla, mutta esim. pujottelusta ollaan saatu patukan avulla todella vauhdikas. Sitähän me Erjallekin näytettiin peruuttamisen, etujaloilla seisonnan ja penkin päällä tasapainoilun lisäksi. Ja hienosti Varjo palautti joka kerta patukan käden ulottuville, kun sen palkinnoksi sille heitin :) Erja kuvasi meidän leikkejä ja sain kuulla, että Varjon työskentelystä näkee että meidän suhde on kunnossa, koira luottaa muhun ja haluaa tehdä töitä mun kanssani. Kaipa sen itsekin tiesin, mutta ihanaa kuulla se kasvattajan sanomana, ettei kaduta että on koiran mulle antanut.

Kuva: Erja Juvakka

Pitää vielä mainita Erjan hieman ihmeissään todenneen, että Varjo ei reagoinut lainkaan ihmisiin kulkiessamme parkkipaikalla. Mua lähinnä nauratti, löisin jo päätä seinään jos reagoisi, niin paljon me ollaan erilaisissa paikoissa kuljettu, mutta kun kuulin, miten Älli-sisko oli hyörinyt hihnassa ympäriinsä ja pöhissyt ihmisille samaisella parkkipaikalla, totesin mielissäni, että jotain me ollaan näköjään ainakin onnistuttu tekemään oikein.

Kaikenkaikkiaan tapaamisesta jäi tosi positiivinen fiilis, Erjaa oli kiva nähdä ja saatiin molemmat konkreettista tilannepäivitystä, Erja siitä miten meillä menee ja minä miten kannattaa turhan huutamisen kanssa toimia. Vähän lisää sapuskaa ja vieläkin tiukemmat rajat rääkymiselle, muuten me jatketaan siten kuin tähänkin asti.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Raakaa hirveä, kiitos!

Varjo on nyt saanut muutamana päivänä ruokintalisänä hirvenluita. Yksi tuttu oli saanut useamman hirven roippeet koirilleen syötettäväksi, ja koska niitä oli monta jätesäkillistä, päätin vähän auttaa tuomalla Varjolle osan. Hyvä totuttaa tuota otusta vähitellen syömään muutakin kuin vain pelkkää kuivamuonaa, pahin kasvukausi alkaa kohta olla ohi ja hampaissakin voimaa sen verran että luiden kunnollinen pureskelu onnistuu. 

Pentu meni luista ja rustoista aivan innosta sekaisin, mutta niin meni myös sen maha. Sinänsä ei mitenkään yllättävää, mutta se kokonaisuudessaan oksennettu automatka oli kyllä sellainen elämys jota en viitsisi vähään aikaan kokea. Nyt otetaan maltillisesti, luita saa nakertaa muutaman kerran päivässä, lisäksi annan kuivamuonaa jonka sekaan lisään raakaa jauhelihaa, piimää, raejuustoa, mitä milloinkin sattuu löytymään. Annokseen sekoitan maitohappobakteereja, jos tuo vatsa tuosta rauhoittuisi vähän nopeammin. Ripulilla koiraa ei ole tarkoitus pitää, ja nyt seurataankin, miten vatsa luihin tottuu. Varjo nauttii selkeästi niiden kaluamisesta ja myös omasta mielestä on kiva kun koiran hampaat pääsevät käyttöön johon ne on oikeasti tarkoitettu. 

tiistai 9. marraskuuta 2010

Vanhankaupunginlahdella

Sunnuntaina oltiin jälleen tapaamassa Titoa. Tällä kertaa oli meidän vuoro reissata, ja nyt tavattiin kosken yläpuolella bussipysäkillä niin, etteivät pennut päässeetkään saman tien haistelemaan toisiaan. Ensin piti siis kulkea nätisti remmissä pellon laitaan, ottaa katsekontakti ja odottaa vapautusta, vasta sen jälkeen pääsi kaverin kanssa leikkimään. Varjo haukahti muutaman kerran kauempana, mutta kun tunnisti kaverinsa, alkoi hillitön veto Titoa kohti. Tito käveli edellä, ja sain vähän tehdä töitä että mun elukka pysyi jotenkin vieressä. Käveli se lopulta ja otti jotenkin kontaktiakin, mutta halu päästä leikkimään oli valtava. Malttia pitää harjoitella, mutta tosi mukavaa että on löytynyt mun rasavillille tuollainen kaveri joka saa sen noin innostumaan. Hienosti molemmat pennut kuitenkin paikallaan oltaessa tarjosivat kontaktia ja odottivat vapautusta leikkimään, Varjo jopa sen pienen hetken kun Tito oli jo saanut luvan mutta se itse ei ollut vielä päässyt.

Lenkillämme tapahtui kerrankin sellainen ihme, että aurinko liittyi seuraamme. Siitä huolimatta kuvien laatu on mitä on, joko kuvaaja on liian hidas tai koirat liian nopeita. Hienosti juoksevat pennut, mitä nyt toisesta näkyy vain puolet. Koirilla oli kuitenkin hauskaa, ja se taitaa olla pääasia.

Varjo kerjää välillä verta nenästään ottamalla kepin ja härkkimällä sillä Titoa. Titohan ei uskalla sitä Varjolta viedä kun Varjo rähähtää sen verran lujaa takaisin, mutta välillä tuntuu, että Varjo oikein yrittää saada toisen ryöstöaatoksiin jotta voisi rähistä. En tiedä kenen pitäisi sille sanoa ettei kaikkea (kuten vesikuppia) kuulu puolustaa, minähän saan viedä siltä vaikka ruoat suusta eikä se sano mitään, mutta toisten koirien kanssa mun narttuni on hirveä päällepäsmäri. Jonkin verran se kai kuuluu ihan belgin perusluonteeseenkin ettei nenille hypitä, mutta en haluaisi että tuo alkaisi luulemaan itsestään liikoja. Muuten se voi kasvettuaan saada aika pahasti köniin joltakin itseään vahvemmalta.

Ensilumi

Tänään sitten satoi Varjon elämässä ensimmäistä kertaa ihan kunnolla lunta. Onhan noita rakeita vähän ripotellut pariinkin otteeseen, mutta ei ne koskaan ole kerääntyneet maahan peitteeksi asti vaan sulaneet heti pois. Nyt ehti olla niin kauan kylmä että maakin oli hetken valkoinen, ja ilta(päivä)lenkillä otettiin sitten siitä ilo irti.

Varjo on nähnyt aiemminkin lunta, Kontufestareilla oli joku pieni hiihtoringin tapainen ja kävin ihan tarkoituksella Varjoa sen lumiläntin kulmalla kävelyttämässä jotta pentu ehtisi sosiaalistumiskautenaan kokea taas yhden erilaisen pinnan. Oli tainnut kuitenkin lumet aikalailla unohtua, niin hassulta näyttivät Varjon ensimmäiset hypyt valkaistuneella pihalla. Remmikäytös unohtui hetkeksi kun piti vähän lunta sörkkiä etutassuilla ja katsoa jos se lähtisikin liikkeelle, pyöriä ympäri ja taas vähän hypähtää. Ei likka mitään arastellut, oli pikemminkin innoissaan uudesta elementistä. Käveltiin hienosti hihnassa vähän matkaa ja sitten päästin vapaaksi, jotta pääsi temmeltämään.

Jossain vaiheessa lumi muuttui pikemminkin rännäksi ja lopulta taivaalta satoi ihan vettä, mutta metsässä oli kuitenkin valkoinen maa koko lenkin ajan. Varjo vilisti kallioita ylös alas, hyppi helponnäköisesti sellaistenkin kuilujen yli joista itse epäröin mennä mutta pysyi kuitenkin koko ajan näköetäisyydellä. Paitsi silloin, kun tajusin puskasta ohijuoksevan koiran haisevan... Heijastinliivissä ruskeita läikkiä, kaulakarvoissakin aivan järkyttävä lemu. Jonkun jätöksissähän se oli kierinyt, pieni idiootti, ja lumellaputsausyrityksen jälkeen omat hanskatkin haisivat. No, tämähän on vain koiranelämää ja onneksi pesuaineet on keksitty.

Saapuessamme metsästä hiekkakentälle ja ottaessani Varjoa kiinni tajusin, että tasku, josta meinasin pannanpujotuspalkkionamin antaa, oli tyhjä. Makupalapussi oli siis pudonnut jonnekin äskenkuljettuun ryteikköön, edellisen tien kohdalla olin sieltä vielä jotain ottanut, joten kovin kauaksi se ei ollut voinut pudota. Ei siellä enää montaa namia jäljellä ollut, mutta kun en sitä pussia olisi halunnut kadottaa. Lähdin takaisinpäin, päätin yrittää etsiä sen, lumesta näkisi kuitenkin vielä jotenkin jäljet mistä olimme kulkeneet. Varjo oli hihnassa ja taisin sille ääneen tokaista "etsi namit", eihän se sellaista käskysanaa tunne, mutta teki mieli selittää sille miksi palasimmekin takaisin. Hiekkakentän ajan Varjo kulki vähän ihmeissään, mutta jo metsän reunassa huomasin sen seuraavan nenä maassa askelia joita olimme juuri maahan jättäneet. Koiralla oli selvästi kiire, annoin sen mennä edellä, jos se jotenkin olisi tajunnut mitä nyt tehdään. Seurasin itse jälkiä maassa, lumi oli jo puoliksi sulanut ja ulkona pimeää, joten saman reitin kulkeminen vastakkaiseen suuntaan oli joltisestikin hankalaa. Päästi Varjon remmin käsistäni, koira lähti kovaa kyytiä, välillä huusin sitä odottamaan ja jäi katsomaan kun rämmin risukon yli jatkaen sitten matkaa. Kalliolla meni useamman metrin sivuun siitä mistä jalanjäljet kulkivat, mutta suunta oli selvä. Pentu painui kanervikkoon, ehdin juuri miettiä olimmeko kulkeneet siitä vai toista reittiä, kun se jäi haistelemaan yhtä puskaa. Nostin oksia ja SE OLI SIINÄ! Mun viisikuinen pentu oli ajanut takajälkeä ja löytänyt makupalapussukan, jota tuskin olisin itse ikinä kanervien seasta nähnyt! Varjo sai saman tien hirmuiset kehut, kaivoin kaikki loput namit pussista ja lenkinkin sen kanssa hetken, aivan mahtava epeli. Neiti hyppelehti riemuissaan päästessään vielä hetkeksi vapaaksi juoksemaan ennen palaamista tielle.

Mutta niin, se haju. Koira lemusi aivan kamalalta, joten mustille koirille tarkoitettu shampoo pääsi ensimmäistä kertaa koekäyttöön. Varjohan osaa nykyään mennä käskystä kylppäriin ja hyppää ammeeseen vapaaehtoisesti, joten sen kanssa ei mitään ongelmaa ollut. Pesuainetta pentu vähän kummasteli, mitä ihmeen hajustetta sä mun turkkiin tunget, veti hännän varmuuden vuoksi koipien väliin, mutta seisoi kuitenkin nätisti paikoillaan ja antoi mun niin kastella, vaahdottaa kuin huuhdellakin koko kaulan ja rinnan. Voi mikä rääpäle toi otus on märkänä, kun edes hapsottavat korvakarvat eivät ole kompensoimassa suuria hörökorvia, on lepakkoefekti väistämätön. Nyt pestyt kaulakarvat ovat uskomattoman kiiltävät ja pörröllään, täytyy varmaan pestä koko koira kun vien sen joskus näyttelyyn, jos vaikka tuomarit erehtyisivät luulemaan että sillä olisi riittävästi karvaa ollakseen edes suunnilleen rodunomainen ;)

Arkea pieneliön kanssa

Sannin oma pieneliö täytti lauantaina viisi kuukautta ja on taas kasvanut hurjasti. Korkeutta on jo sellainen 50 senttiä ja painoakin melkein 12 kiloa. Heinäsirkka ja gaselli on yleisimmät termit mitä tuosta tulee käytettyä, sen verran vinttikoiramallinen on tämänhetkinen ruumiinmuoto. Paino ja lihakset ei meinaa pysyä perässä kun korkeuskasvu on ollut niin huimaa.

Lenkkeilyä on viimeviikkoina lisätty aika paljon, aamuisin ollaan yleensä tunnin verran ulkona samalla aamupala tarjoillen. Temppujakin lenkillä tehdään, mutta aika paljon ruokaa tippuu pelkästä kauniista vierelläkävelystä. Katsekontaktia en häiriöttömissä paikoissa vaadi, mutta etenkin hihnassaollessa Varjo on sitä koko ajan hanakasti tarjoamassa joten mikäs siinä. Pentu saattaa kävellä vierellä pitkiäkin matkoja niska kenossa vaikken itse siihen katso. Ihmiset ja koirat ohitellaan aina kontaktissa, joka toimii jo niin ettei välttämättä tarvitse hypätä puskaan kuin pahimpien räyhääjien kohdalla. Koulun jälkeen ulkona ollaan usein tunti tai pari, ja mulla on periaatteena, että pennun pitää päästä juoksemaan vapaana joka ikinen päivä edes pienen hetken ajan. Varjon luoksetulo ja kontaktinhaku on kuitenkin sen verran varmaa, että uskallan pitää sitä irti aika paljon muuallakin kuin metsässä.

Hampaista uskoisin jos ei nyt kaikkien niin ainakin melkein lähteneen, ja hienosti ovat tasaisesti leikkaavassa purennassa. Possunnahkaiset puruluut maistuvat, ja vetoleikkejä tyttö leikkii ihan mielellään. Ajattelin ottaa pian nahkaisen motivointipatukan ainakin kokeilukäyttöön, jos puruvoima alkaisi jo hampaiden vaihtumisen myötä riittää. Haaveilen myös lampaankarvaisesta patukasta, jossa on haju mukana. Tähän mennessä meillä on ollut käytössä kankainen täytteetön kani, mutta selvästi Varjo vähän turhautuu kun sitä ei saa kokonaisena kunnolla suuhun ja toinen pää jää aina roikkumaan maahan kun sitä kantaa. Likka alkaa kuitenkin tarjota sitä käden ulottuville, kunhan tajuan itse olla ryntäämättä kohti.

maanantai 25. lokakuuta 2010

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Telmimistä Titon kanssa vol. 3

Suuntana Kivikon metsä ja päämääränä saada pennuille koordinaatioharjoituksia ja edes vähän puhtia pois.

Olin Varjon kanssa nurmikentällä ensimmäisenä, kierreltiin ympäriinsä ja tottisteltiin vähän. Näin Titon ja Novan ennen Varjoa, ehdin palkata sitä ennen suurempaa pöhinää, eikä likasta sitten lähtenytkään kuin muutama haukahdus ennen kuin tunnisti pentukaverinsa ja rynnisti leikkimään. Hurjaa painia ja hiekkaisia turkkeja, kävelyteillä oli aluksi pakko mennä mutta hypättiin vain puskaan pennut perässä kun joku tuli vastaan.

Sitten oikeasti metsään! Kalliolla kiipeilyä, risukossa hyppimistä (metsänhoidolle kiitos, kaatavat puut mutta eivät korjaa), kuilujen ja purojen ylittämistä, keppien metsästystä ja sammalen syöntiä, kumpikin pentu viiletti innoissaan, jahtausvuorot vaihtuivat eikä tällä kertaa saatu pahempia kärhämiä aikaan. Välillä lähdettiin pennuilta karkuun kun erehtyivät liian kauaksi, ja nopeasti palasivat karkulaiset takaisin ihmislauman luo. Yhden kuilun Varjo tajusi ihan itse kiertää, ja joutui siis menemään useamman metrin sivuun että löytyi ylityspaikka! Vitsit miten älykäs pieni otus, ehkä meidän kiertämisharjoituksista on ollut jotain hyötyä.

Sää oli ollut puolipilvinen koko ajan, välillä satoi jotain lumiraettakin, mutta kun sitkeästi odotettiin, saatiin viimein ilta-auringonpaistetta muutaman kuvan ajaksi. Nova sai musta ja Varjosta ihan huippuhienon yhteiskuvan, jossa aurinko valaisee jopa Varjon naaman niin että siitä saa jotain selvää.

Kolme tuntia metsässä rämpimistä ei tuntunut väsyttäneen pentuja lainkaan, ne jatkoivat juoksuleikkejään vielä tasaiselle nurmikolle päästyäänkin. Itselle jäi kuitenkin tosi kiva fiilis, ensimmäistä kertaa elämässäni kuljin risupusikossa ihmisen kanssa, joka todella halusi olla siellä, eikä valittanut puolen tunnin päästä että mennään jo pois.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Juoksemassa Keesin kanssa

Keskiviikkoaamuna heräsin mielettömän hienoon auringonnousuun. Vihdoinkin mulla on aikaa ja  kamerassa akkua kun on tällainen ilma! Heitin kaikille kolmelle koiralle äkkiä remmit kaulaan ja ryntäsin Jättärille valokuvaamaan.

Kolmen koiran yhtäaikainen taluttaminen on lievästi hankalaa, etenkin kun kaksi mielellään menisi puolet kovempaa kuin minä ja yksi laahaa perässä. Ratkaisin asian päästämällä Rollen ja Varjon vapaaksi, Keesi kun lähtisi irtipäästyään suoraan touhottamaan ties minne, mutta Varjo pysyy lähettyvillä ja uskoo kun sanoo että Keesi on remmissä, nyt ei leikitä. Ja Rollehan on jo niin hidas että pystyn halutessani kontrolloimaan vaikka sen jokaisen askeleen.


Jättärillä nuoret sitten pääsivät vähän riehumaan ja purkamaan energiaansa. Yritin kameran kanssa pysyä perässä, mutta eihän siitä mitään tullut, Keesilläkin on vauhtia ihan riittävästi epäselvien kuvien aikaansaamiseksi. Mutta nuorilla oli selvästi hauskaa, me katseltiin Rollen kanssa vierestä, ja kiitos suht aikaisen arkiaamun saatiin olla ihan rauhassa ilman häiritseviä ohikulkijoita.

Sain myös ihmeen kaupalla poseerauskuvan, jossa kaikki kolme koiraa istuvat lähekkäin, katsovat suunnilleen kameraan päin ja valokin tulee oikeasta suunnasta. Kädestä tulleelle varjolle ei mahtanut mitään, jos olisin lähenyt peruuttamaan, olisi taatusti ainakin joku liikkunut. Voi Varjo kun olet niin musta... Ei näy kuin hörökorvat ja karvaton massu. Ja Keesi näyttää bulldogilta, kaikella rakkaudella.

PS. Varjolta lähti sitten kolme kulmuria Keesin kaulanahassa roikkuessa. Eikös niiden pitänyt lähteä joskus kuuden kuukauden iässä? Mun varhaiskypsä lapsi. 

maanantai 11. lokakuuta 2010

Labradorienergiaa

Meille tuli Varjon kanssa vähän erilainen syysloma. Kuulopuheen kautta kävi ilmi että labbisurokset Rolle ja Keesi olivat menossa hoitoon omistajan parin päivän työmatkaa varten, ja minähän heti että minne hoitoon, mikseivät ne tule meille, kun mulla kerran lomaakin on ja siten jopa ehkä aikaa kolmelle koiralle. Sitä paitsi jos tammikuussa kuitenkin on näiden kolmen koiran viikon mittainen yhtäaikaishoito edessä, on siihen hyvä totutella jo nyt ja katsoa miten Varjo hyväksyy vieraat koirat kotiinsa. Niinpä sunnuntaiaamuna aiheutimme naapureille mukavan aamukonsertin tutustuttamalla pihalla Varjoa ja Keesiä toisiinsa, Varjo aloitti homman huutamalla kuin viimeistä päivää, vaikka oli koirat nähnyt kerran aikaisemminkin. Vähän vapaana leikkimistä ja hihnassa ihmisen eri puolilla kävelyä, niin alkoi juttu luistaa ja Varjo jo roikkua kiinni Keesin kaulanahassa. Päivä oltiin Varjon kanssa töissä, mutta illalla kotiintullessa hyväksyi samantien labbisten kuuluvan kalustoon.

Tänään olen ollut ulkona sanoaksemme riittävästi, noin seitsemän tuntia, niin yhden, kahden kuin kaikkien kolmenkin koiran kanssa. Rolle on sen verran hitaampi että sen vauhdin sovittaminen kahden nuoremman intoon on vähän hankalaa, mutta Varjon ja Keesin yhteislenkittäminen niin että kumpikin kulkee kauniisti vetämättä hihnassa on ihan mahdollista. Vein nuoret päivällä metsään riehumaan, tuli yhteensä kolmen tunnin lenkki, josta puolet vapaana kirmaamista risukoissa ja kallioilla. Keesi on vaihteeksi mukavan rauhallista leikkiseuraa Varjolle, eipähän ainakaan tarvitse pelätä että pikkusuteen ilmestyisi taas uusia tikkauksia (olen seonnut laskuissani, mutta viidestä ollaan jo menty kirkkaasti yli). 

Paimen paimentaa paimenta

Ollaan oltu Varjon kanssa muutamassa pentutapaamisessa, jotta likka pääsisi näkemään vähän muitakin kuin tuttavapiirin aikuisia uroskoiria. Varjosta huomaa selkeästi, että se tosiaan on nähnyt lähinnä aikuisia ja yhden koiran kerrallaan, pentuvilskeessä mun dominanarttu asettuu jalkoihin, painautuu kiinni jos joku on tulossa lähelle ja irvistelee mikäli useampi pentu kerrallaan yrittää vyöryä päälle. Yhden kanssa kerrallaan saattaa leikki luonnistuakin, kun on ensin saanut vähän aikaa katsella touhua sivusta käsin, mutta siinä puolessatoista tunnissa mitä useimmiten ihmiset ovat siellä jaksaneet pentuineen seistä, ehtii Varjo vasta aloittaa leikin.

Viimeisin pentutapaaminen venyi kuitenkin viisituntiseksi, kun jäätiin Tito-bortsun omistajan kanssa nurmikolle istuksimaan muiden jo lähdettyä. Varjo uskaltautui Titon luo vasta kun ympärillä ei ollut muita häseltämässä, mutta kahdestaan niillä olikin sitten hurjan hauskaa. Paimenilla on ihan omat leikkinsä, juostaan hurjana kilpaa, painitaan ja vaanitaan. Ja miten voi pennuilla energiaa riittää!

Ollaan nähty jo toisenkin kerran, viime viikon perjantaina pääsivät pennut pellolle juoksemaan.
Muutama hirveän rähinän tappelukin siellä saatiin aikaan, mutta eipä tainnut kumpikaan kärsiä, kun rauhoittamisen jälkeen olivat saman tien taas toisiaan härnäämässä. Neljän tunnin pellolla riehumisen ja päivän kahden muun ulkoilutunnin jälkeen Varjo olikin oikeasti väsynyt. Näitä pentutapaamisia lisää kiitos :)

lauantai 2. lokakuuta 2010

Varjo ja naapuri kisaa kumpi saa itsestään irti enemmän meteliä

Pöljä elukka pöhisee kaikille mahdollisille rapun äänille, onko se väsynyt vai mitä, ainakaan ei voi tylsistymisestä olla kyse, tänään on taas ollut sen verran aktiivinen päivä. Tosin naapurit on pitäneetkin suht kovaa elämöintiä, koirat haukkuneet ja ovea paiskottu, niin ettei kai ole ihme että Varjo reagoi. Koitan vaan ite pysyä rauhallisena, käsken koiran jalkoihin kun se alkaa liikaa aukoa päätään ja se toimii ihan hyvin. Ehkä se kokee että mun jalat on turvapaikka jossa ei voi tapahtua mitään pahaa.

Oltiin tänään taas tapaamassa Rasmusta, pikatreffit, Varjo rääkyi aluksi mutta luulen sen olleen ennemmin väsymystä, se oli jo aiemmin sillä lenkillä pöhissyt kaikelle mahdolliselle. Päästiin jättärillä isompien puolelle kun sieltä lähti koira pois ja hirveän kivasti meni, vaikka Varjo välillä vähän rajustikin haastoi Rasmusta leikkiin ei Rasmus kertaakaan alkanut luimistella, näytti hampaita ja juoksi pois mutta ei peloissaan vaan lähinnä asenteella "anna mun olla rauhassa tyhmä pentu". Suunniteltiin että seuraavalla kerralla Eija voisi tulla pelkän Pippurin kanssa, jos niistä saisi ihan kavereita eikä enää tarvisi Varjon mua alkaa puolustelemaan.

Oon huisin iloinen kun Varjo ei ole tehnyt sisälle mitään tarpeitaan ainakaan viikkoon. Lehdet laitan edelleen yöksi jos hätä yllättää, mutta yksinollessa en niitä viitsi jättää, kun ei se kuitenkaan mitään niille tee, repii vaan. Jos puoli pulloa etikkaa ja kaksi jätesäkillistä sanomalehtiä riittäisi tuon sisäsiistiksi opettamiseen niin vau. Ja mä kun pelkäsin etten sitä kuitenkaan osaa opettaa, vaikka eihän tolle ole varsinaisesti opetettu mitään, se on vaan niin fiksu ja luonnostaan siisti. Tietty nyt kun näin kirjoitan niin ensi yönä on lammikko lattialla.

Vielä toinen ilonaihe, yksin on jääty myös varmaan viikon ajan ihan hiljaa ja nätisti! Pitää nyt iloita kun elämä on helppoa, kyllä se siitä vielä hankaloituu kun toi kasvaa ja keksii alkaa tuhota kaikkea...

tiistai 28. syyskuuta 2010

Eläinlääkärissä

Käytiin Varjon kanssa eilen eläinlääkärissä ottamassa tehoste- ja raivotautirokotukset. Vasta siellä lääkärin pöydällä tajusin miten hurjasti mun pikkulikka onkaan kasvanut, viimeksi neljä viikkoa sitten kun oltiin, se oli sellainen pöydälle sopiva paketti, mutta nyt kun hyeena kääntyi, kieli osui mun nenään kurkottamatta. Lääkäritäti muisti meidät ja kehui miten hurjasti Varjo on reipastunut, mullekin tuli hyvä mieli, on sen kanssa töitä tehtykin että kaikelle pöhisevästä mustasta karvakasasta on saatu edes alkeellisesti sosiaalinen koiranalku. Rokotukset Varjo otti vastaan inahtamattakaan, mä pidin sitä kiinni ja kaikki tutkimiset antoi tehdä, vaikka stetoskooppia varsinkin tuntui jännittävän. Mutta kun eläinlääkäriltäkin sai namusia niin pelot unohtui :) Nivusten rupea katsottiin, Varjo antoi rauhassa tutkia kyljelläänkin. Diagnoosina maitorupi, pennuille hyvin tavallinen, saatiin Fuciderm-geeliä ja käsky puhdistaa laimennetulla Betadinella, viikon hoito. Ja nuolemisen estämiseen kauluri! Haettiin samalla neljäntoista kilon säkki ruokaa, nauratti kun se oli sekä kooltaan että painoltaan Varjoa isompi.

Pumitutustumiset saivat myös jatkoa, treffattiin Rasmusta ja Eijaa taas jättärillä. Varjo pörräili pimeässä kaikelle mahdolliselle ja Rasmuskin sai ensin haukut, mutta aika pian Varjo tajusi että tämä on nähty ennenkin ja yritti vaan tulla nuuskimaan ja haastamaan Rasmusta leikkiin. Kierreltiin puistossa, käveltiin Myllypuroon ja päädyin sisällekin kun mulla ei ollut mihinkään kiire. Pippuri oli justiin Mikan kanssa iltalenkillä eli saatiin olla hetken aikaa vain kaksi koiraa, molemmat vapaina, kiertelivät toisiaan eikä mitään ihmeempää, Rasmusta vähän jännitti, kuitenkin vierekkäin odotettiin kun Eija tarjoili Froliceja. Mutta Pippuri voi herranjesta... Tai lähinnä Varjon reaktio kun Pippuri tuli sisään. Mun pikkukoirasta lähti sellainen meteli ettei ole tosikaan, se kuulosti siltä että repii Pippurilta pään irti jos se tulee askeltakaan lähemmäksi mua, eikä rauhottelu ja mun välinpitämätön suhtautuminen auttanut mitään. Varjo sitten tutustui ensin Mikaan, mikä menikin hienosti, sitten Pippuri varovasti eteisestä, mä lähestyin Pippuria ja menin rapsuttamaan. Varjo sai tulla jos oli kunnolla mutta mistään rähinän tapaisestakaan ajoin sen saman tien pois. Tämä toimi, likka ymmärsi aika nopeasti että ryppyily ei kannata ja tää on Sannin mielestä ihan kiva kaveri. Jännittynyt tunnelmahan siellä oli, muutama rähähdyskin kuultiin kun Varjo olisi halunnut mennä haistamaan eikä toisilla ollut tilaa perääntyä, mutta lopulta kaikki koirat rauhoittuivat oman ihmisensä viereen. Kokonaisuutena oon vierailuun oikein tyytyväinen ottaen huomioon että toin vieraan pennun toisten reviirille, tästä on hyvä jatkaa, meillä on onneksi aikaa.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Kiva päivä

Niin kuin otsikko jo sanoo: meillä on tänään ollut kiva päivä. Sinänsä ihan tavallinen, Varjo on aamulla kymmenen jälkeen jäänyt yksin, ollut mun huoneessa portin takana viitisen tuntia kunnes lähdettiin Koivukylään Maria ja Miloa tapaamaan. Mutta tuli kiva fiilis kun Varjo jäi yksikseen ihan huutamatta, täytin sille kongin, se oli ollut nätisti tuhoamatta mitään eikä ollut edes yrittänyt kiskoa mun vaatteita naulakosta alas. Purisi kun tulin kotiin, vaihdoin vaan housut ja keräsin treenikamat ja lähdettiin saman tien, bussissa oli vähän turhan paljon intoa kun ei olisi malttanut makaamaan rauhoittua, kai se tiesi mihin oltiin menossa. Jälkeä ajoi hienosti, mä koitin välttää auttamista vaikka Varjo välillä nostikin päätään ja kyllähän se ihan itsenäisesti sen jäljen jälleen löysi. Suoraan en näköjään osaa kävellä mutta se ei tuntunut koiraa haittaavan, otettiin Marin kanssa työskentelyt videolle kun tänään ei edes satanut. Kuvia pentujen leikeistä on muutamia ja totesin että tarviin järkkärin jos haluan ottaa nopeasti liikkuvista elukoista tarkkoja tilannekuvia. Mutta ainakin Varjolla ja Milolla oli hauskaa.


Nyt oon ihan rätti ja Varjokin on hipsinyt petiinsä nukkumaan. Kouluteltiin vielä Koivukylästä palatessa loput namit ja Varjo on hieno ja fiksu kun mä vaan tajuaisin olla vaatimatta siltä liikaa. Meidän arkielämään mä alan kyllä olla tosi tyytyväinen. On se vaan niin eri asia kun oman koiransa saa opettaa tasan millaiseksi haluaa. 

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Kuollut koira

Ei, älkää pelästykö, ei Varjo oikeasti ole kuollut. Mutta ihan katkipoikkiväsynyt se kyllä on.

Mentiin tänä aamuna kahdeksalta Jättärille koirapuistoon tapaamaan Rasmusta. Tämän valkoisen aran ja epäluuloisen pumiherran edellisestä tapaamisesta oli jo jokunen viikko aikaa, joten jännäsin vähän miten Varjo suhtautuisi ja muistaisiko Rasmus ollenkaan että oli nähnyt mun mustan suden jo aiemmin. No, mut Rasmus ainakin selvästi tunnisti, hypähti vasten häntä pystyssä, erittäin hyvä, senkin pupusen päähän jotain kolmesta joulusta jäänyt. Reaktio Varjoonkaan ei ollut yhtään niin paha kuin odotin, vähän irvistelyä ja näykkimistä, muttei mitään hirveätä rähinää. Varjohan tuli ekan Rasmuksen irvistelyn jälkeen mun jalkoihin ja yritti tuttuun tapaan kiivetä taskuun, mutta eihän se mitään oikeasti pelännyt, kovapäinen likka oli hetken päästä jo uudelleen härkkimässä josko se Rasmus sittenkin suostuisi leikkimään. Positiivisesti olen yllättynyt Rasmuksen käytöksestä, ihan ne siellä puistossa juoksenteli, eivät pahemmin toisistaan välittäneet, ja Varjokin osasi antaa toisen olla rauhassa kun niin käskin. Remmissä käveltäessä koirat eivät reagoineet toisiinsa mitenkään. Sovittiin nyt tapaamisia viikoittain ihan kalenterin kanssa, jos toi tohon tapaan etenee, on mulla hyvinkin toiveita päästä taas joulun tienoilla pumilaan kolmeksi viikoksi asumaan.

Käveltiin Varjon kanssa Myllypurosta Viikin metsään, eka kerta kun Varjon kanssa sinne asti pääsin. Likka oli ihan innoissaan metsän hajuista ja kiipeili kallioilla vaikka siellä sateen jäljiltä aika liukasta olikin. Ja sit mentiin Viikintien risteyksen koulutuskentälle kun se kerran siinä matkan varrella oli, sunnuntaiaamuna kymmeneltä siellä ei ollut ketään niin päästiin vähän ihmettelemään kaikkien jännien esteiden ihmeellistä maailmaa. Makupalojen voimallahan Varjo tekee mitä tahansa, joten pienimuotoinen keinu, rullien päällä oleva lauta ja liuskaa vasten peruuttaminen ei tuottaneet mitään ongelmaa :) Keinussa pidin kyllä laudasta kiinni ja laskin sen itse alas, Varjon painolla se tömähtää maahan turhan rajusti eikä me haluta mahdollista tulevaa agilitykoiraa heti kättelyssä keinulla säikäyttää. Mutta ihanan rohkea otus tuo musta on.

Roihuvuoressa tavattiin Siiri ja ceskyt Dora ja Emily. Järkyttävä alkurähinä, Varjo puolusti mua ja ceskyt päätti rähistä takaisin, Emily kai pelästyikin aika tavalla. Ilmoitin Varjolle että noin ei todellakaan tehdä, ne on mun kavereita, ja hetken yhteisen kävelyn jälkeen kun päästettiin koirat vapaaksi, alkoikin Varjo ja Emily jo leikkiä keskenään. Dora vaan katteli sivusta ja vahti pentujen leikkejä, mutta seittemänkuisella Emilyllä ja Varjolla oli selvästi hauskaa. Hyvä kun saatiin taas uusia tuttuja, Varjo saa rotulaajennusta kaveripiiriinsä.

Varjo oli niin totaalisen poikki kun tultiin kotiin että kannoin sitä osan matkasta. Päiväruoan syötyään se paineli petiin ja nukkui seuraavat neljä tuntia kuin tukki. Ulos se tallusteli aivan puoliunessa, ja nyt se nukkuu taas. Meidän saunassakäynnin jälkeen se ei ollut edes portilla vastassa niin kuin yleensä, vasta kun mä aloin kolistella jotain kömpi se häkistään esiin "ai te tulitte". Toivottavasti mä en ole nyt ihan yliväsyttänyt tota pentua, pitäisi muistaa ettei sillä kuitenkaan ole ikää kuin vasta se kolme ja puoli kuukautta, ei se vielä ihan kaikkea reuhtoamista jaksa. Mutta alkuviikko otetaankin taas rauhallisesti, seuraavat rajut leikit on edessä vasta torstaina Roopen kanssa.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Kasvunmerkkejä

Apua mun pennusta tulee iso! Onhan se jo kooltaan vaikka kuinka hurja koikkaloikka, mutta tajusin tänään tarkastaessani siltä huvikseen hampaita että yläetuhampaista puuttuu puolet. En mä ole mitään irtilähteneitä hampaita huomannut, onkohan Varjo syönyt ne... Koirakirjojen oppien mukaan hampaiden pitäisi alkaa lähteä n. neljän kuukauden iässä ja toi pentu on hädintuskin kolme ja puoli. Mun varhaiskehittynyt pikku kojootti ei ole taaskaan lukenut oppaista kuinka sen pitäisi kasvaa.

Löysin tänään myös jotain ei niin miellyttävää Varjon kyljestä. Rapsutellessani sitä käsi osui johonkin outoon muhkuraan ja kun menin kunnon valoon tarkastamaan niin sieltähän paljastui jo rupeutunut hampaanjälki. Ihan kunnolla on jonkun kulmahammas mennyt siitä läpi, mutta kenen, onkin isompi kysymys. Varjo on tällä viikolla tavannut Milon, Minnien ja Roopen, mutta missään vaiheessa en ole huomannut sen kiljuvan tavallista pahemmin, aristavan kylkeään tai edes erityisemmin nuolleen sitä. Koira on ollut mulla vajaat viisi viikkoa ja tullut jo kaksi kertaa hammastetuksi, hmm. Kovapäinenhän se onneksi on, ettei niistä ole mitenkään traumaantunut, mun tehtäväksi jää vaan löytää ja puhdistaa jäljet ja tarkkailla että ne lähtee parantumaan eikä tulehdu. Onneksi Varjolla on nyt se vakuutus, jos tää jatkuu tätä menoa niin sille voi hyvinkin olla käyttöä jonakin päivänä.

Oltiin tänään aamupäivällä Kivikon metsässä ja harjoiteltiin laudan päällä kulkemista ja pariin otteeseen mun olkapäällä oloa kun tuli sellainen ylitettävä kohta josta mä pääsin mutten uskaltanut antaa Varjon hypätä. Hyvähän tuon on tottua kaikenlaisiin kummallisiinkin kuljetusmuotoihin, mietin pelastus- ja rauniotehtäviä, en mä ensisijaisesti tosta ole pelastuskoiraa kouluttamassa mutta enpä ainakaan sulje mitään harrastusmuotoa pois. Ja nyt se tottuukin vielä niin helposti kaikkiin kummallisuuksiin. Yhdessäkin välissä onnistuin mätkähtämään istumaan kumisaappaiden liukuessa alta märällä kalliolla, Varjo oli mun olkapäällä eikä virkannut mitään. Vaikka mua sattui niin kehuin ensin koiraa, koska onhan se nyt hienoa että se luottaa muuhun noin hyvin :)

Tänään myös jäätiin yksin ihan ilman mitään kitinää eikä kotiintullessa mitään ollut tuhottu. Tosin en ollut poissa kuin pari tuntia, mutta silti, oon iloinen siitäkin.

torstai 16. syyskuuta 2010

Tuhoamista ja ajatuksia tottiksesta

Varjo on kasvanut riittävästi yltääkseen mun pöydälle. Maanantaina sieltä oli pöllitty lankaa ja laatikollinen puuveistoksia, tiistaina muovipussillinen kangaspaloja. Tietty mun pöydällä on ehkä vähän turhan paljon tavaraa ja pikkukoira on ymmärrettävästi yksinolosta tylsistynyt, mutta silti... Oli se sentään niin fiksu ollut että Koiramme-lehtikotelosta se oli syönyt pääasiassa koteloa ja vain yhden lehden kulmassa oli repeytymä ja hampaanjälkiä, mutta tää kyllä meinaa sitä että kirjahyllyn eteen tulee pahvi suojelemaan mun omaisuutta. Varastohuone, täältä tullaan...

Varjon korvat on huvittavat. Ne heiluu ja kieppuu kuin antennit ja välillä niitä ei ole ollenkaan kun otus tulee luokse korvat täysin päätä vasten painautuneena "mähän olen vain pieni ja kiva pentu enkä ole koskaan tehnyt mitään pahaa". Ainakin tunnetilat tulee selkeästi esille.

Ollaan harjoiteltu jo joitain tottisjuttuja ja erityisen iloinen mä olen Varjon sivulletulosta ja siitä miten se siinä pysyy ja ottaa kontaktia. Makupalaohjauksellahan me aika pitkälti vielä mennään, mutta Varjo tosissaan tekee töitä ja sivulletuloista lähes kaikki on oikeapaikkaisia ja ihan suoria. Vaikkei Tie tottelevaisuusvalioksi -kirja mulle ihan raamattu olekaan ja joitain siellä olevia neuvoja kyseenalaistan, on siellä kyllä liikkeiden opettamiseen kiitettävän selkeät ohjeet jotka ainakin meillä tuntuu toimivan. Tosin mun käskysanat taas... Oon pitkään ollut sitä mieltä että liian monet tottiskäskyt pilataan arkisissa tilanteissa hokemisella, joten ainakin seuraamiseen ja oikeaoppiseen tottisluoksetuloon meillä tulee olemaan jotkut ihan muut sanat kuin seuraa ja tänne. Vieraat kielet ovat ilomme, joten seuraa on meillä "fuss" ja tänne on "hit". Onpahan ainakin helppoja ja yksitavuisia, ihmetelkööt halukkaat rauhassa kun mä käskytän koiralle jalkaa. Sitten kaikki saa rauhassa hokea Varjolle tänne ja se silti tietää kokeissa mitä siltä odotan.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Perustussanat

Tästä alkaa pian kuukauden päivät mun luonani viettäneen Varjon blogi. En mä itsestäni osaisi kirjoittaa, mutta pitäähän koiralla nyt omat sivut olla. Tarkoitus olisi saada tallennettua tänne joitain palasia tuon Varjuskaisen ja mun yhteiselosta. Mitään treenipäiväkirjaa tästä tuskin tulee, mutta kyllä varmaan joitain harrastusjuttujakin informoin. Katsotaan nyt mitä saan aikaan.

Ja kaikille jotka ei tiedä tai arvaa, niin afspiegeling on hollantia ja tarkoittaa varjoa. Tai ainakin ilmainensanakirja.fi niin joskus mulle väitti.