Sunnuntaina oltiin jälleen tapaamassa Titoa. Tällä kertaa oli meidän vuoro reissata, ja nyt tavattiin kosken yläpuolella bussipysäkillä niin, etteivät pennut päässeetkään saman tien haistelemaan toisiaan. Ensin piti siis kulkea nätisti remmissä pellon laitaan, ottaa katsekontakti ja odottaa vapautusta, vasta sen jälkeen pääsi kaverin kanssa leikkimään. Varjo haukahti muutaman kerran kauempana, mutta kun tunnisti kaverinsa, alkoi hillitön veto Titoa kohti. Tito käveli edellä, ja sain vähän tehdä töitä että mun elukka pysyi jotenkin vieressä. Käveli se lopulta ja otti jotenkin kontaktiakin, mutta halu päästä leikkimään oli valtava. Malttia pitää harjoitella, mutta tosi mukavaa että on löytynyt mun rasavillille tuollainen kaveri joka saa sen noin innostumaan. Hienosti molemmat pennut kuitenkin paikallaan oltaessa tarjosivat kontaktia ja odottivat vapautusta leikkimään, Varjo jopa sen pienen hetken kun Tito oli jo saanut luvan mutta se itse ei ollut vielä päässyt.
Varjo kerjää välillä verta nenästään ottamalla kepin ja härkkimällä sillä Titoa. Titohan ei uskalla sitä Varjolta viedä kun Varjo rähähtää sen verran lujaa takaisin, mutta välillä tuntuu, että Varjo oikein yrittää saada toisen ryöstöaatoksiin jotta voisi rähistä. En tiedä kenen pitäisi sille sanoa ettei kaikkea (kuten vesikuppia) kuulu puolustaa, minähän saan viedä siltä vaikka ruoat suusta eikä se sano mitään, mutta toisten koirien kanssa mun narttuni on hirveä päällepäsmäri. Jonkin verran se kai kuuluu ihan belgin perusluonteeseenkin ettei nenille hypitä, mutta en haluaisi että tuo alkaisi luulemaan itsestään liikoja. Muuten se voi kasvettuaan saada aika pahasti köniin joltakin itseään vahvemmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti