eli asioita, jotka tulevat meillä lähes joka päivä vastaan, joita olisi ehkä kannattanut miettiä ennen kuin hankkii belgialaisen kaupunkiympäristöön
Varjo on ihan pesunkestävä citykettu. Sen kanssa voi mennä mihin tahansa, metroon, bussiin, ratikkaan, kauppakeskuksiin, ulkoilmakonsertteihin ja yleisötapahtumiin. Se matkustaa kippuralla penkin alla, hyppää tottuneesti syliin liukuportaissa ja makaa puolinukuksissa hyllyjen välissä kun tutkin levyosaston antimia. Se ei välitä ohikulkevista ihmisistä, kovista äänistä tai kummallisista alustoista.
Mistä se sen sijaan välittää, ovat kontaktia ottavat ihmiset. Jos joku puhuu minulle ja vastaan. Jos rapussa alhaalla onkin naapuri odottamassa hissiä kun olemme tulossa ulos. Jos joku katsoo liian kauan päin. Epävarmuus yhdistettynä rodunomaiseen kohtalaisen korkeaan puolustusviettiin saa Varjon sätkähtämään. PÖH. Saman tien se menee kasaan, koska tietää, etten yhtään pidä sen reagoinnista.
Toiset koirat. Ilmestyvät äkkiä kulman takaa tai tulevat vain muuten liian lähelle. PÖH. Jos Varjo säikähtää pahemmin, jumalaton huuto. Jos sillä on tilanteen pelottavuudesta huolimatta joku aivosolu jäljellä, se painuu käskystä maahan, mutta haukahtelee sieltä edelleen, siitäkin huolimatta, että oma ilmeeni salamoi.
Miksi Varjo reagoi äänellä, vaikka tietää, etten halua sen niin tekevän? Koska se on epävarma. Koska se epävarmuudestaan huolimatta haluaa puolustautua. Tämän voi kääntää toisinkin päin. Jotta koira voisi vartioida ja puolustaa, on sen oltava epäluuloinen, edes hiukan. Ei se puolustautuisi, jos luottaisi kaikkien olevan sen kavereita ja tarkoittavan vain hyvää. Rotuominaisuuksiinsa nojaten se siis tavallaan ei tee mitään väärää. Tappelenko minä koirani rotuominaisuuksia vastaan, kun haluaisin sen suhtautuvan kaikkeen neutraalin välinpitämättömästi? Ehkä. Toisaalta sen ei tarvitsisi kuvitella jokaista puhumaan tai koskemaan tulevaa ihmistä uhaksi, jos se ei olisi niin epävarma. Epävarmuushan ei rotuun kuulu. Rohkeampi ja itsevarmempi koira voisi puolustautua vain, kun olisi oikeasti tosi kyseessä.
Belgi ei varmasti ole mikään toivoton kaupunkikoira. Helpoimmasta päästä se ei kylläkään ole, ainakaan tällä ominaisuusyhdistelmällä, mikä omassa koirassani sattuu olemaan. Muistutan kuitenkin jälleen kerran itselleni, että Varjo on nuori. Epävarmuus siitä tuskin koskaan poistuu kokonaan, mutta parin vuoden päästä se ehkä hiukan tasoittuu, kun on hötkyillyt tarpeeksi. Ja ainahan voi treenata, yrittää muuttaa mielentilaa. Alkaa moikkailla vastaantulijoita kadulla. Istua rapussa ja kotipihalla tuntikausia yllättäen ilmestyvistä ihmisistä naksutellen. Sopia muiden koiranomistajien kanssa tilanteita, joissa koirat tulevat vastaan vain kontrolloidusti ja riittävän kaukaa. Lupasinhan aikanaan, että olen valmis tekemään töitä niin paljon kuin tuo vain ikinä vaatii.
ihan kun olisit valosta kirjottanu! Ihan samoihin asioihin pitää reakoida PÖH, ja vasta sen jälkeen ajatella mitäs tässä tapahtuu. Se on ku refleksi, jota ilman ei pärjää.
VastaaPoista(Yleistäen) olen muuten huomannut että tämä on nuorten narttujen ongelma. Minkäköhän takia uroksia ei PÖHISYTÄ...
Jos koiralla on vähänkin enemmän itsevarmuutta ja omanarvontuntoa, niin sen ei tarvitse. Uroksilla helposti on juuri sen verran isompi ego (eli ne huutaa sitten kunnolla, eikä tyydy vaan pöhisemään). Tosin Varjolla on lohduttavasti yksi veli, joka on ihan samanlainen pöhinäkone kuin Varjokin.
PoistaAivan, käy järkeen.
PoistaOnneksi Valo koko ajan vaan itsevarmistuu, ja pöhinä luonnollsisesti vähenee. Rappukäytävässä kohtaamiset on kyllä edelleen pahin. Valo asui yli 7kk ikäiseksi rivitalossa, joten vasta sen jälkeen se on joutunut kohtaamaan rappukäytävämörköjä, eikä vieläkään ole niihin tottunut...