Milon omistaja Mari ei ollut lähdössä tämän vuoden leirille mukaan, siispä ensimmäinen jännitysmomentti oli, miten pääsisimme Varjon kanssa perille, ajokorttia kun en vieläkään omista. Kasvattaja-Erjan kyselyn ansioista saimme kuitenkin useamman kyytitarjouksen, ja niinpä hyppäsimme perjantaina 27.5. tervun omistavan Minna Lipastin matkaan ja suuntasimme auton nokan kohti Koiviston kestikievaria.
Jännitysmomentti nro 2 oli, kenen kanssa meidät oli laitettu samaan huoneeseen. Epätietoisuus tästä oli se syy, jonka vuoksi Varjolle oli ollut välttämätöntä saada häkki mukaan - mustiainen kun ei tosiaankaan tule kenen tahansa kanssa toimeen. Huonekavereiksi saimme Nooran ja Nomin, Varjon veljen, ja saman tien Noora sanoi, että Varjo voisi hänen puolestaan olla huoneessa vapaana, Nomilla oli häkki. Pohdin jonkin aikaa, laittaisinko Varjollekin kuitenkin häkin pystyyn, olisihan se sille oma turvapaikka, mutta huoneen koon nähtyäni totesin, että jos vain ilman oleminen onnistuu, niin jätetään sängyn alle. Häkin alustan levitin oman sänkyni viereen, ja kun toin Varpasen huoneeseen, ohjasin suoraan sille. Mikä oli fiksua, koska sen jälkeen se ei huoneessa muualla ollutkaan, vaikken sitä ollut käskenyt mihinkään paikkamakuuseen. Saatoin jättää sen yksin huoneeseen, mennä syömään, saunaan, vieressä oli avoin juustonaksupussi, eikä koira ollut liikkunut alustaltaan mihinkään. Olin siitä aika ylpeä, sillä yksinjääminen täysin vieraaseen paikkaa ei ole mikään läpihuutojuttu. Tai siis huutojuttuhan se on nimenomaan... Mutta nyt siis en kuullut koirani pitävän edes mitään ääntä poistuessani saati takaisintullessani.
Koulutuksiin pääsy oli oma juttunsa, olihan jälkimetsään noin puolen tunnin ajomatka, eikä minut leirille kyydinnyt Minna ollut tulossa jäljelle. Ystävällisten ihmisten ansiosta päästiin kuitenkin kaikkina kolmena treenikertana metsään, ja samalla Varjo sai taas kohtalaista siedätystä vieraiden koirien läsnäoloon: pakettiautossa neljän muun häkissä olevan koiran kanssa sullottuna yhden murisevan kevythäkin taakse jäävään tyhjään tilaan, sekä kakkoskuskin jalkatilassa oloa niin että etupenkkien takana oli toinen muista koirista ei-niin-pitävä narttu, myöskin vapaana, ilman että penkkien välissä oli mitään. Taisivat kumpikin tajuta, ettei sinne toisen puolelle ole syytä tunkea nokkaansa.
Mutta sitten itse jälkiin! Kouluttajana Hanna Toivanen, itsekin entinen groenendaelin, nykyinen bordercollien omistaja, maastona erittäin helppokulkuinen kuiva kangasmetsä, jota jatkui silmänkantamattomiin. Sovittiin, ettei kukaan tee omalle koiralleen jälkiä, jotta koira tottuu seuraamaan muidenkin hajua, ja ettei omistaja pysty ohjaamaan koiraansa kuvitellessaan tietävänsä, mistä jälki menee. Koska Varjo ei ollut koko keväänä ehtinyt ajaa yhtä ainutta jälkeä, halusin ensimmäiseksi sellaisen, jossa koiran onnistuminen olisi todennäköistä. Pituutta oli ehkä 300 metriä, muutama kulma, nameja joka 3-5 askel, sekä yksi parinkymmenen askeleen namiton pätkä. Jälki oli pidempi kuin aiemmin tekemämme sekä alustaltaan erilainen, mutta namitukseltaan sellainen, joita viime syksynä ajamamme olivat olleet.
Kiinnittäessäni jälkiliinaa valjaisiin näin jo Varjosta, että se tiesi, mitä olemme menossa tekemään. Otimme elämämme ensimmäisen, alle metrin mittaisen janalähetyksen (miten niin ohjaaja ei siinä vaiheessa edes kunnolla tiennyt mikä jana on), koira nosti jäljen ja lähti puksuttamaan sitä varmana eteenpäin. Namit hidastivat kivasti, koko ajan näki, että jäljellä mennään, eikä Vanttu kertaakaan nostanut kuonoaan kyselläkseen, mitä tässä pitäisi tehdä. Namittomalla pätkällä vähän haahuilua, mutta meni senkin, haistoi taas namit ja jatkoi loppuun.
Olin aika positiivisesti yllättynyt, kun mielessä oli käynyt, ajaisiko koira ollenkaan yhtään mitään. Kouluttaja sanoi, että joo, ajaa kivasti, mutta näitkö sen namittoman pätkän. Sanoin haahuilusta, mihin totesi, että ei, vaan siitä pätkästä näki, että sun koira osaa oikeasti jäljestää, nyt vaan namit pois. Tuntui aika hurjalta, olimmehan noin 50 askeleen namittomia pätkiä parhaimmillaan tehneet, mutta että koko jälki...
Iltapäivällä oli sitten kokeilun paikka. Jäljelle oli piilotettu kaksi nameja sisältävää välipurkkia, lopussa oli Varjon oma pallo, mutta välissä ei nameja ollut. Ja voi miten pikkukoira oli pihalla. Se vain kiersi ympäriinsä, tuli kysymään apua, ja kun en sanonut mitään, lähti johonkin, mutta taustajoukot kertoivat, että pieleen menee. Mitä pidemmälle kahlattiin, sitä epävarmemmaksi koira muuttui, eikä itselläni ollut hajuakaan, oliko koira jäljellä vai steppasiko vain summanmutikassa pitkin metsää. Löytyi se lopussa oleva pallo, mutta saattoi olla, että johtui ihan siitä, että koira vain ajautui tarpeeksi lähelle sitä jotta sai hajun. Välipurkit jäivät metsään, samoin itseluottamus. Jos tässä on se mitä mun koira tosissaan osaa, niin joko mä olen ihan surkea opettaja tai me ollaan totaalisesti väärän lajin parissa.
Kolmas jälki oli seuraavan päivän aamuna. Tässä vaiheessa alkoi väsymyskin vähän painaa, mutta koska oppia oli vielä saatavana, se otettiin vastaan. Varjolle tehtiin jälki, jossa oli kaksi välipurkkia sekä loppupalkka, nameja lisäksi alussa auttamassa jäljen löytymistä sekä ennen ja jälkeen kulmien hidastamassa koiraa, jotta keskittyisi ja huomaisi suunnanmuutoksen paremmin.
Mistä lähdetään? Esimerkiksi idiootista omistajasta, joka ei muistanut pikkukoiran pidätysresursseja. Olinhan käyttänyt Varjon pusikossa tuntia ennen kuin lähdettiin jäljelle, mutta se ei ilmeisesti aamun tarpeidentekoon riittänyt. Ekan kymmenen metrin jälkeen Varjo syöksyi jäljeltä metrikaupalla oikealle johonkin pusikkoon vääntämään kakkoja. Tässä vaiheessa olin jo ihan valmis lähtemään takaisin, hiivatti tästä tule mitään. Mutta kun koira oli saanut asiansa hoidettua, se haki jäljen uudestaan, lähti menemään, löysi ensimmäisen purkin, kun haisteli ja kehuin siitä, toi sen mulle, avattiin ja syötiin palkkanamit. Lähetin jatkamaan, teki hyvin kulman, jatkoi taas... ja sitten, ihan täysi blackout. Ihan kuin joku olisi vienyt kaikki ajatukset koiran päästä, ihan kuin se olisi luullut, ettei hei kiva metsäkävely, vähän jännä, miksiköhän tuolla perässä ravaa viisi vierasta ihmistä, no mitä sitten, juostaan vaan tässä ympäriinsä. Ei auttanut, vaikka rauhoitin, lähetin uudestaan, ohjasin niin että jälki oli taatusti ihan koiran nenän alla. Päätettiin yhdessä että lopetetaan tähän, kun koira on selkeästi ihan kujalla.
Typerintähän tässä on, että se veti alun (sitä tarpeidentekoa lukuunottamatta) ihan mainiosti. Tajusi jäljestävänsä ihmistä eikä nameja, teki töitä innolla. Mitä sitten tapahtui? Olihan se väsynyt, olihan nyt tehdyillä jäljillä pituutta paljon enemmän kuin mihin se oli viime kesänä tottunut. Mutta kuitenkin, ei se ihan loppuunpalanut ollut, koska kaiveli esine-etsintäkäskyllä toisen purkin ja loppupalkan, myös yhden toisen koiran jättämän välipurkin, vaikka kellään ei ollut hajuakaan mihin kohtaan jälkeä se oli jäänyt.
Mikä oli siis loppupäätelmä? Koira mitä ilmeisimmin osaa ainakin esine-etsinnän, mikä tosin lohdutti tässä tilanteessa aika vähän. Jäljestyksen idea tai ainakin se pitempiaikainen keskittyminen oli kuitenkin hukassa. Lääkkeeksi pidempiä jälkiä, keskittymiskyvyn kasvattamista. Välipalkkoja, jotka voisi myöhemmin vaihtaa keppeihin, ei enää namien kylvämistä. Kulmia, jotta koiran on pakko pitää jäljestä huolta, eikä kaahottaa vain menemään. Jälkikeppien treenaamista sitten vaikka erikseen.
Metsässä kirjaimellisesti vietetyn viikonlopun päätteeksi kestikievarin pihalla oli vielä mahdollisuus päästä treenaamaan tottista. Tajutessani ohjaajan olevan oikeasti toko-kouluttaja innostuin tietenkin vähän lisää. Yhtäkkiä Varjokaan ei ollut enää yhtään poikki, miten niin me molemmat tykätään tästä.
Kyselin luoksetulon pysäytyksestä ja noudosta. Ensimmäinen kokonainen noutoliike ties koska jännitti aivan pirusti. Mutta koirahan lähti ilman vinkaisua kapulalle ja toi sen laukalla ja vielä istui eteen! Kouluttaja kysyi että mikä teidän ongelma on, ja mä mutisin jotain palautuksen vauhdista tai sen puutteesta, koska voisihan se vieläkin nopeammin laukata, ja tiiviimmin eteen istua... Sama räjähtävyys puuttuu luoksetulon pysähdyksessä, Varjo ei tee lukkojarrutusta vaan steppaa. Toisaalta se on kuulemma melkein parempi, jos alusta on liukas, koska silloin koira etenee vähemmän. Mutta lukkojarrutus olisi näyttävämpi, tosin taas sitten ei mun koiralle niin luontainen. Hmm. Täytyy pohtia mitä oikein haluan. Varpaselle kuitenkin on syytä nostaa hattua, se teki hurjalla innolla siihen nähden, millainen ohjelma sillä oli parina viimepäivänä ollut.
Kotiin palautuivat rättiväsynyt ihminen ja koira, joka sinä iltana vain ja ainoastaan nukkui pienellä kerällä omissa oloissaan. Koska leiriltä ei muuten tarttunut mukaan minkään asteen kuvamateriaalia, laitan tähän loppuun kasvattaja Erja Juvakan ottamat hienot poseerauskuvat. Mun elukkanihan näyttää ihan oikealta koiralta, eikä sellaiselta vinkuhippiäiseltä niin kuin luonnossa. Ja pääkuvassa Varjo jopa nauraa, hämmästyttävää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti