lauantai 30. marraskuuta 2013

Meitä on kaksi


rapsutettavaksi
Maailma kaipaa pelastusta
on rotumme loistavin turkiltaan musta (no melkein....)
On totuus ja rakkaus muita varten
vaan tahto suurin näiden koiratarten


Varjo --- Virka

Me tähtäämme katseemme taivaisiin
Huomioi meidät tai hyppäämme syliin!

perjantai 29. marraskuuta 2013

Tuuraajana

En viitsinyt jättää treenikaveria ilman seuraa ja lisäsilmiä, vaikka Saapikas pitikin sairaslomaa, joten joku pikkuipana pääsi eilenillalla hillumaan tottiskentälle. Sillä oli SIISTIÄ! Niin kuin Virkalla nyt taitaa olla noin suurimman osan aikaa ylipäätään, mutta oli silti varsin mukavaa huomata, että sama asenne säilyi pimeällä, kelmeästi valaistulla ja ihan vieraalla, toisten koirien hajustamalla kentällä.

Tehtiin muutama vauhtiluoksetulo, joissa ei ollut kauheasti epäilystä, halusiko kakara tulla mun perään, sen verran meteliä siitä kuului, kun toisen käsiin jäi mun juostessa poispäin. Meteli kun ei tokossa ole kovinkaan toivottavaa, otettiin seuraavaksi vähän rauhallisempi lähetys, ja vaikka ipana malttoi lopulta jopa istua ennen kuin kutsu kävi, ei vauhti kärsinyt yhtään. Jeejee siistiä! Vikalla kerralla ohjasin sen nameilla eteen, ja siinähän se painoi, sitoi ja söi. Ei se ainakaan läheisyyttä pelkää, vaikka ei olla tätä hirveästi treenattukaan.

Lisäksi leikittiin. Leikkiä voisi tosissaan alkaa ihan työstää, Virka repii lelua mielellään ja irrottaa nätisti, mutta ei se nyt minkään paikallaan olevan lelun luo ryntää, tai ei ainakaan lelulle saavuttuaan ota sitä suuhun, koska paljon hauskempaa on rynnätä sen kehuvan ihmisen luokse. Sen sijaan jos lelu "unohtuu" suuhun, voi sitä tulla ihmisen lähelle tarjoamaan. Noo, katsotaan, mitä variaatioita tämän(kin) opettelusta keksitään, mulla on jo pari vaihtoehtoa mielessä.

Olin myös varsin iloinen siitä, miten nätisti Virka jäi vieraaseen autohäkkiin odottelemaan toisen koiran treenien ajaksi, ja miten napotti hetken kauniisti puuhun sidottuna, kun kävin kentällä vaihtamassa muutaman sanasen ennen omien treenien alkua. Toisia koiria vaan katseltiin ja tuumailtiin nameja syöden tai silityksistä nauttien, ja treenikaveri-ihminen meinattiin kampata kun piti tunkea jalkoihin pyörimään ja haistelemaan.

Juna- ja metromatkoilla kotiin päin Viipotin oli hyvin rauhallista seuraa. Oli ollut pienellä (suurella) koiruudella melkoisen touhukas ilta.


lauantai 23. marraskuuta 2013

Virka 15 vk ja kipeä isosisko

My little Black Fox.

Ja kukaan ei nyt sano sanaakaan niistä korvista, jotka on ehkä samaa kokoluokkaa kuin aavikkoketulla.



Painoa on tänään 9,1 kg ja ja korkeutta 45 cm, alaetuhampaista puuttuu kaksi. Torstaina käytiin kuoron harkoissa, päästiin tutustumaan ystävälliseen Fanni-opaslabradoriin ja syötiin nameja parrakkaan sedän kädestä. Päivänvalossa pihalla seisseelle vesiletkukelalle piti sanoa PÖH mutta pimeällä kadulla vastaantullutta nuorisoa olisi ollut kiva mennä haistelemaan. Portin taakse jääminen oli erittäin siistiä kun sai hirvenluun kaluttavakseen, ja luuta syövästä pennusta ehti kuulua vain pieni HURR ennen kuin se tajusi, että minähän sitä silitän.

Luvan odottaminen on ihan meidän spesiaalijuttu. Kaikilla ovilla tai porteilla ja hississä otetaan katsekontakti, voin kävellä poispäin, jopa vähän kiristää hihnaa, mutta liikkua saa vasta, kun vapauttava "okei" kuuluu. Ruokakupin (tai -kupit, myös Varjon) voi laskea lattialle, ja vaikka äsken puolimetrisiä loikkia tehnyt pentu haluaisi ihan hirmuisesti rynnätä sen luokse, se ottaa katsekontaktin, istuu, peruuttaa, menee maahan, kiipeää laatikkoon tai mitä milloinkin, ennen kuin lupa kupille ryntäämiseen irtoaa. Yksi päivä Virkaeläin päätti, että se ei luvasta huolimatta voi mennä syömään. Eihän se ole vielä tehnyt mitään! Muutaman askeleen peruutuksen jälkeen sapuska sitten maistui jo varsin suurella innolla. Hölmö pieni Viiriäinen.

Sitten siihen ikävämpään puoleen. Varjo on kipeä. Tai eihän se enää siltä näytä, kun vetää puolitoista Rimadyliä ja puolikkaan Sirdaludin päivässä... Selkälihasten kopelointi kuitenkin kertoo totuuden. Auauau.

Lyhyesti: Tiistaina aamupäivästä koirat juoksi takapihan märillä kallioilla, pentua karkuun juossut Varjo unohti katsoa eteensä ja veti lipat kalliolta kyljelleen. Tiputusta oli alle puoli metriä, mutta ihan kunnon tömähdys siitä kuului ja koira ulahti. Varjo pystyi kuitenkin ravaamaan, vaikutti olevan entisellään, jatkoi kepin kanssa riehumista ja Virkan härnäämistä. Ajattelin, että taidettiin selvitä säikähdyksellä. No, ei selvitty. Iltapäivällä Varjo alkoi kipuilla, seisoi vain eteisessä ja läähätti, vatsaan koskiessa huusi. Samaa huutoa koiran käydessä istumaan tai makaamaan, muutaman kiljahduksen kuunneltuani totesin, että ei, se on saatava lääkäriin. Kolmannesta paikasta sanoivat, että tervetuloa saman tien. Tasan 4 kk edellisestä röntgenistä Varjo päätyi taas läpivalaisuun, kaikki ehjää, niin luut, silloittumat kuin sisäelimetkin, lämpö normaali, limakalvot terveen väriset. Selkää Varjo silti aristi ja kylki- ja lonkkaluiden väli tuntui kivikovalta. Lääkäri epäili revähdystä tai venähdystä, antoi mukaan kipulääkkeet, käski pitää BOTia ja tehdä rauhallisia ravilenkkejä. Plus varata vihdoinkin sen fyssariajan, koska koira on hiiskatin jumissa.

Saatiin aika Tamara Merenvalta-Keskiselle joulukuun lopulle. Kyttään myös peruutuspaikkaa, jos sellainen vapautuisi. Varjo on ollut neljä vuorokautta loimitettuna yötä päivää, ja ulkoilun yhteydessä loimea vaihdettaessa odottaa, että saa toisen päälleen. Kipulääkkeitä jatketaan ensi viikon loppupuolelle.

Tuntuu kamalalta sanoa, mutta tässä on taas syy, miksi omistan toisenkin koira. Jos olisi vain Varjo, murehtisin sen kuntoa vielä enemmän. Nyt yritän keskittää toimintatarmoni Virkaan ja antaa Varjolle kaiken sen levon, mitä se tarvitsee.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Virkan iltapissatus, extended edition

Panta kaulaan, namit taskussa, kakkapusseja. Lipokkaat jalkaan ja pihalle.

Se tunne, kun tajuat, että avaimet ovat kotona, syöksyt takanasi sulkeutumassa olevalle rapunovelle ja myöhästyt sekunnin. Klik. Lukossa.

Päässä risteilee ketutus ja epätoivo ja ankara toimintasuunnitelman pohdinta, mutta ensin pissatetaan tietenkin koira. Hieno tyttö. Sitten takaisin pihalle tähyilemään mahdollisia hereilläolijoita. Vähän ennen yhtä suurikin kerrostalo vaikuttaa kuitenkin kovin pimeältä.

Rappuun pääsy riittäisi, äitihän on kotona. Tai jos voisin soittaa. Mutta puhelinkin on tietenkin kotona. Kadulla ei kulje ketään. Joka paikassa on ihan kuollutta. Missä kaikki ihmiset ovat, kun niitä kerrankin kaipaisin?

Enolla on vara-avain. Ja hän asuu ensimmäisessä kerroksessa. Jos saisin hänet herätettyä? Ajankohta on vähintäänkin epäkohtelias, mutta reilu viisi tuntia yöulkoilua koiranpennun kanssa ei houkuta. Lähden kävelemään. Virka on sitä mieltä että vähän siistiä, pidempi iltalenkki.

Olen jo yli puolimatkassa, kun huomaan huoltoasemalla valot. Olisikohan se auki? Voisikohan sieltä soittaa? Kävelen lähemmäs ja näen ihmiset pelikoneiden takana. Ei minun Virkaa vielä tämän ikäisenä pitänyt kaupan ulkopuolelle jättää. Nyt ei kuitenkaan ole kauheasti vaihtoehtoja.

Selitän tilanteen. Kassatytöt kuuntelevat puolittain huvittuneina, puolittain epäuskoisina, ja antavat puhelimen. Äiti ei vastaa kännykkään, mutta kotipuhelimesta kuuluu lopulta haloo. Sovimme näkevämme vartin päästä alhaalla.

Ajankohdasta ja tilanteesta huolimatta odotan niin kauan, että pentu on lopettanut vinkumisen ja veuhtoamisen, ennen kuin menen sen luo. Kävelemme kotipihaan. Äiti bongaa minut parvekkeelta ja heittää avaimen.

Rapun oven avatessa yli huokuu helpotus. Pääsimme kotiin, sittenkin. Sisällä Virka juo kupillisen vettä ja painelee suoraan nukkumaan.

Kasvun paikka

Pikkuhaiven täytti lauantaina kokonaiset kolmetoista viikkoa. Kahdeksanviikkoisesta alkaen olen joka viikko ottanut siitä kuvan, mitannut sen korkeuden ja punninnut sen. Omissa silmissä pentu tuntuu edelleen pieneltä, mutta hetkinen, taitaa se kuitenkin olla HIUKAN kasvanut sitten syyskuun lopun.


8 vko   32 cm   4,2 kg

9 vko   35 cm   5,1 kg

10 vko   37 cm   5,4 kg

11 vko   39 cm   6,4 kg

12 vko   41 cm   6,9 kg

13 vko   42 cm   7,7 kg

Tällä hetkellä meillä asuu takakorkea, aliruokitulta näyttävä (muttei tuntuva), jättikorvainen koikkakoipi.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Vertailtua tulee väkisinkin, vaikkei ehkä saisi.

Lainaan itseäni reilun kolmen vuoden takaa.

"Okei mistä aloitetaan. Varjo täyttää tänään kolme kuukautta eikä ainakaan mitään henkisen kasvamisen merkkejä ole näkyvissä. Tänä aamuna ulos ei ole tehty yhtään mitään, kaikki pissat on tehty lehdille ja kakat lehtien lisäksi olkkarin matolle ja häkkiin. Kaikki aluset pesukoneessa odottamassa. Pistin kakaran portin taakse, oli aika kauankin hiljaa, mutta kun menin keittiöön, ensin uikutusta, sitten suoraa huutoa, teki mieli karjaista TURPA KIINNI mutta sekin olisi huomiota ja yritin vaan lukita korvat. Hiljeni, mutta kun ovi painui kiinni, taas kamala huuto. Naapurin koirat haukkuu mutta mun huutaa. Sen on pakko olla pelkkää protestia. Varjon vatsa oli koko eiliset löysällä, tän aamun matolta löytyneissä oli edes se hyvä puoli että ne oli kiinteitä pökäleitä. Aamuväsymys, eiköhän asiat näytä iltapäivällä taas vähän valoisammilta.

Ilta:
On Varjo ollut täällä ihan hieno pieni koira. Kakat oli Hannun raportin mukaan taas kunnolliset, ja kolmikuissynttäreiden kunniaksi käytiin nyt illalla puriksella pimeällä metsälenkillä. Varjo ei enää pahemmin mölise kaikille vastaantuleville tai varsinkaan kauempana oleville elikoille, ja niin sivu- kuin maahankin käskyt sujuu käsiohjauksella tosi sutjakkaasti. Maassaolon kestoa pitää saada vaan pidennettyä, nyt Varjo yrittää ponkaista pystyyn heti namin syötyään että voisi taas mennä uudelleen maahan. Ehkä useampi nami kerralla käteen ja rauhallisempi ohjaus, tai sitten vähän yhdistelen koulutustyylejä ja laitan sen menemään maahan itsekseen ilman ohjausta jos tekniikka nyt olisi ainakin alkeellisesti hallussa. 

Naapuriin on muuttanut henkilö jolla on koira ja kiva tuplarähinä rapussa kun ne oli kerroksessa ja me hississä lenkiltä tullessa eikä mulla tietenkään enää ensimmäistäkään namia jäljellä. Toisaalta sinänsä fiksusti että naapuri veti omansa pois tieltä ja antoi meidän tulla hissistä itse ulos, ja mä en yrittänytkään käskyttää Varjoa kun tiesin että sen huomio on kuitenkin ihan muualla. Sääli vaan että itekin säikähdin ja hermostuin tilanteesta niin että Varjo varmasti aisti sen. Mutta okei, rappuohitukset ei onneksi kuulu niihin jokapäiväisiin normitilanteisiin joista tarttisi selvitä, ja naapurin koira ei kuitenkaan päässyt lähellekään Varjoa ja mä olin koko ajan siinä välissä, niin että tuskin tää ainakaan pahasti Varjon luottamista mun johtajanapärjäämiseen horjuttaa."


Kumma miten aika muokkaa muistoja. Todella, Varjo on aikanaan huutanut yksinjätettäessä kuin hyeena ja tehnyt tarpeensa sisälle koko ajan. Se ei ole pysynyt maassa kuin hetken ja on jo silloin reagoinut kaikkeen.

Tänään kolmikuissynttäreitään viettävä kakara on vähän erilainen kuin Varjo. Sekin huuti aluksi yksinjätettäessä kuin hyeena, mutta on vähän rauhoittunut sitten ensimmäisten viikkojen, ja tullessani kotiin oven avauksen kuullessaan yleensä alkaa enää vain vinkua raivoamisen sijaan. Jätin häkin oven viime yönä auki, ja vaikka parveltani kuulin sen käyneen muuallakin huoneessa, herätessäni löysin sen nukkumasta kerällä omassa häkissään. Ei yksiäkään pissoja yön aikana, ja herättyäni pääsimme ulos asti ilman vuotovahinkoja. Maasta Virka mielellään nousisi heti, mutta halutessani pysyy siellä hetken kauemminkin ja pystyy jopa ottamaan samalla kontaktintynkää. Ja kyllä jännille asioille voi vähän pöhähtää, mutta hyvänen aika, se on Varjoon verrattuna maailman sosiaalisin pentu. Tilanne aiemmin tänään: tätini tuli hetken vierailulle. Ovikellon soidessa kumpikin koira oli hiljaa ja pysyi paikallaan, kehuin ja kävin antamassa namit. Ovea avatessani pentu pyöri jaloissa häntää heilutellen että ai kuka sä olet. Varjo murahteli sohvan vierestä. Kertoo ehkä jotain näiden koirien asenteesta elämään.

Virka on jotenkin niin Koira. Tai se on niin paljon enemmän sellainen, minkä minä miellän koiraksi. Iloinen, huoleton sählä, joka hetken miettimisen jälkeen tutustuu, osaa leikkiä, jolla on hauskaa. Joka ei murehdi turhista, vaan jos joku ei onnistu tai on vähän jännää, niin toteaa että no ai jaa, aina voi heiluttaa häntää. Huoleton on todella sen sana, minun ei tarvitse miettiä joka hetki, miten se reagoi. Varjo taas on sellainen kummajainen, koiran valeasuun puettu sielunpeili. Se ei ihan tiedä miten toisten kanssa ollaan, sitä vähän jännittää eikä se oikein tiedä miten purkaa sitäkään, mutta kun joku tilanne on tuttu, se on osaava ja varma, niin ettei kukaan voisi arvata millainen kriisieläin se osaa olla. Se on ikänsä ollut enemmän ihmisten kuin koirien kanssa, se on kulkenut mukanani joka paikkaan ja tietää paremmin miltä näyttää Itäkeskus kuin Sahaajankadun koirapuisto. Sillä voi olla tosihauskaa, mutta niin, hauskaakin pidetään tosissaan. Tykkään Varjosta ihan kamalasti ja siitä on tullut aivan valtavan tärkeä juuri siksi, että se on itse ja sen kanssa on pakko olla niin läsnä, mutta luojan kiitos Virka ei ole samanlainen. Ei varjolaisia jaksaisi kahta samaan aikaan.

Minä ja Varjo 31.8.2010
Minä ja Virka 6.11.2013


lauantai 2. marraskuuta 2013

Qisakoira on selvästi Qiiturin sisko

koska torstai-iltana se painoi edelläni siihen malliin, että oksat pois.

Tuttu linkkasi vetojuttuja käsittelevään ryhmään pari viikkoa sitten mainoksen HSKH:n epävirallisista canicross- ja kickbike-kilpailuista. Matka 2 km, epäviralliset, leikkimieliset kilpailut ja vielä suht lähellä. Tutkin nettisivut, osallistumismaksukaan ei ollut kuin kympin... Ja siitä se ajatus sitten lähti. Kyllähän Varjo juoksee. Ja osaa vetää. Ja kai mä nyt kaksi kilometriä sen perässä onnistun roikkumaan. Varusteetkin on crossaamiseen valmiina. Ennen kuin ehdin sen enempää pohtia, huomasin ilmoittautuneeni mukaan.

Treenejä ei vedetty alle mitenkään ihmeemmin, mentiin sillä samalla kaavalla kuin aiemminkin syksyllä eli juoksemaan silloin kun hyvältä tuntuu ja kun ei omat jalat jaksa, niin pyörä alle, jotta Varjo saa painaltaa menemään. Kerran tai kaksi viikkoon ollaan juostu tai menty pyörällä, juosten tuota meidän arviolta muutaman kilsan pururataa yleensä 2 kierrosta per lenkki, pyörällä sitten välillä pidempää eli esim. ravia pyörän vierellä Kivikkoon josta puikataan Tattarisuolle ja Malmin lentokenttä (n. 5 km) vetäen ympäri. Pyörällä mennen on veto Varjolle kevyempää, mutta tahti on kovempi. Se myös liikuttaa selkäänsä siinä paremmin, ja nämä vauhtivedot ovatkin oman fiilikseni mukaan tehneet sille hyvää. Askel on ainakin seuraavana päivänä kevyt ja ravaaminen helppoa matalammassakin vauhdissa.

Kisailtana valmistautuminen jäi kiireisen iltapäivän vuoksi vähän puolitiehen. Metromatkalla Mellunmäkeen tajusin, että Varjon energiajuoma (pienellä nokareella naudan grossia maustettu ja B-vitamiinilla terästetty Flying Dog) oli edelleen keittiön pöydällä, ja oma lounas/päivällinen oli bussimatkalla Hakunilaan nautittu maitorahka. Noh, tärkein oli kuitenkin mukana, vetovarusteet, rokotustodistus ja mukaan kannustusjoukoiksi ja apukädeksi lähtenyt Silja. Bussista onnistuttiin pimeydestä huolimatta jäämään oikealla pysäkillä, ja kenttä löytyi vanhasta muistista (olen siellä itse puolitoista vuotta sitten käynyt juoksemassa ExtremeRunin).

Ilmoittautuminen ei ollut vielä alkanut, joten suuntasimme ensimmäiseksi läheiselle jalkapallokentälle, jossa muutama muukin näytti juoksuttavan koiriaan. Minä kaivoin treenirepusta sen ainoan mukaan tulleen patukan ja tein intoa puhkuvan Varjon kanssa sellaisen pikatokosetin, että oksat pois. Se oli ihan liekeissä! Silti se ei vuotanut, takapää oli hereillä, jäävät napakat ja kaukoja tehtiin hypähdellen pidemmältäkin matkalta. Päälle muutamat hupitemput. Totesin, että tämän jälkeen mikään ei voi mennä pieleen. Ihana koira, joka niin tietää, että tänne ollaan tultu tekemään!

Yksi vähemmän kiva puoli tässä treenissä tosin oli, nimittäin kierrokset heittivät kaakkoon ja Varjo reagoi sen jälkeen KAIKKEEN. Eikä mitään pöhähdyksiä, se välillä ihan huusi... Mulla kuitenkin oli hyvä fiilis ja pienen painajaisen kestävää seuraa, joten selviteltiin ilmoittautuminen sekä sirujen tarkistus erinäisistä kriiseilyistä huolimatta. Ja kyllä Varjo välillä jopa pystyi vähän rentoutumaan, katselemaan muiden haukkua ilman että tarvitsi itse reagoida. Käsikosketusta häiriössä tuli ainakin harjoitettua.

Kilpailujen järjestelyt olivat hiukan sekavat, kisaajille pakollisesti ratainfosta minulta meni ohi puolet, kun en ollut tajunnut sen jo alkaneen. Lähtöpaikat ja radat sekä ohitussäännöt kuitenkin selvisivät, ja sen jälkeen ei muuta kuin lämmittelemään itseä ja koiraa, ilma oli suht kolea eikä alkanut tuuli ainakaan helpottanut lämpimänä pysymistä. Aluksi ympärän ravaamista meille molemmille, sitten itselle muutama suora spurtti ja askelhyppyjä ilman koiraa. Lopuksi Varjo sai valjaat päällensä ja tehtiin muutama voimaveto minun pidellessä ihan kunnolla vastaan. Spurteille koiran kanssa ei ollut tilaa, ja kauemmas ei uskaltanut mennä, sillä lähdöt olivat jo alkaneet ja aikataulusta oltiin etuajassa. Meidän kiirehtiessä lähtöalueelle siellä oli enää muutama koira vuorossa ennen meitä.

Lähdöt suoritettiin minuutin välein ja sekä koiran että ohjaajan tuli ajanoton alkaessa olla lähtölinjan takana. Avustajaa koiran pitelemiseksi olisi saanut käyttää, mutta koska Varjolla ei olla sellaista treenattu, ajattelin siitä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Lähtöalue oli melko pieni ja koirakoita monta, joten en älynnyt ottaa tarpeeksi matkaa lähtölinjalle. Niinpä luvan tullessa Varjo oli vielä epävarma, saiko jo mennä ja sen fokus oli missä sattuu, se yritti vetäkäskyn kuullessaan ensin suunnata ajanottokellon väärältä puolelta ja siitä selvittyään suoraan nurmikolle juoksuradan viereen. Kannustuksellani se kuitenkin selvisi alkusählingistä ilman paiseita ja tajusi ihmisten jäätyä taakseen hetkessä, mitä oltiin tultu tekemään. Ja sitten sitä ei pidätellytkään enää mikään. "Menemene!" hiekkatietä, nurmikkoa, pururataa ja vähän mutapolkuakin, yritin parhaan kykyni mukaan tähytä opasteita ja antaa koiralle oikeat suuntakäskyt pinkoen samalla niin lujaa kuin mitenkään koin mielekkääksi. Reitti oli mukavan vaihteleva maastoltaan, ja kaikissa käännöksissä joku ratahenkilö näyttämässä matkan jatkumissuunnan, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Pari minuuttia meitä ennen lähtenyt cavalier tuli puolimatkassa eteen, huusin jo kaukaa meidän olevan tulossa, ja ohitus sujui varsin mallikkaasti ihan kuin kotilenkeilläkin. Varjolle jo ajoissa varoitus "reuna vasen", sitten kehotus ohittaa ja kannustusta vauhdin pitämiseksi. Ohituksen jälkeen taas juoksulinjan vaihto oikeaan reunaan. Varjo vilkaisi ohitettavaa sivusilmällä kerran painellen koko ajan tahtiaan muuttamatta.

Kentän valojen alkaessa jälleen häämöttää tiesin radan olevan pian päättymässä. Viimeinen lasku, iso vesiliirtoinen hiekkamäki (me mitään vauhtia alamäessä hidasteta...), tiukka käännös oikeaan urheilukenttää ympäröivälle juoksuradalle (Varjo olisi mieluiten mennyt keskellä olleelle nurmialueelle, mutta tajusi onneksi pian että nyt pitääkin juosta rataa pitkin) ja kaarteen jälkeen loppusuora. Siinä loppukiri, karjuin "MENEMENE---MENE!!!" varmaan yhtä paljon itselleni kuin koiralle ja pingoin niin lujaa kuin jo väsyneistä jaloista lähti. Maaliviivan takana ilmaa oli sen verran vähän, että pysäytyskäskyä ei ihan lähtenyt, mutta oman vauhtini hidastuksesta Varjokin taisi tajuta, että nyt oltiin päästy sinne minne pitikin. Palkaksi hyppy vasten, paljon taputtelua, hetken hengähdys - ja sitten liikkeelle ja juomaan. Varjo sai BOTin niskaansa ja minäkin vedin lisäkerroksen vaatetta päälle, kunhan olin ensin hiukan jäähtynyt.

Jäimme katselemaan vielä loppuja maaliintulijoita ja tuloksia odotellessa tutustuimme myös paikalla tuotteitaan esittelemässä olleen Kai Immosen vetovarustevalikoimiin. Olin jo etukäteen päättänyt, että ensi talveksi kicksparkiin hankitaan koiravetoadapteri ja kunnon vetoköysi, joten tässähän oli mitä parhain tilaisuus ostoksille. Reppuun päätyivät siis adapteri, sekä lisäksi yhden ja kahden koiran haarautuvat kelkkanarut kuin myös niihin tarvittavat kiinnikkeet. Sitten tapahtui se suunnittelemattomampi osuus... Esillä oli myös jokunen kickbike-malli, ja tulin ääneen Siljalle maininneeksi, että olin sellaisen ostoa jo pidempään pähkäillyt. Suun avaaminen aiheutti sen, että pian minulle oli esitelty paitsi perinteinen koiravetoon tarkoitettu Cross Max, myös nyt erikoistarjouksessa olevat, virkistyskäytössä olleet Cruiserit, joihin oli vaihdettu etuhaarukka koirakäyttöä ajatellen. Jospa vain kokeilen... Muutaman potkun jälkeen tiesin, että pidän allani olevasta vekottimesta hyvin paljon, enkä pari kierrosta sillä ajettuani voinut enää kieltäytyä, vaan menopeli lähti matkaan. Nyt meillä sitten on jälleen yksi uusi varuste vauhtiurheiluun!

Samassa kuulimme palkintojenjaon alkaneen. Kuulutukset olivat epäselvät, ja vain vaivoin ymmärsin, mikä luokka oli milloinkin kyseessä. Ilokseni kuuluttaja kertoi muidenkin kuin kolmen parhaan tulokset, ja tajutessani naisten canicross-sarjan tulostenluvun alkaneen, terästin kuuloani. Monenneksikohan kuudestatoista pinkojasta oltiin sijoituttu? Lujaa oltiin menty, mutta meidän lujaa ei välttämättä ole sitä muille. Voittaja oli hienon sporttisen, tumman mahonginvärisen käyttökultaisen kanssa juossut, ja seuraavaksi kuuluttajan sanoma nimi kuulosti kumman tutulta. "Sanni Vanonen".

Tota noin. Jätin tuoreen kickbikeni siihen, keräsin koirani levosta ja puikkelehdin ihmis- ja koiralauman läpi kisakeskuksen eteen nelikiloisen ruokasäkin taakse. "Sivu!" ja Varjo unohti ulkomaailman, minä hymyilin pöllämystyneenä ja olisin halunnut rutistaa koiraani. Hävittiin voittajalle 5,4 sekuntia, meistä seuraava oli tullut 3,7 sekuntia perässä. Annoin Varjolle luvan hypätä vasten ja estradilta poistuessa se sai Fit Dogin palautusjuomapullon kannettavakseen.

On se vaan aika elukka!