Joulun jälkeen

Meidän joulu sujuili suhteellisen mukavasti. Aattoiltana Varjo jakoi paketit eli kuskasi kaikki kamat kuusen alta äidille, repi omista paketeistaan paperit pieneksi silpuksi vaikka oli jo saanut lahjat ulos ja seurasi keskittyneenä, kun me ihmiset avasimme omia lahjojamme. Yömessun aikana pieneläin oli mukavasti maistellut jälleen mun lattiaa, mutta mitäs pienistä, se päällyste on jo muutenkin kuollut. Joulupäivän äiti ja koiruus viettivät kahden, kun mä heiluin ympäri kyliä.

Tapaninpäivänä oli vihreää. Kun kerrankin ei satanut ja jopa aurinko pilkotteli, uhmasimme tuulta ja kävelimme Malmin hautausmaalle mummille ja parille muullekin tyypille omistettua kiveä katsomaan. Matkalla pysähdyttiin Kivikkoon ja vähän kuvattiin.

Eräät ei malta pitää suutaan kunnolla kiinni kun siellä muutaman metrin päässä on NIIIIN herkullisen purtava patukka. Tuuli tuivertaa korvakarvoja ja aurinko maalaa pikkupölkkärin ihan hassun väriseksi. Ihan kuin se ei olisi jo muutenkin.

Toisilla on olalla papukaija, toisilla koira. Jotkut näkee maailman muita korkeammalta.

Päästiin Malmille (muistin jopa ottaa koiran kiinni) ja jatkettiin sieltä Viikkiin, ajeltiin huviksemme bussilla ympäri Arabiaa ja sitten vielä ulkoiluttamaan Roope. Liikkeelläolosaldo kuutisen tuntia. Sen jälkeen pieneläin oli loppuillan tätä mieltä. (Ja jos joku ei löydä kuvasta koiraa, se on siellä sohvalla. Kyseinen rautapenkki on ainoa huonekalu, jolle Varjolla on lupa tulla.)

Pyhinä mun aivot ei riittäneet treenaamiseen, aatonaattona ja tänään on funtsittu miten kapula otetaan suuhun. "Miten niin ton pullon kierron jälkeen sen voi ottaa? Eikö tää ollutkaan merkin treenaamista? Tai jos mä vaan kumarrun vähän tähän kapulaan päin, niin voisitko sä jo nyt huutaa sen JES?" Ei Varjo, en voi. "Ai jaa." Pilkottiinpa asioita sitten vielä pienemmiksi. Ehkä se joskus viisivuotiaana osaa noutaa. Tai siis mä opin kertomaan sille mitä haluan.