Kymmenen kirosanaa

Tai vaikka oodi maanantaikappalesisaruksille. Sanojen asettelu on jälleen vaikeaa.

Jokainen tätä blogia yhtään tarkemmin lukenut tietää, että Varjon selkä on nätisti sanottuna luustoltaan huono ja siksi enemmän ja vähemmän rikki rajoittaen jossain määrin meidän elämää. Olen oppinut hyväksymään sen tosiasian ja riehumaan välillä vähän maltillisemmin Varjon voinnin mukaan, olen oppinut, että ei-terveenkin koiran kanssa on ihan mahdollista elää ja nauttia siitä, mutta onhan se nyt selvä, ettei selkäsairasta koiraa toivoisi kenellekään.

Tässä kirjoituksessa on nyt kyse muusta kuin omasta koirastani, ja siksikin tätä elämän epäreiluutta on taas eri tavalla vaikeaa käsittää. Kysyn jälleen, miksi?

Nomi, yksi Varjon veljistä, on oireillut jo jonkin aikaa. Epämääräisesti, välillä vingahtaen, kipuillen, hakien turvaa, yleensä liikkeessä, mutta joskus myös levon jälkeen. Etenkin äkillinen käännös vasemmalle on aiheuttanut useamman vinkaisun eri tilanteissa. Koska kysessä on Varjon sisarus, oli selän luuston uudelleenkuvaus itsestäänselvyys, mutta priimaa olivat nikamat, ei sillan siltaa missään. Tilaa hoidettiin lihaperäisenä jumina kipulääkkeellä, hieronnalla ja levolla, näytti asettuvan, mutta sitten taas vinkaisu yllättävässä käännöksessä ohijuostessa sekä vastenhypätessä. Jotain siis siellä kuitenkin ehkä sittenkin.

Noora ajeli tänään aamulla Tampereelta Vantaalle Aistiin magneettikuviin. Pyysin päästä mukaan, koska halusin nähdä Nomin ja toki myös kiinnosti tietää, jos jotain löytyisikin. Ympäriinsä säheltävässä pyörivässä pöhkivässä koirassa ei näkynyt merkkiäkään kivusta, lääkäri ei myöskään löytänyt käsikopelolla mitään, mutta eivätpä olleet löytäneet aiemmatkaan eläinlääkärit. Nomi siis nukkumaan ja kuvantamislaitteen alle, ja minä ja Noora muutamaksi hermostuneeksi tunniksi Myyrmanniin odottamaan kuvauksen valmistumista.

Diagnoosi oli sen verran karu, että oli ihan hyvä että meitä oli kaksi ihmistä sitä kuuntelemassa. Niskan alaosassa epämuodostunut nikaman päätelevy, ja sen vieressä se todennäköisin oireiden aiheuttaja: etenevä välilevyn rappeuma. Lääkäri yritti välttää käyttämästä Wobblerin syndrooma -nimitystä, koska se kuulemma aiheuttaa ihmisissä niin kovaa pelkoa, mutta mainitsi sen kuitenkin puheessaan. Ja diagnostisen puolen jälkeen totesi:

"Kyllä tää varmasti vielä sellaiset kuusi seitsemänkin vuotta ihan hyvin pärjää kotikoirana ---"

Kotikoirana. KOTIkoirana. Ei agilityä. Ei jäljestämistä, ei rajuja hyppyjä, leikkejä, riehumista, ylipäätään mitään, mikä saattaisi kaularankaa ja sen välilevyjä rasittaa ja tilaa ennenaikaisesti pahentaa. Kotikoira on nelivuotiaan aktiiviharrastusbelgin omistajalle kovemman luokan kirosana. Eihän siinäkään pestissä periaatteessa mitään vikaa ole. Mutta sen ei todellakaan ollut tarkoitus olla tämän koiran virka.

Selitystä lähdettiin hakemaan, mutta ihan näin rajua tuomiota ei kukaan ollut odottanut. Kipulääkettä ei määrätty, koska ei se kuitenkaan ole koko ajan kipeä. Aika monen ihmisen sydän sen sijaan on.

Varjo ja Nomi kesällä 2013, silloin kun
kumpikin oli vielä paperilla terve. 

Jälkikirjoitus: 

Kaularangasta on nyt toinenkin arvio. Ja aika erilainen sellainen. Ketä tässä pitäisi oikein uskoa?