Herkän koiran taikalaatikko

Olen Varjon kahden ensimmäisen elinvuoden aikana kirjoittanut koirani epävarmuudesta sen verran usein, ettei liene kellekään epäselvää, kuinka paljon se vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Kun arkipäiväiset asiat, kuten jonkun puolitutun moikkaaminen kadulla tai puskasta äkkiä ilmestyvä koira aiheuttavat mustiaiselle äänekkään säikähdyksen ja henkistä painetta, tulee väkisinkin käyttäneeksi melko paljon aikaa sen miettimiseen, miten tätä painetta olisi mahdollista vähentää ja kuinka kertoa Varjolle, että nämä ovat kivoja, normaaleja asioita. Viimeisimmän kuukauden aikana aihetta on taas pohdittu erityisen paljon.

Olen todennut, että merkittävin ongelma tässä kaikessa olen yllättäen minä. Olemme Varjon kanssa hyvin samanlaisia, kuljemme mieluiten itseksemme, pidämme vain harvoista ihmisistä, muut ovat ok, mutta ei niiden kanssa tee juuri mieli alkaa juttusille. Oma epäsosiaalisuuteni on vuosien varrella hellittänyt ja nykyään kykenen joskus jopa nauttimaan keskustelusta ventovieraiden kanssa, mutta toisinaan löydän itseni yhä vieläkin pakenemassa rapussa toiseen kerrokseen, jos huomaan, että hissistä on joku tulossa ulos. Jos kerran itse ole tällainen, miten kykenisin opettamaan koirani toisenlaiseksi? Se kun tietää vielä minua itseänikin paremmin, jos jotain tilannetta jännitän, ja peilaa sen kolminkertaisena takaisin. Eläimiä on paha huijata.

Mistä Varjo sitten huomaa jännittyneisyyteni tai huonon tuuleni? Toki se aistii sen muutoinkin, mutta selvimmin se kanavoituu äänestäni, siitä, miten sitä kehun tai käsken. Jos poistaisin ääneni näistä tilanteista, olisi vaikutukseni koiraan pienempi.

Tässä vaiheessa kuvaan astuu naksutin. Taikalaatikko, sanon minä. Olen käyttänyt naksutinta Varjolla pääasiassa temppujen opettamiseen, koska sillä on ollut helppo opettaa pikkutarkkuutta vaativia toimintoja tai merkata hetki, jolloin koira tekee jotain oikein silloin, kun olen siitä kaukana. Arkipäivässä naksutin on kuitenkin näytellyt melko pientä roolia, lenkeillä koira kun on vieressäni, eikä ulkoiltaessa asioita tarvitse tehdä juuri millilleen. Olen unohtanut naksuttimen erään tärkeän ominaisuuden: se on neutraali, ääni on aina samanlainen riippumatta siitä, millä mielentilalla metallikiellekettä painan. Tämä on merkittävä seikka, kun koira on niinkin ohjaajapehmeä kuin mitä Varjo on.

Toisen koiran tullessa näkyviin yleensä kehun Varjoa. Joo, ihan toimivaa, jos minusta todella tuntuu siltä, että koirani käyttäytyy hienosti. Jos äänestäni kuitenkaan yhtään kuultaa tyytymättömyys tai väsymys, menee Varjo epävarmaksi. Naks sen sijaan ei kerro, että minua ärsyttää koirani paiseilu tai että eilen on ollut töissä rankka päivä. Naks ei kuormita Varjoa lisäämällä sen epävarmuutta entisestään, kun se ei ala pohtia toisen koiran jännittävyyden lisäksi sitäkin, miksi olen siihen tyytymätön ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. Naks kertoo vain sen, että se mitä se juuri teki, on hyvä juttu, että siitä seuraa palkinto. Naksuttimen ääni on myös sen verran terävä, että se tunkeutuu tajuntaan ihmisääntä paremmin, ja tavallaan "katkaisee" koiralle jännittävän tilanteen. 

Toinen naksuttimen tärkeä etu on sen ajoitus. Namikäteni ei tarvitse olla juuri täsmälleen oikealla hetkellä Varjon kuonon edessä, koska voin merkata sen hetken naksuttimen avulla ja antaa sitten namit kädestä tai kaivaa taskusta.

Mistä sitten naksautan ja palkitsen? Voisi ajatella, että palkkaan onnistuneesta ohituksesta. Onnistunut ohitus on kuitenkin kokonaisuus, joka pitää sisällään monta osatekijää. Minulle onnistunut ohitus tarkoittaa, että Varjo havaitsee ohitettavan, myöntää sen olemassaolon, mieltää sen kivaksi, tuntee olonsa turvalliseksi ja kulkee ohi hiljaa. Liian usein tullaan ajatelleeksi vain ketjun viimeistä osaa, hiljaa ohittamista, sehän on se tavoite ja toiminta, joka ulkopuolisen ja vastaantulijan silmiin näkyy. Hiljainen ohitus vaatii kuitenkin onnistuakseen kaikki ketjun edeltävät vaiheet, varsinkin jos itse toiminnan lisäksi halutaan, että epävarmalla koiralla on ohittaessaan hyvä ja rentoutunut olo. Varjon voisi varmasti saada ohittamaan toiset koirat hiljaa tiukan turvantukkimiskäskyn alla, mutta koiraan kohdistuvan suuren paineen lisäksi se tarkoittaa, että minun tulisi aina ehtiä antaa käsky ajoissa. Jos Varjo päättäisi näissä tilanteissa itse, kuten ennakoimattomissa tilanteissa väkisinkin tapahtuu, se valitsisi edelleen mölinän, koska se saa sillä purettua jännityksensä ja se on paljon helpompaa kuin ”ei minkään” tekeminen. Tästä johtuen haluan, että Varjo on näissä tilanteissa hiljaa siksi, että se itse kokee sen kannattavimmaksi toimintamalliksi. Ja jotta tähän päästäisiin, on aloitettava mielentilasta. On merkittävä ero, mieltääkö lähtökohtaisesti muihin epäilevästi suhtautuva koira vastaantulijat joksikin, jota voi katsella turvallisesti, joka pysyy riittävän matkan päässä ja josta saa palkkaa, vai joksikin, joka on aina liian lähellä ja jota on viisasta yrittää olla näkemättä tai jota vastaan kannattaa puolustautua, koska omistajakin on kireä ja jännittynyt. Jos tarkoitus on muuttaa vastaatulijat koiran mielessä positiivisiksi, palkitsemishetki on nimenomaan se, jolloin koira katsoo toista koiraa tai ihmistä. Tästä naksautetaan, ja namit syötetään niin, että oman koiran katse syödessä on edelleen suunnattuna kohteeseen.

Tämä on juuri sitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä Varjon ollessa pentu. Muistan, miten kirjoitin nelikuisen Varjon osaavan hienosti ohitella asioita katsekontaktissa, enkä tullut lainkaan ajatelleeksi, miten paljon itse asiassa tein koiralleni hallaa. Varjo oppi, että kuplautumalla minuun se voi sulkea maailman ulkopuolelle, jolloin sen ei tarvitse kohdata pelottavia asioita tai opetella käsittelemään niitä. Töitä tehdessä oikein kiva, eikä tästä ei olisi arjessakaan haittaa, jos kupla olisi rikkoutumaton. Mutta se ei ole. Äkkinäisissä tilanteissa, joissa Varjo ei ole ehtinyt ennakoida tapahtumia, kupla puhkeaa, ja silloin koirani on totaalisen hukassa. Se rääkyy paniikissa kaikelle, koska sillä ei ole aavistustakaan, miten muuten se voisi toimia. Siinä mielentilassa se ei reagoi enää mihinkään. Olen nähnyt näitä kohtauksia joitakin kymmeniä Varjon elinaikana, enkä mielelläni näe niitä enää lisää. Haluan, että koirallani on kyky käsitellä asioita. Haluan, että se tietää, miten toimia, vaikka tilanne olisi äkkinäinen. Haluan, ettei sen tarvitsisi säikähtää asioita, joita se pakostakin kaupungissa asuessaan kohtaa.

Siksi me yritämme nyt korjata sitä, mikä pentuna jäi tekemättä. Istumme naksuttimen ja namien kanssa kadunkulmissa. Puistoissa. Teiden varsilla. Katselemme ihmisiä. Pysähdymme havaitsemaan ja hyväksymään äkkiä ilmestyvät, erilaiset ja eri tavoin käyttäytyvät koirat. Jos kävelemme, palkitsen Varjon ohitettaessa nimenomaan toisen koiran katsomisesta. Että se uskaltaa kohdata ja myöntää vastaantulijan olemassaolon.

Olen miettinyt paljon tilanteita, joita Varjo jännittää. Miten haluaisin sen niissä toimivan? Olen joutunut myöntämään itselleni, ettei minulla ole siitä selkeää kuvaa. Usein tilanteet ovat sellaisia, että haluaisin Varjon toimivan niissä täysin toisin kuin miten se normaalisti kyseisissä paikoissa toimii. Jos rapussa kuljemme kaksin, annan sen tulla ulos hissistä melko vapaasti, remmiä on paljon, ja koira voi olla jopa metrin edelläni ennen kuin olen päästänyt hissin oven sulkeutumaan. Jos alhaalla kuitenkin on joku, odotan Varjon automaattisesti ymmärtävän, että nyt pitäisi kulkea lähellä ja tulla hissistä ulos rauhallisesti, jottei se törmää muihin ihmisiin. Kuinka koira voisi tämän tietää, kun tapaamme ihmisiä rapussa hyvässä lykyssä kerran viikossa? Koirapuiston lähellä Varjo saa kulkea siinä jossain, kummalla puolella sattuu olemaan, mutta kun puistossa onkin joku, odotan sen pysyvän tasan jalkani vieressä, tietyllä puolella, yhtään edistämättä tai jumittamatta minnekään. Eikö tämä tee toisista koirista puistossa vähintäänkin epäilyttäviä?

Tästä pääsemmekin yhteen koirankoulutuksen itsestäänselvyyksistä: opeta ensin, odota koiran osaavan vasta sitten. Minun on siis todella opetettava, miten rapussa kuljetaan! Kuulostaa typerältä, mutta niin yksinkertaisen asian unohtaa todella helposti, varsinkin kun ei itsekään ole kovin innostunut törmäämään kehenkään. Kun naksuttelen tilanteissa, joissa on toisinaan mahdollista kohdata muita, todellisen tilanteen sattuessa minulle ja Varjolle on muodostunut kuva, kuinka toimimme. Naks, kun koira vielä istuu hissin nurkassa. Naks, kun avaan hissin oven. Naks, kun annan koiralle luvan tulla hissistä ja se on juuri poistunut sieltä. Tässä kohtaa voi olla ihminen, tai sitten ei. Kun tilannetta on harjoiteltu, ei järkytys mahdollisesta ihmisestä kuitenkaan ole yhtä suuri kuin mitä se olisi vain täydellä vauhdilla ulospainellessa. On toinenkin pointti, miksi tämä kannattaa: naksuteltuani muutamat rapun ovet ja niistä kulkemiset olen itsekin enemmän hereillä ja valmis ottamaan ulkomaailman vastaan. Ja koska oma mielentilani vaikuttaa niin vahvasti koiraani, on tällä huomattava merkitys.

Olen lenkkeillyt nyt kuukauden verran naksutin liimattuna käteeni. Kaikesta yllättävästä ja vähän tavanomaisemmastakin Varjo on saanut palkkaa. Ihmeitä ei ole tapahtunut, niskakarvat nousevat monesti edelleen ja väliin on mahtunut muutama kolmosen korteillakin varustettu päivä, mutta yleisesti ottaen lenkkeilymielentila, sekä omani että koiran, on parempi. Olemme saaneet paljon onnistumisia, minulla on enemmän hermoja koiralleni. Ennen kaikkea minulla on tunne, että pystyn vihdoinkin vaikuttamaan jotenkin siihen, millainen olo koirallani kummallisia kulkijoita kohdatessaan on.