Olin päättänyt kävellä hallille, eihän sinne ollut matkaa meiltä kuin reilut kolme kilometriä. Ennen kuin pääsin Varjon kanssa edes paikalle, meinasin eksyä useamman kerran. Onneksi on Hurtan kunnolliset säärystimet, niin ei lähemmäs puolimetrisissä kinoksissa tarpominen haitannut... Soittelin jo apujoukoillekin, missä mahdan olla, kun törmäsin halliin vahingossa. Ja jopa minuuttia ennen sovittua tapaamisaikaa!
Paikalla oli neljä koiraa. Meille oli varattuna kaksi allasta tunniksi, mikä tarkoitti kahta koiraa per allas. Jo dogsitterkursseilta tuttu Myrri tuli Varjon pariksi, mikä oli ainakin minulle helpotus, eipähän tarvinnut miettiä, meneekö uintiaika siihen, että Varjo jännäilee vierasta koiraa. Sisääntullessa tiskin takaa näkynyt iso tanskandoggi ja runsasta haukkua kaikuva halli kun ei saanut Varjon oloa lähtökohtaisesti mitenkään erityisen varmaksi.
Varjo on uinut paljon luonnonvesissä, viime kesänä ihan itsekseen, ihmisten kanssa sekä veneen perässä, joten elementtinä vesi on sille tuttu. Vaikka koirat kuinka kokeneita uimareita olisivatkin, on ensimmäisellä uintikerralla kuitenkin varattava aina ohjattu vuoro, jotta koirille saadaan opetettua, mistä mennään altaaseen ja kuinka siellä toimitaan. Meidän uimaopettajamme osoittautui erittäin puheliaaksi mali- ja sakemannikasvattajaksi, joka noin minuutin Varjoa tarkasteltuaan arvioi sen herkäksi kaksivuotiaaksi, jota saisin pääasiassa ohjata itse hänen neuvoessaan minua. Aika hyvin, eipähän tarvinnut selitellä mitään.
Suihkun kautta pääsimme altaalle. Opettaja oli jäänyt juttelemaan Riikan kanssa, joten olimme hetken Varjon kanssa kaksin. Se meni heti tutkimaan allasta ja haistelemaan reunoja, muttei uskaltautunut veteen. Innostin sitä damilla jonka heitin alasmenorampista vähän matkan päähän, se kävi kurkkimassa altaan eri puolilla, vinkui, eikä oikein tiennyt, mitä nyt, uskaltaako vai ei. Kutsuin sen rampille, ja siitä vähän harkiten päätyi noutamaan lelun. Koira oli siis jo altaassa, ennen kuin uimaopettaja tuli paikalle... Toisen kerran sai vielä hakea damin, ja sitten lähtikin jo pelkällä "uimaan" -käskyllä. Ei se fiksu pelki kauheasti uimaopetusta tarvinnut.
Uima-allas oli monellakin tapaa hyvin erilainen paikka uittaa koiraa verrattuna luonnonvesiin. Ensinnäkin koiran liikkeet ja kropankäyttö oli lietteettömän veden ansiosta mahdollista nähdä, mikä oli erittäin mielenkiintoista ja kertoi hyvin, epäröikö koira tai jumittiko jostain kohdin. Toinen altaan hyvistä puolista liittyi koiran ohjattavuuteen vedessä. Koska allas oli pieni, 4 x 8 metriä, koiraa saattoi tarkastella ja ohjeistaa joka puolelta. Sen liikkeisiin saatiin kuvioita, sitä saattoi ohjata kääntymään ja näin tutkia, käyttikö se eri puoliaan eri tavoin. Tiedän entuudestaan, että Varjo on ns. oikeatassuinen, se heittää high fiven oikealla ja nousee käsilläseisontaan oikea takajalka edellä. Nyt huomasin, miten se myös kääntyy vedessä sulavammin oikean kautta. Ero ei ole suuri, mutta kuitenkin havaittava, joten ohjasin Varjolle altaan laidan vieressä tiukkoja vasemmallekäännöksiä ja erilaisia kuvioita, joissa se joutui käyttämään erityisesti vasenta puoltaan.
Hyvinmenneistä käännöksistä tai pitkästä uintirupemasta Var sai jonkun kerran palkaksi pallon. Meillä oli mukana oma, West Paw:n Huck -pallo, joka olikin tässä tarkoituksessa aivan oivallinen. Jos koira nimittäin oli huolimaton, eikä saanut koppaistua palloa suuhunsa ensiyrittämällä, vaan työnsi sen vahingossa syvemmälle, se ei pompannutkaan heti takaisin pintaan, vaan nousi hitaasti. Näin ollen koira joutui etsimään, uimaan paikallaan ja tekemään tosissaan töitä, jotta pallon lopulta sai. Varjo taisi vain kerran onnistui nappaamaan pallon ensimmäisellä yrityksellä, mutta oli sinnikäs ja oppi nopeasti odottamaan pallon uudelleennousua sekä ottamaan etutassut avuksi pallonmetsästyksessä. Liikunnan monipuolistusta tämäkin.
Hallissa tapahtui pari uintiin täysin liittymätöntäkin juttua, joista olin oikein iloinen. Koirat uivat vuorotellen, jotta kumpikaan ei häiritsisi toista. Kerran Myrri kuitenkin pääsi livistämään Riikalta, ja tuli juuri altaasta nousevaa Varjoa vastaan. Myrrimäiseen tapaan moikkausyritys oli hyvin ystävällinen, mutta Varjohan ei toisista, edes puolitutuista koirista liiemmin pidä, etenkään kun tulevat yllättäen. Nyt Varjo kuitenkin suhtautui Myrriin erittäin hyvin, väisti toisen kaartelua ja haisteluyritystä kerran, toisen ja kolmannen. Se käänsi päänsä ja yläkroppansa sivuun, ei pöhissyt, murissut tai luimistellut, sanoi vain eleillään, että älä viitti. Tuli Myrrin tielläolosta piittaamatta luokseni. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt, se siis osaa jotain tällaista. Näin se saisi mieluusti toimia muulloinkin, kun tilanne hirvittää.
Toinen kiva juttu liittyi Varjon kopelointiin. Uimaope kysyi, olenko kokeillut koiran reisiä, onko niiden vahvuudessa jotakin eroa. Sanoin, ettei mielestäni ole, ja pyysin häntä antamaan oman arvionsa. Kävelytin Varjon sivulla opettajan viereen, otin sen kuono-käsi -kontaktiin ja sanoin, että saa koskea. Eikä Varjo edes yrittänyt vilkuilla taakseen, vaan piti kuonokontaktin, vaikka vieras nainen tunnusteli sen reisiä. Aivan erinomaista.
Kaikenkaikkiaan kiva uintireissu, jollaiselle mieluusti lähtisi toistekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti