Se RAVAA!

Pieni ja yksinkertainen asia. Koira ravaa hihnakävelylenkillä. Kuulostaa arkipäiväiseltä, mutta meille se on suuremman luokan työvoitto ja ilonaihe. Se kertoo minulle, että tuon koiran paitsi lihaksissa, myös päässä on vihdoin tapahtumassa jotakin.

Varjo aloitti peitsaamisen olleessaan noin puolivuotias. Tai ehkä se oli peitsannut aiemminkin, mutta silloin aloin kiinnittää siihen huomiota. Vapaana edelläni mennessään se keikkui hassusti kuin kameli, heitellen takajalkojaan huolimattomasti eteenpäin samaa tahtia etujalkojen kanssa. Koiraa itseään askellaji ei tuntunut mitenkään haittaavan, hyvin pääsi eteenpäin ja rytmikin oli tasainen. Omaa mieltäni tämä asia kuitenkin kaihersi. Eihän puolivuotias pentu voi olla jumissa, vai voiko? Koska koirassa ei kuitenkaan näkynyt mitään muuta kummallista, jäi asian pohtiminen siihen. Ehkä peitsi oli vain opittu liikerata, ja sainhan koirani tarvittaessa ravaamaankin mm. mätsärin kehänkiertämistä varten. Muiden peitsaavien belgien näkeminen vain vahvisti mielipidettäni - ei tässä ole mitään kummallista.

Seuraavana syksynä, Varjon ollessa reilun vuoden ikäinen, asia nousi uudestaan mieleen. Ei peitsaaminen edelleenkään koiraa haitannut, mutta olin alkanut miettiä askellajin vaikutusta koiran kuntoon ja lihaksistoon. Peitsi on kertakaikkisen yksipuolista: koira säästää siinä energiaa, mutta samalla liikeradat jäävät lyhyiksi, ja sen sijaan, että tällainen askellus säästäisi kroppaa, se itse asiassa kuormittaakin sitä enemmän, koska lihakset eivät pääse tasapuolisesti käyttöön. Päätin alkaa opettaa Varjolle ravia, ja koska juokseminen ei itseäni kovin kiehtonut, suoritimme opiskelumme pyöräillen.

Alku oli hankalaa. Peitsiä joka välissä, liikkeellelähtiessä, laukasta hidastaessa, vauhdin muuttuessa. Välillä sain Varjon hetkeksi ravaamaan, mutta jatkuvasti sai olla haukkana tarkkailemassa jalkoja, ettei vaivalla esiin saatu askellaji vaihtunut. Koska liikkeellelähtö pyörällä ei ollut kovinkaan nopeaa, koin helpoimmaksi tavaksi vauhdin nopeuttamisen: jos Varjo peitsasi, lisäsin vauhdin hetkeksi niin kovaksi, että sen oli laukattava, ja siitä äkillisesti hidastamalla sain koiran askelluksen muuttumaan. Ravista kehu ja mahdollisimman tasainen vauhti, jotta koiran olisi helppo pitää ravi yllä. Teimme lyhyitä, puolen tunnin lenkkejä, ja syksyn aikana kehitystä tapahtuikin. Pysähdyksestä ravin aloittaminen oli kuitenkin pikkukoiralle edelleen lähes mahdotonta.

Talvella ravaaminen jäi, pyörällä ei pystynyt lumessa ajamaan ja pakkaset olivat niin hurjat, etten voinut omalla keuhkokapasiteetillani kuin unelmoida yli 200 metrin juoksemisesta. Kevään tullessa asia kuitenkin muuttui. Kahden R:n kuurin yhteydessä opettelin pitämään juoksulenkeistä, ja silloin sain havaita, että syksyn pyöräilyistä oli ollut jotakin hyötyä. Huhtikuun aikana Varjo oppi ravaamaan juoksevan ihmisen vierellä, pitämään paremmin askellajinsa ja lähtemään raviin myös pysähdyksestä. Se vaati tietynlaisen "alkunykäyksen", mutta opin itse aika pian, millaisella liikkeellelähdöllä sain koirani heti oikeaan askellajiin.

Varsinainen läpimurto ravaamisessa on kuitenkin tapahtunut viimeisimmän parin kuukauden aikana. Syksyn ja viileämpien säiden saavuttua olen pyöräillyt Varjon kanssa paljon. Mustiainen jaksaa helposti parin tunnin ravilenkin pyörän vierellä, eikä minun tarvitse ajaessani vahtia sen askellusta. Se osaa nostaa ravin suoraan pysähdyksestä, vaikka liikkeellelähtö olisi minkälainen, pitää askellajin, vaikka ylämäessä vauhtini hidastuu. Jopa alamäissä se pystyy nykyään ravaamaan, jos ajan tarpeeksi hiljaa. Olen myös juossut Varjon kanssa lyhyitä (30-40 min) lenkkejä, joilla se saa mennä edelläni joustoremmissä, välillä laukalla spurttaillen, mutta pääasiassa ravaten. Huskyvaljaat päälle saadessaan se tulee rapunovesta ulos asenteella "ja NYT me mennään". Se alkaa oivaltaa suuntakäskyjä, se tietää, mikä ero on sanoilla "ravia" ja "ala vetää". Vauhtia pystyy muuttamaan kumpaankin suuntaan, ja peitsaamista Varjo ei edes yritä. Matkan varrelle sattuvat koirat ovat joskus jänniä, mutta niistäkin pystytään entistä useammin menemään ohi edessä vetäen, turvaa hakematta.

Tämä viimeisin huomio on se toinen syy, miksi ravista niin pidän. Se vaikuttaa Varjon mielentilaan. Rennosti ravatessaan se ei pysty paiseilemaan samalla tavoin kuin tiukasti vierellä kävellessään, peitsatessaan tai jähmettyessään. Ja siksi olin tänään molempien lenkkien aluksi aivan riemuissani. Hihnassa oleva koirani valitsi vapaaehtoisesti askellajikseen ravin. Annoin sille luvan nuuskia, ja kun se tuli takaisin vierelleni kulkemaan, se ravasi taas. Vapaaksi päästessään se ravasi. Pysähtyi välillä katsomaan, missä kuljen, ja jatkoi ravilla. Minun rakas pieni kamelini, vinkuhippiäiseni. Se alkaa oivaltaa. Ja ai että, miten se myös alkaa vähitellen näyttää hyvältä. Ihan oikealta koiralta, ei enää nälkäänäkevältä rimpulalta.

© Nova