Kahden R:n kuuri

Kun koiran hektisyyteen ja puffailuun alkoi totaalisesti mennä hermo, päätin (erään henkilön ehdotuksen myötä) ottaa Varjon kanssa viime kuun puolivälissä rauhoittumiskuurin. Lähes kahdeksi viikoksi jätettiin kaikki kiihdyttävä pois, patukat, naksuttelu ja toisten koirien kanssa leikkiminen oli kokonaan pannassa. Meidän tekemiset saattoi tiivistää kahteen asiaan: ravaamiseen ja rauhoittumiseen.

Meillä ravin tavoitteena oli, että ajatus suuntautuu eteenpäinmenemiseen, niin että ympäristön havainnointiin ei jää aikaa. Vastaantulijoista ei tarvitse välittää, koska tilanne on ohi niin nopeasti, ettei siihen juuri ehdi reagoida. Tarkoituksena paitsi kehittää koiran syviä lihaksia, myös saada mielentila "juoksumoodiin": Ihan sama mitä tapahtuu, me vain jatketaan matkaa.

Ravaaminen oli sinällään yksinkertaista toteuttaa, siihen tarvittiin vain oma viitsiminen ja asennemuutos juoksemista kohtaan. Varjo, joka oli viime kesänä pyörän vieressä ja talven satunnaisilla juoksupyrähdyksillä päässyt jo oikean askellajin jäljille, oli hommassa mukana hyvin nopeasti. Muutaman kerran jälkeen siitä jo näki, miten "ravia" -vihje sai sen innostumaan, ja mitä useampi lenkki oli takana, sitä helpommin oikea askellaji löytyi ja myös pysyi sen suuremmin vahtimatta. Itse aloin löytää tilaisuuksia juosta mistä vain: Roopea ulkoiluttamaan Marjaniemeen, koiranruokaostoksille Itäkeskukseen, töihin Herttoniemenrantaan.

Varjon mielentila sen sijaan oli hankalampi juttu. Koirasta selvästi näki, miten se nautti päästessään menemään lujempaa ja käyttämään kroppaansa paljon täysivaltaisemmin kuin normi hihnalenkeillä, mutta ympäristön havainnointi ja siihen reagointi tahtoi silti ylittää eteenpäinmenohalun. Ensimmäiset 5-10 minuuttia kului yleensä sätkyilyyn ja päänkääntelyyn, ennen kuin Varpanen rauhoittui ja alkoi keskittyä tekemiseensä. Vastaantulijoihin reagointikin tuntui olevan aivan hatusta vedettyä: toiset mentiin ohi suhteellisen rennosti ravissa pysyen, mutta joillekin pikkukoira nosti koko irokeesin pystyyn ja pöhähti tai haukahti kimakasti vielä kaupanpäällisiksi.

Toinen kuurimme aihe, rauhoittuminen, vaati enemmän pohdintaa. Mitä se oikeastaan on? Olenhan koko koiran iän pyrkinyt ottamaan sen mukaan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, koettanut totuttaa sen eri olosuhteisiin, jotta se olisi kotonaan missä tahansa tilanteessa ja pystyisi rentoutumaan. Kuitenkin tuntui, että stressitasot sekä kotona että ulkona toisia koiria nähdessä nousivat välillä turhan korkeiksi, Varjo vinkui ja ravasi edestakaisin tai puhahteli ihan turhasta. Tavoitteeksemme nousi siis rauhoittumisen kokonaisvaltaistaminen ja ulottaminen kaikkiin normaaleihin arkipäivän tilanteisiin.

Kotona oleellisin asia oli perässä kulkemisen kieltäminen. Tai kieltäminen on ehkä väärä sana, en vain halunnut, että Varjo kokisi tarpeelliseksi noudattaa nimeään aivan niin kirjaimellisesti. Jähmetyin siis joka kerta, kun se lähti perääni noustessani vaikkapa sohvalta, palasin takaisin istumaan, ja odotin, kunnes se asettui jälleen lepäämään. Sama sängystä noustessa (tai koska kyseessä on parvisänky, laskeutuessa), en tullut alas ennen kuin koira oli todennut, ettei ehkä kannatakaan tulla vinkuen vastaan, tai silloin taas katoan. Vessaan seuraamisen estin käsimerkillä, ja kotiintullessa menin vapauttamaan huoneessa portin takana odottavan koiran vasta, kun se oli käynyt rennosti makuulle.

Ulkona rauhoittuminen tarkoitti kaiken ylimääräisen poistamista. Ei riekuntaleikkejä kesken lenkkien, ei yllättäviä kiihdyttäviä tottispätkiä, vain rauhallista kävelyä ja vapaanaolot 20 metrin liinassa, jonka avulla pystyin tarvittaessa puuttumaan koiran toimintaan. Se rauhoitti omaa mieltäni, kun ei koko ajan tarvinnut olla varpaillaan, missä on mahdollinen hyökkäyskohde. Ruokinta ulkona, päivät sapuskat siitä että käyttäytyi fiksusti. Istumista kävelyteiden varsilla niin että katseltiin ohikulkijoita, hallissaoloa ja muiden treenaamisen seuraamista ilman että tehtiin itse yhtään mitään. Tämä osio oli itselleni ehkä vaikein, tai lähinnä sen hyväksyminen, että pitäisi vain olla.

Nyt kun olemme eläneet taas reilun viikon siten, että treenit on otettu vähitellen takaisin kuvioihin, mietin, mitä tästä kuurista meille jäi. Huomasin, miten koirani nauttii ravaamisesta. Sitä on tarkoitus harrastaa jatkossakin, ei joka päivä, mutta jos edes muutaman kerran viikkoon. Pöhinää esiintyy edelleen, mutta se on enemmän säpsähdys kuin varsinaista asioiden hirviämistä. Kotikäytös on muuttunut, vinkuminen vähentynyt eikä Varjo enää seuraa kulkijaa ihan joka ikisen liikahduksen mukaan. Kuurin aikana luotuja kotisääntöjä jatketaan edelleen, mutta ne alkavat olla sen verran omaksuttuja, ettei niitä tarvitse miettiä enää joka hetki.

Paras vaikutus on kuitenkin oman mielialan muutos. Lenkeillä mieli on rennompi, ja se heijastuu koiraan. Näen Varjonkin olemuksen vapautuneempana, ja alan taas vähitellen talven räiskähdysten jälkeen luottaa siihen. Hei, meillä on tarkoitus olla kivaa. Tehdään tästä elämästä kivaa. Joskus se vaatii enemmän ponnisteluja, muutoksia suunnitelmiin, mutta mitä siitä. Tärkeintä on asenne, ja tämä nyt saavutettu positiivisuus on jotakin sellaista, minkä haluan säilyttää.

Nova kävi muuten lenkittämässä Varjon. Ja totesi, ettei se ole ihan hirviö. Se mitä ilmeisimmin vaan vaatii tietyntyyppisen ihmisen, joka osaa toimia sen kanssa.