Eipä oikeastaan mitään

En oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Siitäkö, että Varjon vatsa oli ihan julmetun sekaisin, käytiin taas lekurissa ja voi nyt paremmin, mutta en ihan tiedä mitä uskallan sille syöttää ettei ala uudestaan temppuilla. Vai siitäkö, että tavallaan ilmoittauduttiin yksiin tokokisoihin, mutta jouduttiin skippaamaan ne kun Varjo aloitti toisen juoksunsa. On tapahtunut niin paljon ja toisaalta ei oikein mitään. Ollaan me hengissä kuitenkin edelleen.

Varjon ruokavalio koostuu tällä hetkellä hirssistä, tattarista, ohrasta, riisistä, sikanauta-jauhelihasta, kalkkunasta ja piimästä. Kalkkuna lisättiin viikko sitten ja nyt ehkä uskaltaisin kokeilla kanaa, se kun on yleensä hyvin siedettyä. Toisaalta pelkään että ton vatsa sekoaa jos lisään sen sapuskaan mitään uutta, toisaalta taas uskon että Varjon vatsa tuskin reagoi mihinkään yksittäiseen ruoka-aineeseen, vaan siihen että se on kuivanappulan muodossa. Sen ainakin olen päättänyt, että kuivaruokaa kokeillaan seuraavan kerran joskus ensi vuonna, tämän vuoden loppu mennään tuoresapuskoilla että se suolisto nyt oikeasti rauhoittuu. Miten hoidetaan tuoreruokinta puolentoista kuukauden päästä leiriolosuhteissa, on sitten sen ajan murhe.

Belgien rotumestaruuskilpailuissa olin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vain katsomon puolella, Vanttu vietti aikansa auton takakontissa päästen pariin otteeseen tokoilemaan parkkipaikalle. Sillä oli ihana into, ei välittänyt mitään ohikulkevista koirakoista kun tehtiin töitä, ja otin siinä sitten parin minuutin paikallaolonkin piileskellen jonkun vieraan auton takana kyyläämässä koiraani. Siinä se pysyi, rauhallisena, eteensä tuijottaen, vaikka takana hallista ja muista autoista raikui lähes taukoamaton haukku. Kyllä mä olin Vantturaisesta ylpeä.

Muutenkin tuntuu että se on vähän kasvanut, henkisesti siis. Koiraohitukset alkoivat mennä kohisten parempaan suuntaan, kun keksin palkata Varjon lyhyellä remminrepimisleikillä (oli kesällä käytössä kangasremmi, josta näkee nyt aika selvästi että sillä on leikitty...). Kummasti alkoi katsekontakti kestää vähän hankalampienkin tapausten kohdalla, kun palkka muuttui koiran mielestä tavoittelemisen arvoiseksi. Tottahan se on, että riehumisleikit kiihdyttävät, mikä ei ole kaikkein optimaalisin mielentila ohitukseen, mutta toisaalta Varjon itsevarmuus on ihan toista luokkaa, kun se on saanut hetken aikaa taistella mun kanssani. Ei tarvitse nostella selkäkarvoja, nyt mennään useimmat koirakot innokkaalla seuruulla ohi, "JES!" ja remmin pää suuhun. Ollaan kokeitu myös narupallolla, hyvin toimii, ja lyhytkin riekuttaminen riittää kertomaan Varjolle että ohitus oli toivotunlainen.

Pöhinästä ihmisiä kohtaan ei kuitenkaan olla vieläkään päästy, olen spekuloinut sitä pääni puhki ja todennut että jos olen itse yhtään epävarma, peilautuu se koirasta kolminkertaisena. Selvimmin sen näkee kun ollaan lähdössä lenkille, mun oma fiilis on yleensä etenkin aamuisin luokkaa "painukaa naapurit kuuseen en halua nähdä ketään", joten totta hemskatissa sieltä kuuluu pöh jos satutaankin törmäämään johonkuhun vaikkapa hissistä poistuttaessa. Eli pitäisikö mun aina vetää eteisessä lyhyet itsetuntoa kohottavat riehuntaleikit ennen lenkillelähtöä, niin että oltaisiin kumpikin oikeassa mielentilassa valmiina kohtaamaan ulkomaailma?

Kuvia ei viimeisen kuukauden aikana ole tullut pahemmin otettua, likka on karvattomana ja ripulin seurauksena painoaan menettäneenä ollut niin järkyttävän näköinen että olen jättänyt kameran suosiolla kotiin. Viereisessä kuvassa on selkeästi musta pystykorvainen whippet. Nyt, kun ruoka on pysynyt sisällä ja karvakin alkanut kasvaa takaisin, näyttää Varjo sentään taas aavistuksen enemmän belgianhaivenelta.