lauantai 20. lokakuuta 2012

Se RAVAA!

Pieni ja yksinkertainen asia. Koira ravaa hihnakävelylenkillä. Kuulostaa arkipäiväiseltä, mutta meille se on suuremman luokan työvoitto ja ilonaihe. Se kertoo minulle, että tuon koiran paitsi lihaksissa, myös päässä on vihdoin tapahtumassa jotakin.

Varjo aloitti peitsaamisen olleessaan noin puolivuotias. Tai ehkä se oli peitsannut aiemminkin, mutta silloin aloin kiinnittää siihen huomiota. Vapaana edelläni mennessään se keikkui hassusti kuin kameli, heitellen takajalkojaan huolimattomasti eteenpäin samaa tahtia etujalkojen kanssa. Koiraa itseään askellaji ei tuntunut mitenkään haittaavan, hyvin pääsi eteenpäin ja rytmikin oli tasainen. Omaa mieltäni tämä asia kuitenkin kaihersi. Eihän puolivuotias pentu voi olla jumissa, vai voiko? Koska koirassa ei kuitenkaan näkynyt mitään muuta kummallista, jäi asian pohtiminen siihen. Ehkä peitsi oli vain opittu liikerata, ja sainhan koirani tarvittaessa ravaamaankin mm. mätsärin kehänkiertämistä varten. Muiden peitsaavien belgien näkeminen vain vahvisti mielipidettäni - ei tässä ole mitään kummallista.

Seuraavana syksynä, Varjon ollessa reilun vuoden ikäinen, asia nousi uudestaan mieleen. Ei peitsaaminen edelleenkään koiraa haitannut, mutta olin alkanut miettiä askellajin vaikutusta koiran kuntoon ja lihaksistoon. Peitsi on kertakaikkisen yksipuolista: koira säästää siinä energiaa, mutta samalla liikeradat jäävät lyhyiksi, ja sen sijaan, että tällainen askellus säästäisi kroppaa, se itse asiassa kuormittaakin sitä enemmän, koska lihakset eivät pääse tasapuolisesti käyttöön. Päätin alkaa opettaa Varjolle ravia, ja koska juokseminen ei itseäni kovin kiehtonut, suoritimme opiskelumme pyöräillen.

Alku oli hankalaa. Peitsiä joka välissä, liikkeellelähtiessä, laukasta hidastaessa, vauhdin muuttuessa. Välillä sain Varjon hetkeksi ravaamaan, mutta jatkuvasti sai olla haukkana tarkkailemassa jalkoja, ettei vaivalla esiin saatu askellaji vaihtunut. Koska liikkeellelähtö pyörällä ei ollut kovinkaan nopeaa, koin helpoimmaksi tavaksi vauhdin nopeuttamisen: jos Varjo peitsasi, lisäsin vauhdin hetkeksi niin kovaksi, että sen oli laukattava, ja siitä äkillisesti hidastamalla sain koiran askelluksen muuttumaan. Ravista kehu ja mahdollisimman tasainen vauhti, jotta koiran olisi helppo pitää ravi yllä. Teimme lyhyitä, puolen tunnin lenkkejä, ja syksyn aikana kehitystä tapahtuikin. Pysähdyksestä ravin aloittaminen oli kuitenkin pikkukoiralle edelleen lähes mahdotonta.

Talvella ravaaminen jäi, pyörällä ei pystynyt lumessa ajamaan ja pakkaset olivat niin hurjat, etten voinut omalla keuhkokapasiteetillani kuin unelmoida yli 200 metrin juoksemisesta. Kevään tullessa asia kuitenkin muuttui. Kahden R:n kuurin yhteydessä opettelin pitämään juoksulenkeistä, ja silloin sain havaita, että syksyn pyöräilyistä oli ollut jotakin hyötyä. Huhtikuun aikana Varjo oppi ravaamaan juoksevan ihmisen vierellä, pitämään paremmin askellajinsa ja lähtemään raviin myös pysähdyksestä. Se vaati tietynlaisen "alkunykäyksen", mutta opin itse aika pian, millaisella liikkeellelähdöllä sain koirani heti oikeaan askellajiin.

Varsinainen läpimurto ravaamisessa on kuitenkin tapahtunut viimeisimmän parin kuukauden aikana. Syksyn ja viileämpien säiden saavuttua olen pyöräillyt Varjon kanssa paljon. Mustiainen jaksaa helposti parin tunnin ravilenkin pyörän vierellä, eikä minun tarvitse ajaessani vahtia sen askellusta. Se osaa nostaa ravin suoraan pysähdyksestä, vaikka liikkeellelähtö olisi minkälainen, pitää askellajin, vaikka ylämäessä vauhtini hidastuu. Jopa alamäissä se pystyy nykyään ravaamaan, jos ajan tarpeeksi hiljaa. Olen myös juossut Varjon kanssa lyhyitä (30-40 min) lenkkejä, joilla se saa mennä edelläni joustoremmissä, välillä laukalla spurttaillen, mutta pääasiassa ravaten. Huskyvaljaat päälle saadessaan se tulee rapunovesta ulos asenteella "ja NYT me mennään". Se alkaa oivaltaa suuntakäskyjä, se tietää, mikä ero on sanoilla "ravia" ja "ala vetää". Vauhtia pystyy muuttamaan kumpaankin suuntaan, ja peitsaamista Varjo ei edes yritä. Matkan varrelle sattuvat koirat ovat joskus jänniä, mutta niistäkin pystytään entistä useammin menemään ohi edessä vetäen, turvaa hakematta.

Tämä viimeisin huomio on se toinen syy, miksi ravista niin pidän. Se vaikuttaa Varjon mielentilaan. Rennosti ravatessaan se ei pysty paiseilemaan samalla tavoin kuin tiukasti vierellä kävellessään, peitsatessaan tai jähmettyessään. Ja siksi olin tänään molempien lenkkien aluksi aivan riemuissani. Hihnassa oleva koirani valitsi vapaaehtoisesti askellajikseen ravin. Annoin sille luvan nuuskia, ja kun se tuli takaisin vierelleni kulkemaan, se ravasi taas. Vapaaksi päästessään se ravasi. Pysähtyi välillä katsomaan, missä kuljen, ja jatkoi ravilla. Minun rakas pieni kamelini, vinkuhippiäiseni. Se alkaa oivaltaa. Ja ai että, miten se myös alkaa vähitellen näyttää hyvältä. Ihan oikealta koiralta, ei enää nälkäänäkevältä rimpulalta.

© Nova

maanantai 1. lokakuuta 2012

Qisan kisakuu

Tässä kuussa olemme Varjon kanssa olleet aivan huiman monessa kisassa. Kolme koitosta on yli puolet meidän tähänastisesta kilpailuhistoriastamme, ja kun nämä kaikki osuivat kolmen viikon sisään, alkoi ohjaajaakin tahti jo melkein hirvittää.

Ensimmäinen yhteistyötesti tuli vain reilun viikon päästä Lapista paluun jälkeen. Istuessani tunturin huipulla Nova oli puhelimessa ilmoittanut, että me muuten mennään 12. päivä Ojankoon hyppymölleihin. Apua, ajattelin minä. Oltiinhan me koko kesä treenattu ohjauskuvioita ja siivekkeenkiertoja, mutta että ihan mölleihin... No, kerran ehdittiin treenata kotiinpalattuamme, tässä yhteydessä Varjolle mm. esiteltiin muuri, jota ei ollut hypännyt koskaan ennen. Pikkumustiainen ei kokenut palikkarakennelmassa olevan mitään kummallista, vaan leiskautti yli samanlaisella jättiloikalla kuin mistä tahansa muustakin. Samaisella kerralla kokeiltiin muutama möllirata, ja kyllähän se koira ohjautui, kun vain itse tajusin, mitä tehdä ja muistin, missä rata kulki. Osallistuminen alkoi vaikuttaa järjelliseltä idealta.

Koska kyseessä olivat möllikilpailut, oli ohjaajalla halutessaan mahdollisuus ottaa kaksi starttia, ja käytimme tietenkin tilaisuuden hyväksemme. Rata näytti jotakuinkin tältä. Paljon sellaista, missä koiraa saattoi kuljettaa vain vierellä juosten, mutta oli siellä muutama kohta, joissa kesällä läpikäydyistä ohjauskuvioista oli hyötyä. Kakkosesteelle suunnittelin hasardiksi laskettavan persjätön, jonka kuitenkin ajattelin Varjon ohjausherkkyydestä johtuen toimivan, ja ysin ja kympin välissä valssi. Lopussa olisi kiva, jos koira irtoaisi eteen, mutta varustauduin myös juoksemaan lujaa koiran vieressä, irtoaminen kun ei ole Varjolta vielä kovin itsestäänselvää.

Novan ja Titon jälkeen oli vain yksi kilpailija ennen meitä, ja koska halusin ehdottomasti saada Novan radan videolle, jäi oma valmistautumiseni melkoisen lyhyeksi. Kamera pussiin, Varjolle kuiskaus "Aksaa!" ja hetken leikki remmillä, sitten asetuimmekin jo lähtöön. Intokiljunta alkoi heti koiran singottua liikkeelle, ja ainoa ajatukseni oli, että hemmetti, se menee lujaa. Persjättökäännös toimi yllättävän hyvin, ja vaikka ohjaus ei ollutkaan erityisen levollista, muistin radan ja koira meni sinne minne pitikin (putkea 12 lukuunottamatta, olin ajatellut laittaa koiran toiseen päähän kuin minne se singahti, mutta tässä suunnan sai itse valita, mikä oli meidän pelastus). Lopussa oli ihan mahtava fiilis, hei, mehän tehtiin se rata!

Toisella kierroksella niin omani kuin koiran keskittyminen vähän herpaantui, ja vaikka Varjo olikin nopea, sen käännökset levisivät omasta mielestäni turhan paljon ja tiputti myös muurilta palan. Eipä kuitenkaan haitannut, kun alla oli onnistunut rata. Joka sitten lopulta toi meille möllimaksien pronssia! Nova ja Tito olivat jo voittaneet koko luokan, joten paremmin ei olisi voinut päivä mennä. Vähän meitä takapihaliitäjiä kyllä huvitti, kun seurojen ulkopuolelta tullaan viemään 2/3 palkinnoista.

Novan versio päivän kulusta kannattaa myös käydä lukemassa.

Meidän liitokoirat. 

Loput kuukauden kilpailut olivat Varjolle ja minulle tutummasta lajista, tokosta. CityBelgien riveissä kisattiin ensin HSKP:n piirinmestaruuksista Tuomarinkartanossa. Näihin kisoihin meillä oli selkeä tavoite: ykköstulos ja TK1. Tuomarina oli Taru Torpström, joka oli arvostellut myös osan SM-kisojen liikkeistä. Sieltä oli jäänyt vaikutelma, että tykkää meidän tekemisestä, joten lähdin kisaan aika luottavaisin mielin.

Kehääntulotarkastuksessä koirani pöhähti pari kertaa, mutta työt teki Varjomaiseen tapaansa ympäristönsä unohtaen. Luoksepäästävyydestä epäsosiaalinen koirani sai jälleen kympin, koska se tehdään käskyn alla... Puolivälissä yksilöliikkeita tuli tunne, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiedän, että Varjo osaa nämä jutut, ja voin luottaa sen myös tekevän kaiken niin hyvin kuin osaa. Tuomari tykästyi meihin tosissaan, vapaanaseuruun vasemmallekäännöksessä (josta vahingossa annoin Varjolle täyskäännösvihjeen ja jonka siksi heitti raivolla ja vähän ylikin) kommentoi yleisölle kesken liikkeen: "Näin tää käännös pitää tehdä!"

Saatiin mun mielestä vähän turhan paljon pisteitä, etenkin seuruun täyskäännökset oli kaukana täpäkästä. Muuten kyllä tykkäsin kovin sekä koiran asenteesta että tekemisestä. 200 pistettä, KP, TK1 ja luokkavoitto ei pahemmin liikekohtaista piste-erittelyä kaipaa. Meille jäi hyvä mieli ja koiralla oli hauskaa!

Tällainen pokaali oli Varjon mielestä aika
makea juttu. Joku on niin ylpeä!
© Nova 

Vain viikko kisaväliä, ja vuorossa olivat belgien rotumestistokot Kirkkonummella. Koska alokasluokka oli läpikoluttu, oli vuorossa tällä kertaa avoin. Alokasluokasta poikkeavaa estehyppyä treenattiin kaksi kertaa ennen koetta, ja muutenkin viikon treenimäärä jäi muutamaan kertaan. Mutta eihän niitä liikkeitä silloin enää opetella, ennen kisaa haetaan vain hyvää fiilistä.

Aamulla jännitti aavistuksen. En pelännyt, että koira alkaa törttöillä, mutta koska kyseessä oli minullekin ensimmäinen avoimen koe, en ollut samalla tavoin varma liikkeistä, niiden järjestyksestä ja onnistumisesta kuin alokkaassa. Onnistunut kehääntulotarkastus antoi jo itsessään kuitenkin niin paljon voimaa, että luotto Varjoon ja meidän yhteistyöhömme parani kertaheitolla. Liikkeet pisteineen ja selityksineen alla.

Paikkamakuu: 10
Meni alas niin, että tassujen päät eivät olleet samassa kohdassa. Lähtiessäni siirsin ensimmäisellä askeleella Varjon etutassua muutaman sentin. Kolme minuuttia jännitystä kulman takana, vieressä oleva oli noussut istumaan. Videolta näkyy että Varjo on käännellyt päätään, kuono kävi kerran maata kohti, mutta muuten on maannut suhteellisen rauhallisena.

Koska luokassa oli epätavallisen paljon epäonnistumisia ja toisia häiritseviä koiria, joutui eräskin koirakko uusimaan liikkeen kahdesti. Tähän tarvittiin varmasti maassa pysyviä häiriökoiria, joten ilmoittauduimme Varjon kanssa vapaaehtoisiksi. Ilmaista paikkamakuutreeniä vieraassa paikassa, vierailla koirilla, miksei siis käyttäisi tilaisuutta hyväkseen! Olin puolittain näkyvissä, niin että pystyin kyyläämään koiraani. Vähän haisteli viereensä, mutta lopetti heti, kun tajusi, että katsoin. Tätä siis treenataan seuraavaksi suojelupiiloilla, joissa on vakoilureiät.

Seuraaminen vapaana: 9,5
Laama mitkä käännökset. Nää on niin treenilistalla. Johtuuko siitä että normaalisti tykkään tehdä käännöksiä tosi paljon, joten kun on pidempää pätkää suoraa ennen niitä, ei keskity tarpeeksi. Ohjaaja töpeksi ja pysähtyi toisen täyskäännöksen jälkeen, vaikka piti jatkaa matkaa... Mutta Varjolla oli tokoon sopiva vire, ei painanut ja piti kontaktin.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 9
Ei muuta vikaa kuin että saisi mennä nopeammin. Varjolle kuitenkin normi, toi on se vauhti mitä tykkää mennä. Tän nopeuttamista pohditaan edelleen.

Luoksetulo: 8
Tää oli hieno. Koira teki just tasan kuten on opetettu, vaikkei teekään lukkojarrutusta, pysähtyi hyvin eikä teputtanut. Lujaa ja tiiviisti eteen. Minä tykkäsin, tuomari ei. Pistevähennys mun liian pitkästä pysäytyskäsimerkistä ja painamisesta edessä.

Seisominen seuraamisen yhteydessä: 9
Seisahtuminen meni mun makuun liian pitkäksi, ei pysähtynyt heti käskyn saatuaan vaan otti kaksi askelta. Kun kävelin ohi, otti toisella takajalalla väistöaskeleen sivulle. Paineistuiko se jostain? Tää oli outo. Heti kehän jälkeen testattuna seisahtui naps ja kesti paikallaan vaikka astelin sen yli puolelta toiselle. Treenilistalle silti lisää häiriökestävyyttä tähän!

Video: seuruu-maahan-luokse-seiso (alkaa vasta seuruun lopusta, kuvaajalla oli vähän ongelmia kameran kanssa)

Nouto: 10
Tästä olin aivan julmetun iloinen. Tajusin rauhoittaa tilanteen sekä ennen heittoa että ennen noutokäskyn antamista, joten Varjo lähti innolla, muttei huutanut. Koppasi kapulan suuhunsa niin vinoon että pelkäsin sen tippuvan, mutta supereliö korjasi sen vauhdissa, tuli laukalla takaisin, istui lähelle hienoon luovutusasentoon ja irrotti tyylikkäästi vasta käskystä. Näitä tilanteenrauhoittamisia siis lisää, kyllä se pystyy itsensä kasaamaan, jos mä en ruoki sen innostusta.

Kaukot: 9,5
Istumiset aika jees, maahan meni hitaasti, mutta kuitenkin molemmilla kyynärillä. Tuomari ei valittanut mitään tekniikasta, vaan jopa kehui sitä, puolen pisteen rokotus tuli ensimmäisen istumisen liian pitkästä käsimerkistä. Se pitäisi olla helposti korjattavissa, kunhan minä vain tiedostan, mitä teen.

Video: nouto-kaukot

Estehyppy: 9
Tässä kohtaa ei enää kyennyt, vähän piti vinkaista lähdössä. Sanni, se rauha näissä sivulta lähtevissä liikkeissä! Mun mielestä teki hyvin, istui heti käskystä, tuli nätisti takaisin eteen ja siirtyi hyvin ja suoraan sivulle. Piste lähti edessäpainamisesta ja tuomarin mielestä liian hitaasta istumisesta esteen takana. No, subjektiivinen arvostelulaji.

Video: hyppy

Kokonaisvaikutus: 10
Hyvää ja iloista työtä. Niin olikin, tästä oltiin yhtä mieltä!

Hieno Varjoeläin. Vaikka oma olo oli ajoittain vähän pihallaoleva, teki mustiaiseni taas töitä täysillä. Näin pitääkin, tulee tunne, että on osannut tehdä jotain oikein, kun koiralla on kehässä kivaa. Se sai osan mun evässämpylästä ja pienen palan kanttiinista löytynyttä kakkua, kun istuttiin kehän laidalla katselemassa muiden suorituksia.

185,5 pistettä tarkoitti lopulta avoimen luokan voittoa kunniapalkinnon kera. Voi hassu Vantturani.

Kuukauden palkintosaldo:
keltainen ruusuke agimölleistä, oikeanpuolimmaiset kolme ruusuketta
sekä pokaali piirimestiksistä ja kaksi vasemmanpuolimmaista ruusuketta
sekä mitali Kirkkonummelta. Ja minä kun jotenkin olin mieltänyt,
että niitä ruusukkeita saa vain näyttelyistä...

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää syksyn kokeet. Nyt me hiotaan yksityiskohtia ja treenaillaan hetki vain ihan keskenämme!