Varjon valtakunta: maaliskuuta 2013

Kaikki sai alkunsa yhdestä sähköpostista. Varjon siskon Qirin omistaja Greta lähetti minulle viestin, jossa kertoi olevansa tulossa koirineen Suomeen. Alun perin suunnittelimme tapaamista Helsinkiin, mutta se ei kuitenkaan onnistunut yhteensopimattomien aikataulujen vuoksi. Näin ollen minä, joka olin silti päättänyt haluta nähdä viimeisenkin Varjon sisaruksen, katsoin kalenteristani vapaapäivän, pakkasin kassini ja koirani ja suuntasin viime viikon tiistaipäiväksi Turkuun, johon Greta ja Qiri olivat majoittuneet viikoksi agilityvalmennukseen.

Halusin lähteä ajoissa liikkeelle, jotta minulla ja Varjolla olisi rauhassa aikaa kuljeskella ympäriinsä ennen suunniteltua tapaamista. Lähtö kotoa 7.25, lippu ostettu 7.53, ja hyvin ehdimme kahta minuuttia yli kahdeksan lähteneeseen junaan. Varjo oli tässä vaiheessa vielä vähän aamutokkurassa, ja jatkoi junassa uniaan jalkatukea päänalusena käyttäen.

Turun päärautatieasemalle saavuimme hieman yli kymmenen. Ensimmäisenä selvitin, missä sijaitsi bussiasema, suunnitelmanani kun oli päivän päätteeksi tulla illan viimeisellä bussilla kotiin. Bussiasema löytyikin helposti, ja siitä lähdimme kuljeskelemaan katuja pitkin. Lyhyen ulkonatallustelun jälkeen viima alkoi kuitenkin tuntua sen verran inhottavalta, että eteensattunut kauppakeskus ilman koirankieltokylttiä oli helpotus. Stockmannin levyosastolla Varjo kävi taas itsekseen hyllyjen viereen maate, kun totesi, ettei täällä tapahdu mitään järkevää. Myyjääkin nauratti koiran levollinen ilme sen katsellessa ympärilleen sen näköisenä, kuin ei olisi koskaan muuta tehnyt. Mukaan tarttuivat Sibeliuksen sinfoniat, ne kun kerran sai kätevästi samassa paketissa ja klassisesta musiikista oli kanta-asiakaskortilla vielä kahdenkymmenen prosentin alennus. Kahvilasta teetä ja majoittuminen porrastasanteelle, johon Varjo oli vähällä nukahtaa. Kyllä se näihin paikkoihin osaa rauhoittua.

Vähän yhden jälkeen lähdimme kävelemään takaisin rautatieasemalle päin. Aseman lähistöltä löytyi kiva puistikko, jossa Vanttura pääsi vähän riehumaan ja tottistelemaan. Se sai juosta polkuja ympäri , hyppiä penkkirivistön läpi, tehdä liikkeestä- ja luoksetulon pysäytykset, ja pääsimmepä muutaman agin saksalaisenkin eri suunnista harjoittelemaan, kun sopivan lähekkäin olevat puut suorastaan houkuttelivat siihen. Leikkihetken jälkeen olikin hyvä mennä rautatieasemalle odotelemaan henkilöitä, joiden kohtaamisesta Vanttu-parka oli toistaiseksi autuaan tietämätön.

Hetken odottelun jälkeen rautatieasemalle asteli kaksi henkilöä. Tunnistin Gretan äiteineen jo ovelta, nousin ja otin koiran mukaani. Kohdalla pysähdyin sanomatta sanaakaan, ajattelin, että Varjo saisi rauhassa mennä haistelemaan. Joo, menihän se - pelkohaukahdusten kera. Kaikuva rautatieaseman halli tuskin yhtään auttoi asiaa, Varjo todennäköisesti säikähti omaa ääntään lisää. Kiinnostus voitti jännityksen, kun kummajaiset kaivoivat nameja taskustaan, mutta silti useamman minuutin ajan kuonosta lähti epämääräisiä kiljahduksia. Lähdimme kävelemään hotellille päin, josta Greta oli tarkoitus hakea Qiri, ja kävellessä Varjo vähitellen rauhoittui.

Seuraava jännityksen paikka: Qirin tapaaminen. Jäimme Gretan äidin kanssa hotellin ulkopuolelle odottamaan, kun Greta lähti hakemaan Qiriä. Koska minä en rehellisesti sanottuna tiennyt, kumpi olisi Varjolle parempi, olla ihan ovensuussa vai mennä kauemmas odottamaan, jäin siihen. Tiesin, että se tulee tänään huutamaan joka tapauksessa, turha minun on siitä stressata. Mutta taas koirani yllätti minut täysin. Greta tuli ovesta remmi suorana vetävän Qirin kanssa - Varjo ehti mustan koiran nähdessään kiljaista kerran, ja sitten Qiri oli jo meidän luonamme, Varjo sen peräpäässä aivan innoissaan haistelemassa, "mitä-kuka-tämä-oikein-on". Siksi että kyseessä oli sen sisko, siksi että se oli belgi, siksi ettei ollut muuta mahdollisuutta kun koira oli jo siinä, vai jostain muusta syystä, ei voi tietää. No mutta, mikäs siinä, parempi näin. Qiri hyppäsi Varjon nopeasti haisteltuaan minua vasten, juuri samalla tavoin kuin Waara aikoinaan. Väkisinkin kävi pieni kateuden häivähdys, "tällaisen koiran minä halusin..."

Kävelimme läheiselle mäelle, jossa saatoimme päästää koirat irti. Qiri lähti ravaamaan eteenpäin ympäristöstään välittämättä, ja päästin Varjon myös hetken päästä remmistään käskyllä "leikkimään".

Tässä välissä kerrottakoon, että Varjolla on erikseen sanat "vapaa" ja "leikkimään". "Leikkimään" tarkoittaa juuri sitä mitä merkitseekin, tälloin Varjolla on lupa mennä haastamaan toista koiraa leikkiin ja se saa riehua sen kanssa niin paljon kuin huvittaa. Sanottaessa "vapaa" sillä on niinikään lupa juosta, se saa ohittaa toisen koiran, mahdollisesti jopa mennä haistelemaan sen kanssa samaa puskaa, mutta sillä ei ole lupa koskea toiseen koiraan tai juosta täysillä sitä päin. Näin siksi, että meillä on useampi koiratuttu, joiden kanssa Varjon on mahdollista juosta yhtä aikaa vapaana, mutta joiden kanssa se ei syystä tai toisesta voi leikkiä. Joko toinen koira pelkää Varjon rajua leikkimistapaa (hauku, paini, tarraa niskasta ja nujuuta), tai koirien käyttämä kieli ja tapa leikkiä ovat keskenään niin erilaiset, ettei yhteispeli suju. Kun Varjo tietää, mitä se saa remmistä päästyään tehdä, on sen vapaanajuoksuttaminen erilaisissa seuroissa paljon helpompaa.

Mutta takaisin Turkuun ja tähän tarinaan. Varjo siis lähti luvan saatuaan Qirin luo haastamaan tätä leikkiin kanssaan, pyörähteli siskonsa edessä, otti leikkiinkutsuasentoja, haukahteli, kävi napsimassa niskasta, tasan sitä, mitä belgi nyt voi toiselle tehdä. Pahimpia näppäilyjä kielsin, mutta muuten ajattelin, että haastakoon nyt, kun kerrankin on kaltaistaan seuraa. Qiri lähinnä väisteli ja yritti jatkaa matkaansa sanomatta Varjolle oikeastaan mitään. Päästiin mäen päälle jossa oli koirapuisto, menimme sinne sisään. Jossain vaiheessa koirat olivat selkäni takana, en nähnyt mitä tapahtui, mutta oletettavasti Qiriltä meni Varjon haastamiseen hermo - seurauksena aivan julmetun karjunnan narttutappelu. Gretan äiti oli minuakin nopeampi ja sai Qirin takajaloista kiinni, minä tarrasin Varjoa pannasta, ja ennen kuin koirat saatiin erilleen, ehdin nähdä, miten Qirillä oli täyden suun puruote minun koirani kuonosta. Varjo karjui raivosta vielä viisi metriä toiseen suuntaan raahattaessa, ennen kuin se tajusi, mitä tapahtui ja ääni muuttui itkupelkokiljunnaksi. Tsekkasimme koirat, ei verta. Varjon kuonossa kaksi senttiä silmän alla oli hammaspainauma, joka ei ollut mennyt läpi vain siitä ainoasta syystä, että suoraan ihon alla oli luu.

Sanoin, että voisimme päästää koirat olemaan niin, että sanon Varjolle "vapaa", se kun tietää silloin, ettei Qiriin saa koskea. Greta äiteineen näytti kuitenkin epäileväiseltä, ja pyysivät sen sijaan näyttämään meidän tokoa, joten mikäs siinä, saamansa piti. Varjo teki töitä hienon keskittyneesti, osasi kaikki jäävät ja onnistui jopa kaukojen vaihdot oikealla tekniikalla liikuttamatta takatassujaan lainkaan. Jei! Saimme osaksemme ihailua ja selitin muutamasta liikkeestä, miten olen ne opettanut. "Sillä on niin ihanan rauhallinen asenne." Niin no, Varjo on vähän vakava.

Saimme nähdä myös Gretan ja Qirin tokoilua. Qiri asenne oli tosiaan varsin erilainen kuin Varjon, joka menee tekemään töitä. Qirillä oli pelkästään hauskaa. Lentävän hauskaa. Kaikki sen tekeminen oli sanalla sanoen ilmavaa, sen seuruu oli elastisen säpäkkää, sen sivulletulohyppy nousi päälle metriin, se lanautui maahan. Sääli, ettei saanut niitä kaukoja videolle - teknisesti niillä ei olisi ansainnut lainkaan pisteitä, sillä koira liikkui jokaisella vaihtohypyllä vähintään puoli metriä johonkin suuntaan, mutta huvittavuusarvoltaan ne olivat täyden kympin luokkaa. En voinut olla hihittämättä ääneen, vaikka se varmasti hiukan epäkohteliasta olikin, niin huvittava joka suuntaan räiskähtelevä haiven oli.

Qirin tokottelun aikana Varjo oli ollut lepoon käskettynä maassa odottelemassa. Se oli maannut siinä tyynen rauhallisena, välillä päätään maahan laittaen. En ollut ajatellut asiaa sen kummemmin, ennen kuin se minulle sanottiin. "Vau, miten sun koira osaa odottaa rauhassa." Mutta onhan se totta. Ei minun tarvinnut miettiä, lähteekö se siitä johonkin, saatoin keskittyä Gretan ja Qirin kuvaamiseen. Seuraavaksi yhteiskuva sisaruksista, miten niin tästä huomaa, kummalle on sanottu, että pää pitää laittaa kuvausta varten maahan, ja kummalle se on maahan-käskyn yhteydessä luonnollinen tapa toimia...

Ylläolevasta asetelmasta Qiri kutsuttiin kuvauksen jälkeen luokse, ja se singahti paikaltaan aivan täyttä vauhtia. Olin aika yllättynyt ja otettu, kun Varjo pysyi siitä huolimatta maassa.

Äkkiä kuulin portin suunnalta haukun, ehdin tarrata Varjoa pantaan ja katsoin sen jälkeen vasta taakseni. Kyllä vain, puistoon oli tulossa muita. Sanaakaan sanomatta lähdin viemään Varjoa toisesta portista ulos, minulla kun ei ole aavistustakaan, mitä se olisi puistoon singonneille pikkukoirille tehnyt, eikä todellakaan huvittanut lähteä kokeilemaan. Maahankäskettynä se aidan toiselta puolen sitten hirvityshaukahteli, kun menin takaisin hakemaan tavaroitani ja selittämään Gretalle ja äidilleen, ettemme voi puistoon jäädä. Samalla katselin jälleen kerran kateellisena Qiriä, joka remmiin kytkettynä välinpitämättömästi seisoskeli luokse juosseiden pikkukoirien ympäröimänä sanomatta sanaakaan.

Lähdimme kiertelemään kaupungille, ajatuksena oli, josko voisimme lounastaa jossakin. Ongelma numero yksi tosin käveli kaksin mustin kappalein rinnallamme: mihin pääsisimme koirien kanssa? Kerroin Gretan äidille, että Suomessa on tapana merkitä oveen, mikäli koirat ovat ravintolaan tervetulleita, eikä niitä paikkoja kovin monia ole, mutta siitä huolimatta hän päätti yrittää ja kävi kyselemässä, josko kuitenkin voisimme tulla. Muutamasta paikasta saimme kieltävän vastauksen, mutta sitten meitä onnisti, ja eräs sivukadun tyhjillään oleva pizzeria toivotti meidät tervetulleiksi. Gretan äiti oli vakuuttanut, että koirat ovat "well trained", eikä niitä kyllä yhtään tarvinnut hävetä. Molemmat rauhoittuivat ruokailun ajaksi pöydän alle, Varjo lopulta jopa kiepille puolihorrokseen, ihan kuin se tekisi tällaista joka päivä. Saimme nauttia paitsi hyvin käyttäytyvistä koiristamme, myös ystävällisestä palvelusta ja niin suurista pizzoista, että kaikkien annoksesta jäi vielä mukaanotettavaakin.

Olin alustavasti kysellyt, olisiko minun mahdollista tulla katsomaan Gretan ja Qirin agilitytreenejä. Greta oli sähköpostiin kirjoittanut, että tämä sopisi, mutta nyt tilanne olikin sellainen, että Greta äiteineen oli luvannut kuskata jonkin tuttunsa toiseen kaupunkiin ennen agitreenejä, enkä minä mahtuisi autoon mukaan. He olivat jo kiittämässä käynnistä ja saattamassa minua takaisin rautatieasemalle, mutta en ajatellut luovuttaa ihan näin helpolla.... Tiesin, että myös kasvattaja Erja ja Varjon veljen Nomin omistaja Noora olivat tulossa paikalle, joten ei muuta kuin soitto Erjalle ja kyselemään, josko minun mukaankaappaamiseni Turun keskustasta ennen hallille menoa onnistuisi. Erja lupasi tämän onnistuvan, joten pääsisin kuin pääsisinkin treenit näkemään. Greta ja äitinsä lähtivät kaverinsa luo, ja sovimme näkevämme illalla hallilla. Ennen eroamistamme otimme kuitenkin koirista vielä muutaman yhteisposeerauskuvan.

Harmaahousuinen ravihevonen ja köyryselkäinen mudi. Sukua?

Naamatkin on ihan erinäköiset. Totta puhuen päälaessa ja otsassa on jotain samaa,
vaikkei sitä tästä kuvasta ehkä kovin selvästi huomaa.

Kurrekoirat ja Greta.

Siskoskoiralle väliaikaisheipat sanottuamme suuntasimme jo tutuksi tulleeseen kauppakeskus Hansaan, tarkemmin sanottuna sen yhdelle tietylle porrastasanteelle. Varjo torkkui jaloissani ja minä kävin mielenkiintoisen keskustelun erään tuhdissa krapulassa olevan mieshenkilön kanssa hänen 76 kiloisesta saksanpaimenkoirastaan Farukista, joka eron yhteydessä meni poliisille. Kellon näyttäessä vähän vaille seitsemää keräsin jälleen tavarani ja koirani, ja suuntasimme bussiasemalle, josta Erja oli luvannut napata meidät paremmin pakastearkkuna tunnettuun matkailuautoonsa. Emme ehtineet seisoskella asemalla kauaa, kun tuttu auto jo kurvasikin paikalle. Koska Noora oli myös matkassa mukana, Erja viittoi meitä nousemaan suoraan takatilaan. Ovi auki, koiralle kehotus hypätä sisään ja itse perässä. Yhden puffin protesti ehti kuulua, ennen kuin Varjo oli jo tungettu samaan tilaan sille täysin vieraan Syken kanssa. Suuntasimme hallille, joka löytyi kohtalaisen helposti, ja johon Greta äitinsä kanssa olikin jo ehtinyt saapua.

Kun paikalla kerran oli äiti ja kolme sisarusta, piti koirista saada yhteiskuva. Alkutilanne tosin oli vähintäänkin hämmentävä, kun Waara meinasi kilahtaa Varjolle jo ennen kuvanottoa ja Varjo huusi paniikkia vielä monta sekuntia sen jälkeen kun kukaan ei siihen enää koskenut... Mutta käskyn allahan kaikki on mahdollista. Ulkona oli pilkkopimeää ja kaikki kuvat ovat Gretan kameralla, toivottavasti edes joku onnistui. Rivissä istuvista koirista yksikään ei silmämääräisesti näyttänyt toiseltaan.

Agitreenit olivat alkamassa, joten muut koirat pakattiin autoon, minä otin Varjon mukaani ja hipsimme halliin. Gretalla ja Qirillä oli tunti yksityistä aikaa Janita Leinosen opissa, ja innolla katselimme ja kuuntelimme, mitä neuvoja parivaljakolle tulisi. Hyvin pian kävi ainakin selväksi, että Qiri oli nopea. Juu, Varjokin on, mutta Qiri oli vielä jotain ihan muuta. Se suorastaan lensi. Yhdessä vaiheessa totesin, etten nähnyt koiran menevän putkeen, näin vain mustan vilahduksen. Gretalla oli vähän hakemista rakettimaisen nopean koiransa ohjaamisessa, mutten kyllä yhtään ihmettele. Tunnin edetessä Qirille saatiin kuitenkin hienoja radanpätkiä ja kontaktistoppeja.

Janita otti välillä oman koiransa näyttämään esimerkkiä, enkä taaskaan voinut kuin ihailla Qirin välinpitämätöntä suhtautumista edessään muutaman metrin päässä juoksevaan bortsuun. Sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, se vain jyrsi omaa oranssia palkkiorengastaan. Mutta täytyy sanoa, että olin ihan iloinen Varjonkin kyvystä rauhoittua halliin jalkoihini. Se sai lyhyen sätkyn vain silloin, kun sen kuonon edestä täysin äkkiarvaamatta singahti bc, joka hyppäsi muitta mutkitta viereeni sohvalle. Sain kuitenkin napattua Varjon kuonosta nopeasti kiinni, ja bortsukin kutsuttiin sohvalta töihin, joten tilanne oli ohi ennen kuin oli oikeastaan edes alkanut.

Valokuvauksen yhteydessä ennen treenejä oli jo käynyt selväksi, että Varjolla ja veljellään Nomilla saattaisi synkata keskenään. Niinpä treenien loputtua otimme koirat ulos ja päästimme hallin laitamille hillumaan. Ja voi hyvänen aika että niillä oli hauskaa, kummallakin. Päätöntä juoksua, rajua painintaa, toisen jyräämistä ja ja kaulakarvoista nyhtämistä, mutta ilman ääntäkään. Leikistä näki, että koirat ymmärsivät toisiaan, mikä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys Varjon kanssa. Olin todella iloinen, että Varjo pääsi edes tämän pienen hetken leikkimään kaltaisensa kanssa, edellisestä kerrasta kun on kuukausikaupalla aikaa.

Varjo oli päivästä ihan aavistuksen poikki,
ja sammui pakastearkun lattialle saman tien.

Leikkihetken jälkeen tuli vilkaistua kelloa. Joka sitten olikin ihan muuta kuin piti... Treenien oli määrä loppua klo 21, joten olin ajatellut, että ehtisin aivan mainiosti päivän viimeiseen, Turusta klo 22 lähtevään bussiin. Jotenkin kummallisesti kello kuitenkin näytti varttia vaille kymmentä, eikä halli ollut aivan keskustan kupeessa. Olin aavistuksen neuvoton, mutta Erja pakkasi meidät kaikki pakastearkkuunsa ja lähti ajamaan. "Sä lähdet nyt meidän mukaan Tampereelle."

Öisen matkustelun ja kätevyyspohdinnan lopputuloksena päädyimme Varjon kanssa yöksi Nooralle. Saimme erinomaisen yösijan, enkä voi kuin kiittää täysin ex tempore majoituksesta ja sekä minun että koirani ruokinnasta, Noora kun löysi pakkasestaan purkillisen jauhelihaa, josta riitti Varjolle syötävää niin ilta- kuin aamupalaksikin.

Yövyimme kera näin
komean seuramiehen...

... joka kaiken lisäksi vielä pussaili poskelle tämän tästä.

Kovin montaa tuntia emme ehtineet nukkua ennen Nooran töihinlähtöä. Varjon kanssa Tampereen juna-asemalla varttia yli kuusi kerroin lipunmyynnissä, että haluan ensimmäiseen Helsinkiin menevään junaan, jossa ei ole vaihtoja, koska nukun taatusti niiden ohi. Puolihorteessa kolmisen tuntia matkustettuamme olimme viimein kotona 9.25. Olin rättiväsynyt ja aivan tukossa, mutta oli ehdottomasti tekemisen arvoinen reissu!