Virka 15 vk ja kipeä isosisko

My little Black Fox.

Ja kukaan ei nyt sano sanaakaan niistä korvista, jotka on ehkä samaa kokoluokkaa kuin aavikkoketulla.

Painoa on tänään 9,1 kg ja ja korkeutta 45 cm, alaetuhampaista puuttuu kaksi. Torstaina käytiin kuoron harkoissa, päästiin tutustumaan ystävälliseen Fanni-opaslabradoriin ja syötiin nameja parrakkaan sedän kädestä. Päivänvalossa pihalla seisseelle vesiletkukelalle piti sanoa PÖH mutta pimeällä kadulla vastaantullutta nuorisoa olisi ollut kiva mennä haistelemaan. Portin taakse jääminen oli erittäin siistiä kun sai hirvenluun kaluttavakseen, ja luuta syövästä pennusta ehti kuulua vain pieni HURR ennen kuin se tajusi, että minähän sitä silitän.

Luvan odottaminen on ihan meidän spesiaalijuttu. Kaikilla ovilla tai porteilla ja hississä otetaan katsekontakti, voin kävellä poispäin, jopa vähän kiristää hihnaa, mutta liikkua saa vasta, kun vapauttava "okei" kuuluu. Ruokakupin (tai -kupit, myös Varjon) voi laskea lattialle, ja vaikka äsken puolimetrisiä loikkia tehnyt pentu haluaisi ihan hirmuisesti rynnätä sen luokse, se ottaa katsekontaktin, istuu, peruuttaa, menee maahan, kiipeää laatikkoon tai mitä milloinkin, ennen kuin lupa kupille ryntäämiseen irtoaa. Yksi päivä Virkaeläin päätti, että se ei luvasta huolimatta voi mennä syömään. Eihän se ole vielä tehnyt mitään! Muutaman askeleen peruutuksen jälkeen sapuska sitten maistui jo varsin suurella innolla. Hölmö pieni Viiriäinen.

Sitten siihen ikävämpään puoleen. Varjo on kipeä. Tai eihän se enää siltä näytä, kun vetää puolitoista Rimadyliä ja puolikkaan Sirdaludin päivässä... Selkälihasten kopelointi kuitenkin kertoo totuuden. Auauau.

Lyhyesti: Tiistaina aamupäivästä koirat juoksi takapihan märillä kallioilla, pentua karkuun juossut Varjo unohti katsoa eteensä ja veti lipat kalliolta kyljelleen. Tiputusta oli alle puoli metriä, mutta ihan kunnon tömähdys siitä kuului ja koira ulahti. Varjo pystyi kuitenkin ravaamaan, vaikutti olevan entisellään, jatkoi kepin kanssa riehumista ja Virkan härnäämistä. Ajattelin, että taidettiin selvitä säikähdyksellä. No, ei selvitty. Iltapäivällä Varjo alkoi kipuilla, seisoi vain eteisessä ja läähätti, vatsaan koskiessa huusi. Samaa huutoa koiran käydessä istumaan tai makaamaan, muutaman kiljahduksen kuunneltuani totesin, että ei, se on saatava lääkäriin. Kolmannesta paikasta sanoivat, että tervetuloa saman tien. Tasan 4 kk edellisestä röntgenistä Varjo päätyi taas läpivalaisuun, kaikki ehjää, niin luut, silloittumat kuin sisäelimetkin, lämpö normaali, limakalvot terveen väriset. Selkää Varjo silti aristi ja kylki- ja lonkkaluiden väli tuntui kivikovalta. Lääkäri epäili revähdystä tai venähdystä, antoi mukaan kipulääkkeet, käski pitää BOTia ja tehdä rauhallisia ravilenkkejä. Plus varata vihdoinkin sen fyssariajan, koska koira on hiiskatin jumissa.

Saatiin aika Tamara Merenvalta-Keskiselle joulukuun lopulle. Kyttään myös peruutuspaikkaa, jos sellainen vapautuisi. Varjo on ollut neljä vuorokautta loimitettuna yötä päivää, ja ulkoilun yhteydessä loimea vaihdettaessa odottaa, että saa toisen päälleen. Kipulääkkeitä jatketaan ensi viikon loppupuolelle.

Tuntuu kamalalta sanoa, mutta tässä on taas syy, miksi omistan toisenkin koira. Jos olisi vain Varjo, murehtisin sen kuntoa vielä enemmän. Nyt yritän keskittää toimintatarmoni Virkaan ja antaa Varjolle kaiken sen levon, mitä se tarvitsee.