Ensilumi

Tänään sitten satoi Varjon elämässä ensimmäistä kertaa ihan kunnolla lunta. Onhan noita rakeita vähän ripotellut pariinkin otteeseen, mutta ei ne koskaan ole kerääntyneet maahan peitteeksi asti vaan sulaneet heti pois. Nyt ehti olla niin kauan kylmä että maakin oli hetken valkoinen, ja ilta(päivä)lenkillä otettiin sitten siitä ilo irti.

Varjo on nähnyt aiemminkin lunta, Kontufestareilla oli joku pieni hiihtoringin tapainen ja kävin ihan tarkoituksella Varjoa sen lumiläntin kulmalla kävelyttämässä jotta pentu ehtisi sosiaalistumiskautenaan kokea taas yhden erilaisen pinnan. Oli tainnut kuitenkin lumet aikalailla unohtua, niin hassulta näyttivät Varjon ensimmäiset hypyt valkaistuneella pihalla. Remmikäytös unohtui hetkeksi kun piti vähän lunta sörkkiä etutassuilla ja katsoa jos se lähtisikin liikkeelle, pyöriä ympäri ja taas vähän hypähtää. Ei likka mitään arastellut, oli pikemminkin innoissaan uudesta elementistä. Käveltiin hienosti hihnassa vähän matkaa ja sitten päästin vapaaksi, jotta pääsi temmeltämään.

Jossain vaiheessa lumi muuttui pikemminkin rännäksi ja lopulta taivaalta satoi ihan vettä, mutta metsässä oli kuitenkin valkoinen maa koko lenkin ajan. Varjo vilisti kallioita ylös alas, hyppi helponnäköisesti sellaistenkin kuilujen yli joista itse epäröin mennä mutta pysyi kuitenkin koko ajan näköetäisyydellä. Paitsi silloin, kun tajusin puskasta ohijuoksevan koiran haisevan... Heijastinliivissä ruskeita läikkiä, kaulakarvoissakin aivan järkyttävä lemu. Jonkun jätöksissähän se oli kierinyt, pieni idiootti, ja lumellaputsausyrityksen jälkeen omat hanskatkin haisivat. No, tämähän on vain koiranelämää ja onneksi pesuaineet on keksitty.

Saapuessamme metsästä hiekkakentälle ja ottaessani Varjoa kiinni tajusin, että tasku, josta meinasin pannanpujotuspalkkionamin antaa, oli tyhjä. Makupalapussi oli siis pudonnut jonnekin äskenkuljettuun ryteikköön, edellisen tien kohdalla olin sieltä vielä jotain ottanut, joten kovin kauaksi se ei ollut voinut pudota. Ei siellä enää montaa namia jäljellä ollut, mutta kun en sitä pussia olisi halunnut kadottaa. Lähdin takaisinpäin, päätin yrittää etsiä sen, lumesta näkisi kuitenkin vielä jotenkin jäljet mistä olimme kulkeneet. Varjo oli hihnassa ja taisin sille ääneen tokaista "etsi namit", eihän se sellaista käskysanaa tunne, mutta teki mieli selittää sille miksi palasimmekin takaisin. Hiekkakentän ajan Varjo kulki vähän ihmeissään, mutta jo metsän reunassa huomasin sen seuraavan nenä maassa askelia joita olimme juuri maahan jättäneet. Koiralla oli selvästi kiire, annoin sen mennä edellä, jos se jotenkin olisi tajunnut mitä nyt tehdään. Seurasin itse jälkiä maassa, lumi oli jo puoliksi sulanut ja ulkona pimeää, joten saman reitin kulkeminen vastakkaiseen suuntaan oli joltisestikin hankalaa. Päästi Varjon remmin käsistäni, koira lähti kovaa kyytiä, välillä huusin sitä odottamaan ja jäi katsomaan kun rämmin risukon yli jatkaen sitten matkaa. Kalliolla meni useamman metrin sivuun siitä mistä jalanjäljet kulkivat, mutta suunta oli selvä. Pentu painui kanervikkoon, ehdin juuri miettiä olimmeko kulkeneet siitä vai toista reittiä, kun se jäi haistelemaan yhtä puskaa. Nostin oksia ja SE OLI SIINÄ! Mun viisikuinen pentu oli ajanut takajälkeä ja löytänyt makupalapussukan, jota tuskin olisin itse ikinä kanervien seasta nähnyt! Varjo sai saman tien hirmuiset kehut, kaivoin kaikki loput namit pussista ja lenkinkin sen kanssa hetken, aivan mahtava epeli. Neiti hyppelehti riemuissaan päästessään vielä hetkeksi vapaaksi juoksemaan ennen palaamista tielle.

Mutta niin, se haju. Koira lemusi aivan kamalalta, joten mustille koirille tarkoitettu shampoo pääsi ensimmäistä kertaa koekäyttöön. Varjohan osaa nykyään mennä käskystä kylppäriin ja hyppää ammeeseen vapaaehtoisesti, joten sen kanssa ei mitään ongelmaa ollut. Pesuainetta pentu vähän kummasteli, mitä ihmeen hajustetta sä mun turkkiin tunget, veti hännän varmuuden vuoksi koipien väliin, mutta seisoi kuitenkin nätisti paikoillaan ja antoi mun niin kastella, vaahdottaa kuin huuhdellakin koko kaulan ja rinnan. Voi mikä rääpäle toi otus on märkänä, kun edes hapsottavat korvakarvat eivät ole kompensoimassa suuria hörökorvia, on lepakkoefekti väistämätön. Nyt pestyt kaulakarvat ovat uskomattoman kiiltävät ja pörröllään, täytyy varmaan pestä koko koira kun vien sen joskus näyttelyyn, jos vaikka tuomarit erehtyisivät luulemaan että sillä olisi riittävästi karvaa ollakseen edes suunnilleen rodunomainen ;)