keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Minusta on tullut flexisti

Reilut puolitoista vuotta sitten kerroin melkein häpeillen ostaneeni Varjolle flexin. "Vain Nuuksioon ja Lappiin, ei yleiseen käyttöön, kaduilla kuljetaan metrin nahkaremmissä", kirjoitin silloin. Hyvin pitkään asia olikin juuri näin, flexi pysyi hattuhyllylle unohdettuna, Utsjoen tuntureillakin kahdenkymmenen metrin liina osoittautui paljon käytännöllisemmäksi. Mietin jo toisinaan, miksi olin edes kelataluttimen ostanut, kun ei sille kerran käyttöä tuntunut olevan.

Tänä syksynä kyseinen kapine on kuitenkin jostain syystä osunut käteeni useammankin kerran. Aluksi juttu oli lähinnä vitsi, eihän minun koirani nyt flexissä kulje. Vekotin tosin oli sikäli kätevä, ettei sitä liinan lailla tarvinnut lenkin jälkeen huuhtoa mudasta kymmentä minuuttia, jos halusi tunnistaa hihnan alkuperäisen värin. Se myös osoittautui yhdeksi tavaksi, jolla Varjoa ja Titoa saattoi pitää yhtaikaisesti "melkein vapaana". Flexi tarttui mukaani aamuina, jolloin en jaksanut niuhota hihnassakävelystä, mutta tarkkaavaisuuteni ei riittänyt koiran vapaanapitämiseen. Lumen tultua kiinni olevan koiran saattoi kätevästi käskeä penkkaan kulkemaan ja rasittamaan itseään ilman, että minun tarvitsi siirtyä auratulta tieltä yhtään mihinkään.

Nyt huomaan tavallisen remmin unohtuneen naulakkoon ja Varjon kulkeneen pelkässä flexissä jo kolmatta päivää putkeen. Jonkin rajan yli ollaan menty, kun tänä iltana matkustin metrossa valjailla ja flexillä varustetun koiran kanssa.  Tämä kuulostaa suorastaan huolestuttavalta, mutta onneksi asia ei ole ihan niin paha kuin miltä vaikuttaa. Meillä kun on tässäkin asiassa säännöt, joita on noudatettava, enhän halua olla yksi niistä, joita muiden koirien omistajat katsovat pitkään ja pahasti.

Tiedostan, että flexissämme on jarrunappi, enkä pelkää käyttää sitä, kun tarve vaatii. Vilkkaasti liikennöidyissä paikoissa Varjo kulkee jalan vieressä, ja satunnaisten kulkijoiden ohituksissakin käsken sen hyvissä ajoin joko viereen tai lumipenkkaan riippumatta siitä, onko vastaantulija koirallinen vai ei. Hihnassa kuljetaan sitä tienlaitaa mitä minäkin, eikä muodosteta hengenvaarallisia ansalankoja tien poikki. Laukkaaminen ei ole suotavaa, ja jos etenemisvauhti muuten on niin kova, että kela kolisee loppumistaan jatkuvasti, on Varjon palattava pysähtyessäni oma-aloitteisesti muutama metri takaisinpäin, jotta matka jatkuu. Viiden metrin rajojen tiedostamisessa on vielä vähän opeteltavaa, eikä äkkinykäyksiltä voida täysin välttyä, mutta uskaltaisin jo tällä kokemuksella väittää, että meidän flexeilymme on huomattavasti ympäristöystävällisempää kuin monen muun.


1 kommentti:

  1. Voin allekirjoittaa melkein koko kirjoituksesi täsmälleen samanlaisena. Mäkin olen alkanut käyttää flexiä, vaikken ennen siihen juuri koskenut, ja väitän osaavani käyttää sitä - kyllä, kaupungissa. Paimenelle tuo pieni etäisyys riittää, ettei sen tarvitse kiskoa koko ajan ja kun mikä tai kuka tahansa ilmestyy näkökenttään, kelaan nauhan lyhyemmälle kuin koskaan perushihnan kanssa. Mun mielestä flexeissä ei ole mitään pahaa, jos niitä oikeasti osaa käyttää ja tiedostaa, että silloin on oltava silmät selässäkin.

    VastaaPoista