Viisi vuotta

Viisi vuotta sitten minulla ei ollut omaa koiraa. Asuin kahden afgaanin luona, Aurinkolahden Siwa oli auki vuorokauden ympäri ja Uutelan lenkkimaastot alkoivat nurkan takaa. Kuuntelin Coldplayn Talkia repeatilla, toisinaan kuulokkeissa soi Kentin Vapen & Ammunition -levy. Kirjoitin päiväkirjaan koko sivun täyttäen "Scalloway's Waara x Vicky du Château du Paradis" ja mietin, miten saada äidin pää käännettyä ja uskaltaisinko sanoa kaikki hoitokoiranisuhteeni irti. 

Eilen Varjo täytti viisi vuotta. Käytin sen aamulla kuuden jälkeen pissalla, otin muutaman valokuvan. Lähtiessäni turistiksi tokon SM-kisoihin jätin sen kotiin, koska niin vain oli helpompaa. Palatessani illalla kymmeneltä jätin Virkan sisälle ja lähdin Varjon kanssa lupaamalleni spesiaalilenkille. Se sai ohituksista palkkaa, pääsi jolkottelemaan vapaana ja hupailimme frisbeegolfkentällä tokoa, kuinkas muuten. Se seurasi, teki jääviä täydellisen oikein ja luoksetuloa laukalla ja tarkoilla pysähdyksillä. Pomppi kaukoja ja etsi narulelua nurmikosta, kun olin viskannut sen johonkin kesken seuruun. 

Varjon kanssa tekemisessä on jotain erityistä. Yksikään toinen koira ei ole antanut minulle samanlaisia kiksejä, tarjonnut yhtä suuria onnistumisia tai vaivuttanut yhtä pahaan epätoivoon. Varjo tekee asiat vakavuudella, tehtävinä, ohitukset, katsekontaktin, seuruun, minkä tahansa. Ja jos sitä pelottaa liikaa ja se alkaa rähistä, on se siinäkin ihan tosissaan. 

Tulethan tanssimaan veitsenterällä

voidaan lipsahtaa yhdessä

Viitta marttyyrin harteille haalitaan

Nenää pitkin voi silmätä muut

ja osoittaa

Me sanotaan:

"Se on painovoimaa"

Pari vuotta sitten löysin tämän laulunsäkeen ja tajusin sen olevan suoraan meidän elämästämme. Tärkeintä tässä ei ole se lipsahdus, vaan sen jälkeinen sana, yhdessä. Oma tehtäväni on pyrkiä välttämään niitä lipsahduksia ja tehdä jännittäjä-Varjon elämästä niin kivaa kuin mahdollista. Haaveilen yhä, että pystyn vielä jokin päivä hallitsemaan jälleen omat hermoni ja kertomaan Varjolle, kuinka ison koiramäärän keskellä ollaan. Että paikkamakuu on turvallista. Että kopeloivasta ihmisestä ei tarvitse välittää. Ei sillä, että Varjon kanssa olisi pakko enää kisamielessä saavuttaa mitään, se on antanut minulle jo valtavasti, enemmän kuin osasin kuvitella. Mutta tavoitteita pitää olla, olkoon nämä meidän.

Valopuoli ja varjopuoli, Jekyl ja Hyde.
Mun maailman tärkein.
Mä tiedän susta kaiken ja toisaalta en mitään. 

Jotkut ovat rikki fyysisesti, jotkut psyykkisesti. Varjo on vähän molempia, mutta vain sen verran, että elämä on yhä mielekästä. Se saa juosta ja sitä voi pitää vapaana, kun pitää omat silmänsä auki. Erikoistilanteet ovat vaikeita, mutta perusarki on mukavaa ja suht helppoa. Onneksi näin päin. 

Viisinkertaisesti onnea omalle rakkaalle belgianhaivenelleni!