Eloisalla leirillä

Sunnuntai-iltana palattiin Kuopiosta takaisin Helsinkiin viikonlopun mittaiselta leiriltä. Ohjelmassa oli alkuvuoden tapaan tokoa ja agiliitoa, ensimmäisen kanssa vähän enemmän tosissaan, toinen puhtaasti leikkimistä ja ohjaajan opettelua.

Perjantaina lähdettiin matkaan hyvissä ajoin, kahdelta startattiin auto meidän parkkipaikalta, mukana kaksi koiraa takapaksissa, kaksi häkkiä takapenkillä ja kasseittain tavaraa niin häkkien alla kuin jaloissa. Ajomatka Kuopioon taittui kohtuullisen mukavasti, Varjo ja Milo osasivat olla takana nätisti ja mölisemättä, ja perillekin löydettiin kuuden jälkeen laskeutuneesta totaalisesta pimeydestä huolimatta navigaatorin voimin. Kolmihuoneisessa mökissä majoittui kuusi ihmistä ja seitsemän koiraa, ja hyvin sinne mahduttiin, kun koirilla oli omat häkit joihin pääsi rauhoittumaan. Kyllähän Varjo aluksi ihmis- ja koirapaljoudesta pöhisi, mutta rauhoittui nopeasti päästyään tuttuun häkkiinsä huoneeseen, jossa sen lisäksi oli vain Milo.

Lauantaina ohjelmassa oli tokoa, kouluttajina Anne Miettinen ja Katja Rautiainen. Oli luksusta, kun pääsi kahden koulutusohjaajan syynättäväksi, sääli, että aikaa oli jokaiselle varattuna vain 2 x 15 minuuttia, mulla olisi ollut niin paljon kysyttävää kaikesta muustakin...

Ensimmäisenä halusin että katsoisivat seuraamista, teenkö minä tai koira siinä jotain kummallista, mitä tulisi vielä parantaa. Seuraaminen on liike jota Varjo rakastaa ja tarjoaa mielellään koska tahansa, joten siinä on helppo lähteä viilaamaan pilkkua. Mun toivomuksesta otettiin liike voittajaluokan tapaan, jotta mukana olivat kaikki tempot ja askelsiirtymät. Varjo lähti alussa keulien, mutta korjasi paikkansa nopeasti, kaikenkaikkiaan oli liikkeessa ehkä hieman matalammassa vietissä kuin normaalisti treenatessa. Käännökset teki niin kuin osasi, askelsiirtymät ok muut paitsi peruuttaminen, jossa meinasi jäädä paikoilleen istumaan ja lähti mukaan vasta kun käskin. Hienosti se jaksoi kun huomioi että liike oli reilusti pidempi kuin mitä sen kanssa normaalisti teen, ja odotin mielenkiinnolla kouluttajien kommentteja.

- Mulla on kuulemma aikamoinen vauhti. 90 asteen käännökset teen tosi rivakasti, ihme että koira pysyy niin hyvin perässä.
- Hitaan käynnin vauhti oli koiralle epäsopiva, meinasi tarjota koko ajan istumista.
- Paikka ja koiran etäisyys jalasta kelpasi, tästä olin iloinen, olin miettinyt huomauttavatko nojaamisesta.
- Askelsiirtymät pitää harjoitella (nyt oli löysä oikealle, yleensä liimautuu jalkaan), ja vasen on tehtävä niin, että napa pysyy koko ajan rintamasuuntaan. Olin kivasti ajatellut kiertää koiran päälle menemisen kääntämällä itseni ensin vasemmalle, ottamalla ne pari askelta suoraan ja sitten kääntyväni oikealle. Ei kuulemma kelpaa, joten tähän miettimistä etten tallo Varjoa. Ja mun on kai pakko opettaa toi otus peruuttamaan suoraan, kun se aina kaartuu oikealle.
- Täyskäännöksistä tuli eniten sanomista. Itse teen ne kaartaen (mur! Enkö muka oppinut mitään tokokokeesta?), ja Varjo ei käytä kunnolla takapäätään, vaan kääntyy vain edestä ja hyppää takaosan perässä. Kävelin sitten seuraamisosuuden muutaman kerran yksinäni ja yritin kiinnittää huomiota jalkojen liikkeisiin ja käännöksen jälkeiseen suuntaan, lyhentää askelpituutta aavistuksen ennen täyskäännöstä jotta käännöksen rytmi olisi selvempi. Koira mukaan, ja nami kuonon eteen käännöstä auttamaan. Varjohan osaa peruuttaa sivulta mun taakseni, joten se piti vain saada yhdistettyä käännöksen liikkeeseen oikea-aikaisesti. Nyt ohjelmassa paljon itsenäisiä täyskäännöksia ilman koiraa, ja koiran kanssa liikettä täyskäännös-seis, jotta nähdään, että se varmasti työstää liikkeen loppuun takapäällään, eikä lähde sivusta aukeamaan.
- Katsottiin samalla myös sivulle siirtymistä. Varjohan loikkaa. Ei siis taaskaan käytä takapäätään. Namiohjausta tähänkin, ja tarkkailua, että peruuttaa loppuun asti. Näyttää muuten hyvältä onnistuessaan.

Toinen treenisessio otettiin noutoa. Nykyään into kapulalle on kova ja pito hyvä, mutta palautuksen vauhti on meidän ongelmakohta. Kyllä Varjo sentään nyt palauttaa laukalla, intensiteetti vain on kolmasosa siitä joka kapulalle mennessä on. Näytettiin esimerkki, jossa ohjaaja onnistui heittämään pulikan niin pitkälle että koira meinasi mennä päin seinää. Vinkaisu lähtiessä, pinkominen kapulalle, huolimatonta laukkaa takaisin ja nätti irrotus. Hyvää ruodittavaa siis koulutusohjaajille.

- Vinkaisu pois, ääntely on ehdottomasti kielletty tokokokeissa. Luulee liikaa saaliiksi, mikä on taatusti oma vikani, kun olen valtavasti innostanut aluksi niin kapulaa ällönnyttä koiraa. Vinkaisee yleensä noutoon lähtiessään, joten kapulan heitto, koiran rauhoitus, mahdollisesti jokin toinen liike ennen noutokäskyä. Ja jos kuitenkin kiljuu, liike loppuu siihen. (Tarviinko apuohjaajan joka poistaa kapulan jos Varjo vuotaa? Voisin toki kytkeä sen pitkään liinaan ja pysäyttää sillä tai kiellolla jos vinkaisee lähtiessään, mutta toisaalta en halua että saa niin voimakasta rangaistusta tai epäilen että lopettaa homman kokonaan ainakin siltä kerralta, on kuitenkin sen verran herkkä eläin.)
- Vauhtia takaisintuloon palkkaamisen epäsäännöllistämisellä. Ensin riittää pelkkä kapulan suuhun ottaminen ja koiran kääntyminen mua kohti, sitten vähän pidemmälle takaisinpäin ennen kuin kuuluu JES ja pallo lentää. Tarkoituksena on, että koira säilyttää vauhtinsa täytenä, koska uskoo loppuun asti, että palkka voi tulla milloin tahansa. (Toisaalta Ansa-grontun omistaja kertoi koiransa alkavan vaania palkkaa jos lentää kesken liikkeen, joten sillä auttoi vain loppupalkkaus mahdollisimman nopeasta liikkeestä. Varjosta en kuitenkaan tiedä, joten katsotaan ja kokeillaan, millä sitä vauhtia siihen lopulta saadaan.)

Me ei ehdittykään treenata muuta, mutta muitakin seuraamalla oppi paljon. Etenkin voittajaluokassa kisaavan Ansan ja Tanjan seuraaminen valaisi mulle aika hyvin, miltä haluan joskus oman koirani kyseisen liikkeen näyttävän. Se käännösten intensiivisyys oli jotain huimaa.

Sunnuntaina oli vuorossa agilityä, kouluttajana SM- ja maajoukkuetason koiria valmentava Tiia Vitikainen. Vähän alkoi hirvittää että mitä oli tullut tehtyä kun tällaiseen oli ilmoittautunut, kun itse en tiedä lajista edes perusteita, eikä koirakaan ei ole tehnyt muuta kuin hypellyt risujen yli, kierrellyt puita ja juossut läpi rakennustyömaaputkista. Kouluttaja oli kuitenkin kannustava ja avoin, totesi että muutamia perusasioita ehditään käydä läpi ja käski ensimmäiseksi näyttää koiran kanssa, miten viiden esteen hyppysuora sujuu.

Nopeasti selvisi, että tiesin asioista vielä vähemmän kuin olin kuvitellut. Varjohan karkasi kahden vai oliko peräti jo ensimmäisen hypyn jälkeen suoraan mun luokse, "hei jee missä pallo leikitään mähän hyppäsin jo ton riman yli", ja olisi varmaan juossut päin siivekettä ellen olisi pysähtynyt ja todennut että en tiedä miksei koira etene. Sain kuulla perusteet targetista, mikä se on ja miksi sitä käytetään, ja koska narupallo on Varjolle niin rakas, ojensin kyseisen lelun kouluttajalle ja siirryin koirani kanssa yhden esteen taakse. Ja sitten toisen. Ja pian viidennen, eikä Varjoa kohta enää kiinnostanut pätkääkään juoksinko sen edessä, sivulla vai takana, se ampui kiitolaukalla koko suoran suoraan palloon kiinni. Se siis osaa edetä itsenäisesti, mun vain pitää ymmärtää miten palkata niin että kyseinen toiminta saadaan aikaan.

Kouluttaja kävi Marin ja Milon kanssa läpi saman harjoituksen, jonka jälkeen saimme kuulla lyhyen selostuksen, miten koira lukee ihmisen ohjausta. Perus tietämätön aloittelija, kuten esimerkiksi minä, ajattelee helposti, että koira menee sinne, minne kädellä näytetään ja käsketään. Mutta totuus on jotain ihan muuta. Koira lukee ihmistä paljon kokonaisvaltaisemmin kuin vain sinne tänne huitovia yläraajoja.

Tärkein asia on liike. Mihin ihminen kulkee, ohjaa paljolti sen, minkä esteen koira suoritettavaksi valitsee. Seuraavana tulee katse, ja heti perässä kouluttajan jo monesti muita ohjatessaan hokema laser, eli rintakehän suunta (kuvittele että rintakehässä on suoraan muutaman metrin päähän osoittava laser-valo, tätä paikkaa kohti koira hakeutuu). Vasta sitten tulevat jalat ja kädet, ja viimeinen, mitä koira seuraa, ovat sanat.

Tämä selitti paljolti, miksi muutamat seuraavat ohjauskuvioharjoitukset (joiden hienoja nimiä en tietenkään muista, joku taisi olla sylikäännös) menivät multa ensimmäiset kerrat niin onnistuneesti pieleen. Yhdessä kuviossa katse tai vähintään rintakehän suunta ohjasi Varjon hyppäämään esteen takaakiertona, vaikka käsillä kuvittelin houkutelleeni sen ihan jalkojeni juureen lähettääkseni hyppyyn. Voi muuten olla vaikeaa napata koira liikkeelle niin että täytyy lähestulkoon olla selkä siihen päin... Tai edes heittää se palkkiopallo oikeaan suuntaan ja tarpeeksi lähelle eikä päin seinää. Kouluttaja sanoi, että tässä vaiheessa meillä ei oikeastaan tarvitsisi olla koiria ollenkaan, koska tässä harjoitellaan ohjaajan liikkumista, koira osaa automaattisesti lukea suunnan oikein jos ohjaus vain on onnistunut. Kokeiltiin nyt kuitenkin liikeratoja myös elikoiden kanssa, huomasinpa ainakin konkreettisesti kouluttajan sanojen pitävän paikkansa, kun lopulta tarkkailtuani tarpeeksi asentoani sain Varjon juoksemaan sinne minne halusinkin.

Opin kyllä sunnuntailta aika paljon siihen nähden, miten lyhyt treeniaika meillä oli. Jo nyt ollaan tehty puunkiertoja ihan eri meiningillä, Varjo tajuaa paljon paremmin mun liikehdintääni ja vastaavasti minä tajuan, miksi koiruus ei toisinaan tee niin kuin haluaisin.

Loppuun vielä sosiaalisuushehkutusta, kun se on Varjolta niin harvinaista. Milo ja Varjo olivat koko viikonlopun automatkat samassa häkissä, koulutusten odotteluajoiksi ne tungettiin samaan tilavaan häkkiin kentän reunalle, ja lisäksi riehuivat ulkona vapaasti keskenään ainakin neljästi kahden päivän sisään. Eikä yhtään tappelua, ei edes rähinäyritystä. Varjolla oli jotenkin ihan erilainen asenne koko leikkimiseen, sen näki jo tavasta jolla se lähti Miloa kohti kun sai luvan. Veikkaan että yhteishäkittämisellä on runsaasti osuutta asiaan. Lisäksi oli hetkellisesti samassa sisätilassa yhden pennun ja reilua vuotta vanhemman karavaanariluonteisen Ansan kanssa, eikä edes nostellut niskakarvojaan toisille otuksille. Ihmisille Vanttura totta kai pöhisi ihan koko viikonlopun, mutta ainakin se on saanut sitä paljon kaivattua käsittelyä henkilöiltä jotka tietävät miten olla eivätkä kavahda vastalausepuhahduksia.