99980 Ohcejohka

Kun tienvarsikyltit alkavat suomen lisäksi ilmoittaa paikannimiä ruotsin sijaan saameksi, tietää olevansa aika kaukana kotoa. Elokuun lopulla osoitteemme oli viikon verran ystäväni Inkun isovanhempien luona Utsjoella, poissa kaikesta arkisesta ja kaupunkimaisesta. Vaikka kirjasto ja uimahalli olivat vain muutaman sadan metrin päässä, tunsi olevansa jossakin toisessa maailmassa. Norjaan olisi voinut kävellä.

Matka tähän Jumalan selän takana olevaan paikkaan ei ollut siitä lyhimmästä päästä. Ensin junalla Rovaniemelle 13 tuntia lemmikkivaunussa yön yli istumapaikoilla, jonka jälkeen 6 tuntia odottelua ja vielä reilu 6,5 tunnin bussimatka määränpäähän. Matkustukseen tottumattoman koiran kanssa tuollainen paikallaanolon määrä olisi ollut aika kohtuuton, mutta Varjo onneksi on kaikissa julkisissa kulkuvälineissä kuin kotonaan. Juna- ja bussimatkat, no problem. Oma alusta, käsky asettua sen päälle, ja pikkukoira lepäili tai nukkui kaikki matkat tyytyväisenä, myös silloin, kun avojunavaunussa matkusti samaan aikaan parhaimmillaan neljä muuta koiraa.

Majapaikkamme oli aivan ihana, ja Varjo sai osakseen kovasti huomiota. Oma vesikuppi oli tullessa jo valmiina, ja joka aamu puuroa oli keitetty niin paljon, että sitä riitti myös koiralle. Mustiainen söi koko viikon ZiwiPeak-kuivalihalla terästettyä kotiruokaa, lohta, perunaa, poroa, makkaraa, mitä milloinkin. Ja hyvin pelitti! Tämä ihme vatsaongelmainen, joka vuosi sitten veti ripulin suunnilleen kaikesta. Hassua, miten onnelliseksi voi ihminen tulla jo siitäkin, että koiran vatsa on kunnossa.

Viikko sisälsi runsaasti olemista ja ulkoilua. Yhtenä päivänä vähän tokosimme ja pari kertaa jaksoin tallata lyhyen jäljen, mutta muuten ohjelmassa oli tunturivaellusta. Merkityt reitit Ellin polku ja Geologinen polku tuli kierrettyä, niin myös vaellettua puuttomalla Ailikastunturilla ja sen sateen kastelemilla koivikkorinteillä Utsjoen vartta yhteen suuntaan ja takaisin. Kävipä Varjo vähän Utsjoessa ja tunturilammissa uimassakin. Maisemat olivat mielettömät, puissa jo osittain keltaiset lehdet ja mustikanvarvuissa punaista. Olisin voinut katsella sitä kaikkea loputtomiin.

© Inkeri Kallio

Varjo ulkoili koko viikon valjaissa joko vetäen joustohihnassa tai hilluen 20 metrin liinassa, panta sillä taisi olla kaulassa vain pari kertaa. Ruffwearin valjaat ovat kyllä mahtavat, antoivat liikkumatilaa eivätkä olleet yhtään tiellä. Koirakin alkoi oppia loppuviikkoa kohden, että on turha näyttää valjaita puettaessa hakatulta, koska valjaista seuraa jotakin kivaa. Kun tiesi, ettei vastaantulijoista ole juuri murhetta, saattoi itsekin keskittyä oleelliseen eli luonnosta nauttimiseen.

© Inkeri Kallio

Yhtenä päivänä matkaseurani Inkku ajoi meidät 40 km päässä olevaan Nuorgamiin. Kiersimme siellä lähes puuttomassa tunturissa kulkevan Skaidijärven lenkin, sellainen sopiva 5,8 km, jonka puolivälissä oli se Skaidijärvi ja kota makkaranpaistoa varten. Meidät oli varustettu runsailla eväillä ja askillisella tulitikkuja (ja retkeläisten erätaidot olivat sitä luokkaa, että kun tuli oli vihdoin saatu syttymään, niitä oli jäljellä yksi... plus en varmaan ikinä ennen ole käyttänyt kirvestä. En kuitenkaan osunut yhteenkään sormeen tai jalkaan, ja sain aikaan ihan toimivia pikkupulikoita!), joten paistoimme makkaraa ja söimme sämpylän päällä puukolla veistettyjä kuivalihasiivuja. Makkarat jaettiin tasapuolisesti, mutta Tuc-keksejä Varjo ei valitettavasti saanut, vaikka kovasti yritti esittää voivansa syödä niitäkin, olihan se kantanut käytännössä kaikki eväämme. Jos koiralla kerran on kätevä reppu, mitä sitä itse turhaan raahaamaan!

Tällä lenkillä Varjo näki ensimmäistä kertaa poroja, niitä kulki lenkin alkupuolella ohi tokallinen ehkä reilu sadan metrin päässä meistä. Vähänkö oli jännää. Meinasi olla vähän liian jännää, pari kertaa sai rykäistä, että voisit elukka lopettaa sen kyyläämisen, ja nyt ravaat kyllä vähän turhan lujaa niitä kohti. Liinassahan Varjo kulki koko ajan, mutta yritin olla sillä puuttumatta sen toimintaan, ellei ollut pakko.

Matkan varrelta löydettiin kiva puunrunko.

"Ai näinkö halusit mun asettuvan?"
© Inkeri Kallio

Sanotaan nyt vaikka näin, että tämä ei
ollut ihan ensimmäinen kuva, joka otettiin.
© Inkeri Kallio

Nuorgaminkin maisemat olivat pilvisestä säästä huolimatta aika

hienot. Koivut on syönyt paljaiksi supersuuri tunturikehrääjäpopulaatio

joskus 60-luvulla.

Vaelluksen lomassa retkikuntamme pysähtyi maistelemaan luonnon antimia.

Osaa se vinkuhippiäinen näyttää niin uljaalta. Ja unohtaa kokonaan,
kuinka paljon ne selässä olevat tavarataskut ällöttivätkään. 

Luontoreippailun jälkeen ajelimme turisteilemaan, siis katsomaan kiveä, joka kertoo olevansa Suomen ja koko Euroopan Unionin pohjoisin. Norjan puolella emme voineet käydä, koska olin iloisesti unohtanut, että Varjohan tarvitsee sinne päästäkseen lemmikkieläinpassin. Ensi kerralla asia korjataan!

Sanni: "Kato nyt tonne!"
Varjo: *ignoring*
© Inkeri Kallio

Kukat olivat hieman nuutuneen näköisiä,
mutta tässä vaiheessa seuraamme liittynyt
aurinko korvasi sen hyvin. 

Kaiken kaikkiaan viikko lapissa oli todellista hermolomaa. Junamatkalla olisin voinut vaihtaa junan suunnan ja lähteä takaisin. Joskus vielä haluan ihan oikeasti vaeltamaan tuonne!

Rovaniemen rautatieasema ja paluumatkan junanodotus. Huomaa unileluna
toimiva rovaniemeläisestä eläinkaupasta löydetty kaksikahvainen
pikkupatukka. Jollain on ollut ilmeisesti vähän rankka reissu.
© Inkeri Kallio